tämän vuoden tonttupaja

Tänä vuonna tein sikäli historiallisen teon, että joululahjat ovat ajoissa valmiina!

Muistan joitain joululahjoja ommelleeni vielä jouluaattoaamuna, viime vuonna taisin tehdä vielä aattoyönä. Muina vuosina tosin suunnitelmat ovat olleet jo marraskuussa valmiina, tänä vuonna kävin vielä tällä viikolla kangaskaupoilla.

Viime jouluna jo päätin, että tänä vuonna ystäväni ja hänen kummatkin pojat saavat huovutetut vanttuut. Huovutuksessa kävi tosin pieni onnettomuus ja kutistin poikien lapaset vauvakokoon. Aikani pähkäiltyäni, testasin kastella lapaset uudelleen ja hikipäässä venutettuani sain niistä 2- ja 5-vuotiaan käteen sopivat (tosin arvion tein oman lapseni käsistä). Saaja oli ollut jo niin utelias, että oli heti avannut paketin ja kehui, että sopivan kokoiset tuli.

Toisen ystäväni tytöt saivat bodyn ja paidan. Paita on koossa 104 cm, alkuperäistä kaavaa tosin on kavennettu, sillä tiedän käyttäjän olevan hoikkaa mallia. Tämä paita on tainnut olla leikattuna jo loka-marraskuusta asti, mutta pikkusiskolle mietin lahjaa pitkään. Lopulta päädyin sitten tekemään bodyn, joka on koossa 74/80 cm. Toivon, että sopii saajalleen, sillä hän on kuulopuheiden mukaan taas hyvin pitkäselkäistä sorttia. (Näemmä olen kuvannut paidan hassusti, siinä on hioissakin vaaleanpunaiset resorit).

Toisen ystäväni tyttövauva sai vastaavan bodyn kuin yllä. Olen siis leikannut kummatkin samalla kertaa ja neulatessa kappaleita tajusin, että värithän mätsää niin hyvin yhteen, että hihakappaleet on aivan pakko vaihtaa.

Siskoni vanhin tytär on ehkä näistä helpoin. Saaja tahtoo prinsessamekkoja ja toteuttaja taas nauttii tyttösöpöstelyvaatteiden ompelusta, kunnei niitä voi omalleen toteuttaa. Aiemmin olin saanut tietää, että hameen pitäisi pyöriä (esim. salsahame tms, jossa tarpeeksi leveä helma) ja siskoni vinkkasi näkemästään hameesta, jossa oli leveä helma ja pitkä vyötäröresori, joka pidentäisi hameen käyttöikää. Lopputulos koossa 128 cm.

Pikkusiskolle vastaava hame ensimmäisenä versiona, jossa ei helmaa ole ihan yhtä paljon kuin pinkissä. Tämä koossa 98 cm. Kummatkin on kapearaitaista vakosamettia.

Perheen poika olikin sitten se haasteellisempi. Lopulta päädyin peruscollegehousuihin, koska ainahan perusvaatteille on käyttöä.

Housut koossa 110 cm.

Poikanen on puhunut koko syksyn, että haluaisi Angry Birds-housut. Isällään on mustat collegehousut, jossa etulahkeessa on Angry Birds-hahmo. Joulun lähestyessä Poikanen luettelee ekana toivelahjanaan Angry Birds-housut, mustat ja college. En edes yrittänyt metsästää valmiina kyseisiin kriteereihin sopivia housuja, vaan leikkasin kangasvaraston mustasta collegesta peruscollegehousut ja applikoin veloureista Angry Birdsin. Hahmo on apinoitu Miehen housuista. Lopputulos ei vastaa ihan sitä mitä, halusin. 

Housut koossa 110 cm ja toivon, että lapseni tunnistaa hahmon jouluaattona avatessaan paketin. 

lahjoja

2-vuotissynttärisankarille kalsaripukusetti koossa 104 cm:

Yksi parhaista kavereistani sai perheen lisäystä syksyllä. Koetin kysellä tuoreelta äidiltä, että mihin olisi tarvetta, mutta lupasi miettiä asiaa ja ehkäpä unohti sitten koko asian. Toteutin kokopuvun koossa 74 cm, jos ei niin isoja olisi vielä kovin paljon varastoon hankittuna.

Poikasen kummeille syntyi esikoinen ja vauvalle ompelin bodyn ja haaremihousut.

