Poikasella on vierastamiskausi vol 2, mikä alkaa käymään jo kovasti äidin hermoille. Itse olen jo valmis antamaan Poikasen muidenkin hoitoon. Välillä olen ihan varma, että haa tuo jo ymmärtää jotain, välillä taas tuntuu, ettei ymmärrä, kun sanon, ettei äiti sua tänne hylkää, kun huutaa peloissaan vieraassa paikassa ja takertuu paitaan kiinni.
Tänään olimme päivän kaksin tavalliseen tapaan Poikasen kanssa. Helteillä meillä on pakko pitää terassin ovea auki, mistä Poikasella ei ole lupa mennä kynnyksen ulkopuolelle. Mielellään toki seisookin oviaukolla ja huutelee. Itse jos menin ripustamaan pyykkiä terassille, Poikanen konttasi hätääntyneenä perääni olohuoneessa ja parkui, ilmeisesti peläten, että menen johonkin kauas. Jos aioin siirtyä huoneesta toiseen, ei riittänyt, että huutelin, missä olen vaan lähtiessä pitää varmistaa, että Poikanen huomaa lähtöni ja ehtii perääni seuraamaan.
Poikanen pelkää äitiäni, kun tällä on tukka märkä, esimerkiksi saunan jälkeen. Muutkin lapsenlapset ovat mummun märkää tukkaa ihmetelleet, mutta Poikanen kertoi suoraan, kuinka hirveä se on. Kerran kävin illalla Poikasen kanssa suihkussa. Riisuin Poikasen nakuksi ja siihen asti homma sujui hyvin, kunnes kastelin omaa tukkani. Poikanen konttasi kauhusta huutaen makuuhuoneeseen, joka on toisessa päässä taloa. Kesti hyvän aikaa ennen kuin sain Poikasen rauhottumaan.
Tänään Mies meni Poikasen kanssa suihkuun: jälleen siihen asti sujui hyvin, kunnes Mies kasteli tukkansa. Itse riensin jo katsomaan, että mikä on hätänä, mitä on tapahtunut, kun Poikanen niin kovasti huusi.
No, imuri on jo ihan kiva juttu, varsinkin kun se on päällä.
maanantai 11. heinäkuuta 2011
torstai 7. heinäkuuta 2011
onkohan musta tähän?
Tiedän, että tämän päivän trendi on saada kasattua mahdollisimman paljon paineita nykypäivän äideille. Silti olen omassa päässäni taas ihmetellyt, että onkohan lähipiirini ihmiset, jotka ovat jossakin vaiheessa todenneet (ennen raskautumistani), etteivät usko minusta äidiksi, sittenki oikeassa.
Nykyään en tosin jää miettimään kesken selityksen Poikaselle, että kuka äiti, kuten vielä joitakin kuukausia sitten mietin, että kuka hemmetti se tyyppi on, josta koko ajan Poikaselle selitän.
Luonnollisesti ennen vauvan syntymää mietti, että mitä juttuja en ainakaa tee: kuten, etten huuda lapselle, en hermostu, olen rauhallinen. Vaikkei Poikanen vielä ole kuin kymmenen kuukautta, täytyy tunnustaa, että jo olen hermostunut ja huutanut: ensimmäisen kerran jälkeen ajattelin, että on vielä niin pieni, ettei ymmärrä, ei mitään vahinkoa tapahtunut, olin väsynyt, kiukkuinen Miehelle ja harmissani, kun homma ei mennytkään, kuten olisin halunnut. Eihän nuo tosiasiat poista teon kauheutta eikä sitä, että minä olen se aikuinen ihminen, jonka pitäisi osata kontrolloida omat tunteensa ja olla lapselle esimerkkinä.
Tässä kohtaa äitiyttä olen jo oppinut, että olen todella kärsimätön ihminen. Olen toki asian tiedostanut ennenkin, mutta sen tunnustaminen on ollut aikuisille erilaista: en voi vauvalle sanoa, että äidillä ei ole kärsivällisyyttä, koska ei vauva sitä ymmärrä, mitä se sitten merkitsee. Paitsi sen, että äiti on kiukkuinen. Ja isompi lapsi tajuaa, että äiti on kiukkuinen jostain lapsen omasta toiminnasta.
Haluaisin, että omasta lapsestani kasvaisi tasapainoineni aikuinen, jolla on hyvä itsetunto. Voiko sellainen kasvaa Poikasesta, jonka äiti hermostuu, kun lapsi samana päivänä jokaisella aterialla kaivaa ruuat suusta ja heittää ne lattialle sen sijaan että söisi? Voiko sellainen kasvaa Poikasesta, jonka äiti pahoittaa mielensä Poikasen isän toiminnasta eikä jaksa sadannen kerran ottaa Poikaselta kaukosäädintä kädestä vaan riuhtasee aarteen ja toteaa vihaisesti, että tästä on sanottu jo vaikka kuinka monta kertaa? Voiko sellainen kasvaa Poikasesta, jonka äiti on jälleen kerran maannut nukuttamassa lastaan yli tunnin toivoen saavansa edes hetken omaa aikaa ennen omaa nukkumaanmenoaan ja sen sijaan, että tekee sen sata temppua saadakseen vauvan rauhottumaan yöunille haluaisi kirkua niin lujaa kuin pystyy (ja joutuu oikeasti tekemään töitä, ettei tosiaan tekisi niin)?
