projekti oma koti

Meidän taloudessa tuskin tullaan koskaan uudestaan tilanteeseen projekti vauva. Lapsilukumme on todennäköisesti tässä. 99,9% varmuudella. Välillä mietin, onko päätös oikea, reilu tai itsekäs. Ajatukset luonnollisesti jatkuvat käytännön asioihin: vatsan kasvattamiseen sekä siihen, että vauvan pitää tulla sieltä uloskin. Kaveri- ja työpiirissä on ihmisiä, jotka ovat nyt siinä vaiheessa elämää, että on ensimmäisen vauvan aika. Kun omat ajatukset tai keskustelut etenevät synnytykseen asti, olen taas sata prosenttisen varma, että ei. Ei enää koskaan.

Toinen sopiva projekti minulle ja Miehelle olisi toki häät. Emme ole edes kihloissa. Uskallan olla täysin varma, että tuskin koskaan menemme, sillä itse olen kuitenkin sen verran vanhanaikainen, että kihlaus on lupaus häistä ja jopa siitä, että hääpäivä sovitaan. Toisaalta taas vanhanaikaisuuteni ei yllä niin pitkälle, että pitäisin avioliittoa sellaisena parisuhteen muotona, johon olisin valmis sitoutumaan. Tähän asti tämä on riittänyt Miehelle. Mies on tosin tiennyt seurustelumme alusta asti kantani tässä asiassa.

En tosin voi kehua olevani kovin varovainen. Ystävieni kauhuksi, pistimme Miehen kanssa omat asuntomme myyntiin vain puolen vuoden seurustelun jälkeen ja o s t i m m e yhteisen kodin. Ei, emme menneet aluksi vuokralle vaan otimme yhteisen asuntolainan. Puolitoista vuotta sitten tämä koti myytiin ja muutimme uuteen kaupunkiin asumaan vuokra-asuntoon.

Jälleen olemme uuden elämänmuutoksen edessä: yhteinen asuntolaina, muutto, uusi paikkakunta ja oma koti. Laskin, että vajaan kolmen kuukauden aikana on käyty katsomassa noin 15 asuntoa, esittelykertoja on toki enemmän, koska joitakin kävimme katsomassa useamman kerran. En edes tiedä, montako asuntoilmoitusta olen lukenut ja tutkinut, ihaillut tai pettynyt. Sen tiedän, että pari kuukautta olen surffaillut ahkerasti netissä. Nyt on toisaalta halju olo, kun on tsekannut sähköpostin ja seuraamani blogit, ihmettelen, että mitäs sitten.

Suurimmaksi osaksi olen oikeastaan iloinen, onnellinen, parin kuukauden päästä olen varmasti jo omassa kodissa. Voin suunnitella sohvan päällystämistä. Parin viikon päästä voin jo aloittaa tavaroiden läpikäymisen, pakkaamisen, suunnittelun, asioiden hoitamisen.

Tähänkin projektiin mahtui toki pieni kriisi. Ehkä kohtuu pitkän etsinnän ja toisaalta Poikasen kanssa asuntoesittelyissä käymisen hankaluus sekä liian monta turhaa esittelykertaa lisättynä kriteereillä, mitä minulla ja mitä Miehellä omasta asunnosta oli, oli lopputuloksena jo epäilys, ettei yhteistä kotia ja yhteistä arkea enää ikinä löydykään. Erään lähes täydellisen kohteen kohdalla, aloin epäröidä todella; jokin ei vain miellyttänyt. En osannut määritellä mikä, mutta joku. Aloin ahdistua pelkästä ajatuksesta yhteisestä asuntolainasta, siitä, että käytännössä olen naimisissa seuraavat 22 vuotta Miehen kanssa. Kun kerroin ajatukseni Miehelle, hän kommentoi, että oikeastaan yhteinen asuntolaina on pahempaa kuin olla seuraavat 22 vuotta naimisissa.

Lopputulos on meidän näköinen. Kummallakin oli omat kriteerit ja oikeastaan mikään mitä minä ehdottomasti halusin tai mitä Mies ehdottomasti vaati, ei täyttynyt. Mutta jotenkin kaikki vain on. Siinä se on. Myös se puuttuva jokin.

mitä jos lapsestani tulee kiusaaja?

Poikasen kasvaessa olen ollut huojentunut, että samassa päiväkotiryhmässä on samanikäinen kaveri, jonka kanssa Poikanen tätien mukaan leikkii päivittäin. Monesti Poikasta hakiessa heillä onkin ollut leikit menossa.

Tänään tajusin, että se, että Poikasella on leikkikaveri ei välttämättä riitäkään. Nimittäin aina on niitä, joilla ei sitä kaveria ole, jotka jäävätkin leikkien ulkopuolelle. Toisaalta on myös niitä, jotka aktiivisesti sulkevat toisten pääsyn omiin leikkeihin. Ja Poikanen mahdollisesti kuuluu tähän viimeksi mainittuun ryhmään.

Päiväkodin pihassa etsin Poikasta tottuneesti tietystä kulmasta ja havaitsenkin hänet tutun leikkikaverinsa kanssa. Sitten näen pienemmän lapsen, joka on tulossa autoleikkeihin mukaan, mutta jonka autoa päin Poikanen juoksee ja potkaisee pois. Leikkeihin tuleva alkaa itkemään. Kiiruhdan torumaan Poikasta, kehotan pyytämään anteeksi, juttelemme. Pienempi lopettaa itkunsa ja yrittää taas ajaa autoaan Poikasen leikkeihin. Tällä kertaa Poikanen lyö pienempää päähän, sanoo, ettei saa tulla ja juoksee karkuun, kun korotan ääntäni, komennan Poikasta ja kehotan pyytämään anteeksi. Kotimatkalla Poikanen kertoo, että leikkeihin mukaan tulevan pääsy on evätty jo aiemmin päivällä ja että kyseinen lapsi on Poikasen mielestä tyhmä.

Tokihan pitää muistaa, että pieniähän nuo vielä ovat, kolme-nelivuotiaita, mutta äitinä ja kasvattajana olen hämmentynyt siitä, että miten korjaisin tilanteen. (Näkemäni lyömis-potkimis -kohtauksen aikana neljä hoitotätiä istui rivissä penkillä, kukaan ei tullut lohduttamaan pientä, alkoi epäilyttämään, että eivätkö he näe tilannetta vai halua nähdä sitä?)

pyjamakerrasto

Poikanen on kesän aikana kasvanut aivan huomaamatta. Kävin Poikasen vaatevarastoa läpi ja ilokseni totesin, että isompaa kokoa oli vielä odottamassa. Varsinkin perusarkivaatetta; paitaa ja housua löytyi.

Pyjamissa tilanne oli vähän heikompi.

Lammaskankaan olen ostanut ajat sitten, määrästä päätellen alkuperäinen suunnitelmani on kenties ollut kokopuvun tekeminen. Olin jo siivonnut ompelukoneen pois, kun päätin sittenkin nimikoida sekä housut että paidan, sillä talvella pitkillä kalsareilla on varmasti käyttöä päiväkodissakin ja miksei pitkähihasella aluspaidallakin.

Setti on koossa 110 cm.