Kun lopulta olen saanut Poikasen unille ja viettänyt illalla tunnin tai kaksi omaa aikaa, joko rentoutuen ommellen tai ihan rauhassa kotitöitä tehden, voin todeta olevani onnellinen: minulla on lapsi, jota en vaihtaisi pois, jolla on maailman ihanin luonne (vaikka onkin selvästi havaittavissa jo nyt, että itsepäinen tapaus) ja minulla on mahdollisuus olla kokonaan kotona hoitamassa Poikasta vielä tämän vuoden loppuun. Vaikka tosi raskaiden ja vaikeiden päivien jälkeen saatuani Poikasen unille, menen itsekin nukkumaan ja mieleni tekisi itkeä, helpotuksesta, kun päivä on vihdoin ohi. Ja taas seuraavana päivänä puren harmini Miehelle vertaamalla, että mitä "joudun" tekemään kotona ja kun hän "saa" käydä töissä.
Okei, koen toki syyllisyyttä siitäkin, että sen sijaan, että olisin töissä ja etenisin työelämässä, olenkin keskittynyt hengailemaan lapsen kanssa kotona. Kuitenkaan en tahtoisi viedä Poikasta työpäivän pituiseksi ajaksi vieraalle hoitoon, tahtoisin olla paikalla, kun Poikanen oppii uusia asioita.
Nykyään en tosin jää miettimään kesken selityksen Poikaselle, että kuka äiti, kuten vielä joitakin kuukausia sitten mietin, että kuka hemmetti se tyyppi on, josta koko ajan Poikaselle selitän.
Luonnollisesti ennen vauvan syntymää mietti, että mitä juttuja en ainakaa tee: kuten, etten huuda lapselle, en hermostu, olen rauhallinen. Vaikkei Poikanen vielä ole kuin kymmenen kuukautta, täytyy tunnustaa, että jo olen hermostunut ja huutanut: ensimmäisen kerran jälkeen ajattelin, että on vielä niin pieni, ettei ymmärrä, ei mitään vahinkoa tapahtunut, olin väsynyt, kiukkuinen Miehelle ja harmissani, kun homma ei mennytkään, kuten olisin halunnut. Eihän nuo tosiasiat poista teon kauheutta eikä sitä, että minä olen se aikuinen ihminen, jonka pitäisi osata kontrolloida omat tunteensa ja olla lapselle esimerkkinä.
Tässä kohtaa äitiyttä olen jo oppinut, että olen todella kärsimätön ihminen. Olen toki asian tiedostanut ennenkin, mutta sen tunnustaminen on ollut aikuisille erilaista: en voi vauvalle sanoa, että äidillä ei ole kärsivällisyyttä, koska ei vauva sitä ymmärrä, mitä se sitten merkitsee. Paitsi sen, että äiti on kiukkuinen. Ja isompi lapsi tajuaa, että äiti on kiukkuinen jostain lapsen omasta toiminnasta.
Haluaisin, että omasta lapsestani kasvaisi tasapainoineni aikuinen, jolla on hyvä itsetunto. Voiko sellainen kasvaa Poikasesta, jonka äiti hermostuu, kun lapsi samana päivänä jokaisella aterialla kaivaa ruuat suusta ja heittää ne lattialle sen sijaan että söisi? Voiko sellainen kasvaa Poikasesta, jonka äiti pahoittaa mielensä Poikasen isän toiminnasta eikä jaksa sadannen kerran ottaa Poikaselta kaukosäädintä kädestä vaan riuhtasee aarteen ja toteaa vihaisesti, että tästä on sanottu jo vaikka kuinka monta kertaa? Voiko sellainen kasvaa Poikasesta, jonka äiti on jälleen kerran maannut nukuttamassa lastaan yli tunnin toivoen saavansa edes hetken omaa aikaa ennen omaa nukkumaanmenoaan ja sen sijaan, että tekee sen sata temppua saadakseen vauvan rauhottumaan yöunille haluaisi kirkua niin lujaa kuin pystyy (ja joutuu oikeasti tekemään töitä, ettei tosiaan tekisi niin)?
Kun lopulta olen saanut Poikasen unille ja viettänyt illalla tunnin tai kaksi omaa aikaa, joko rentoutuen ommellen tai ihan rauhassa kotitöitä tehden, voin todeta olevani onnellinen: minulla on lapsi, jota en vaihtaisi pois, jolla on maailman ihanin luonne (vaikka onkin selvästi havaittavissa jo nyt, että itsepäinen tapaus) ja minulla on mahdollisuus olla kokonaan kotona hoitamassa Poikasta vielä tämän vuoden loppuun. Vaikka tosi raskaiden ja vaikeiden päivien jälkeen saatuani Poikasen unille, menen itsekin nukkumaan ja mieleni tekisi itkeä, helpotuksesta, kun päivä on vihdoin ohi. Ja taas seuraavana päivänä puren harmini Miehelle vertaamalla, että mitä "joudun" tekemään kotona ja kun hän "saa" käydä töissä.
Okei, koen toki syyllisyyttä siitäkin, että sen sijaan, että olisin töissä ja etenisin työelämässä, olenkin keskittynyt hengailemaan lapsen kanssa kotona. Kuitenkaan en tahtoisi viedä Poikasta työpäivän pituiseksi ajaksi vieraalle hoitoon, tahtoisin olla paikalla, kun Poikanen oppii uusia asioita.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)