Setti on koossa 68 cm. Viimeisen vajaan puolen vuoden aikana lähipiiriin on syntynyt niin monta vauvaa, että housuja leikatessa piti vielä Mieheltä varmistaa, että eikö niin, että kyseessä oli poika.

kuusi vuotta ja virallinen muutto

Kuusi vuotta sitten minä ja Mies oltiin virallisesti ensitreffeillä. Tunnettiin / tiedettiin siis toisemme jo entuudestaan. Mitään kovin romanttisia ajatuksia treffeistä ei kummallakaan ollut: Minä suostuin, kun Mies oli edellisenä yönä kännipäissään laittanut tekstarin, josta ei saanut selvää ja ehdotti krapuloissaan aamusella, että mentäisiin illalla kahville. Elin siihen aikaan sinkkutyttönä ja kävin paljon treffeillä, mikä johtui ihan siitä, etten juurikaan sanonut ei. Jälkeenpäin ajateltuna ihan viisasta, vaikka jotkut tuomitsivatkin monen kanssa samaan aikaan treffailun. Mies taas pyysi minua treffeille, koska halusi selvittää, kuinka helposti minulta saisi :D

Ensitreffien jälkeen Mies poikkeili luonani viikolla, rupesimme salakalavasti viettää aina vain enemmän aikaa toistemme kanssa. Oikeastaan kumpikaan ei varmaan tiedä sitä, milloin virallisesti aloimme seurustelemaan. Ehkä puolen vuoden "virallisen" seurustelun jälkeen, pistimme omat asuntomme myyntiin ja muutamien kauhuksi otimme yhteisen asuntolainan ja ostimme yhteisen talon.

Viikonloppuna muutimme jälleen omaan (tai pankin) asuntoon, tällä kertaan paritaloon. Viimeisestä muutosta, jolloin vannoin, ettei koskaan enää, on kulunut aikaa reilu puolitoista vuotta, ja aika on kullannut muistot. Jotenkin launtaiaamuna, kun kaikki oli pakattu valmiiksi, kaikki oli suunniteltu, muutto- ja lapsenvahtiapu tulossa, kaikki tuntui niin hyvältä. Siltä, että tämähän menee helposti.

Joo, tavarat oli muutettu paikasta toiseen kuudessa-seitsemässä tunnissa. Lauantai-iltana oli jo keittiökin aikalailla toimintakunnossa, sauna pesty ensilöylyjä varten. Sunnuntaina siivottu huoneet ja laitettu huonekalut paikalleen. Poikasen huone verhoja ja mattoa vaille valmis. Tai mattokin odottaa vain pesua ja verhotkin luultavasti ovat samat, mutta uuteen ikkunaan sopivan pituisiksi muutettuna.

Nyt jäljellä on 50 muuttolaatikosta ja 10 säkistä 19 muuttolaatikkoa ja kolme jätesäkkiä (joista kahdessa on pyykkiä). Hankaloita noista viimeisistä laatikoista tekee sen, että ne ovat epämääräisiä: astiat, levyt, kirjat on selkeitä, mihin mikäkin kuuluu. Sisustustavaroita, pikkutilpehöörejä, tauluja, joilla tehdään se koti, mutta kun mikään huone ei kuitenkaan ole niin selvästi valmis, että voisi alkaa tuollaisia laittamaan esille, eikä toisaalta ole tilaakaan, koska nuo hiivatin muuttolaatikot ovat purkamattomana edessä, jotta näkisi kokonaisuuden.

Mies on sitä mieltä, että tämä on ensimmäinen asunto, kotoa muuttamisen jälkeen, joka hänestä tuntuu oikeasti kodilta. Kun varmistin, että entäs se meidän omakotitalo, empi, ettei oikein muista, tiedä. Toisaalta monessa tämä on hänen unelmatalonsa, vaikka onkin paritalo ja vaikka omahuone ja iso autotalli puuttuukin.

Onhan tämä minustakin hieno ja kaikella tapaa järkevä ostos, enhän muuten olisi suostunut tarjousta tekemään tai lainapapereita pankissa kirjoittamaan. En osaa sanoa, mitä haluaisin (paitsi sen toisen vessan), jotta tämä olisi ihan täydellinen. Minua ahdistaa tämä yhteinen hankinta enemmän kuin ensimmäinen asuntolaina. Ehkä siinä vaiheessa mentiin vielä juuri rakastuneen unelmapilvissä, nyt tuntuu, että vaikkei minua olekaan kosittu, ollaan minua jo kovaa vauhtia taluttamassa alttarille minulta asiasta mitään kysymättä.

perhe käy ulkona syömässä

Käymme säännöllisen epäsäännöllisesti ulkona syömässä. Lähes joka viikonloppu tulee joko lauantain tai sunnuntain päivällinen korvattua jonkun muun laittamalla ruualla. Kyllä, lapsemme syö pitsaa ja hampurilaisaterioita. Jokusen kerran olemme käyneet ravintolassa, tosin nyt jo osaamme valita ns. lapsiystävällisen ravintolan. Lapsiystävällisellä tarkoitan tässä sitä, ettei tarvitse tuntea tarvetta pyydellä kaikilta anteeksi olemassa oloamme ja että todennäköisyys on korkea sille, että joku muukin lapsiperhe on samaan aikaan samaisessa paikassa syömässä.

Pikaruokaravintolat on sikäli mukavia paikkoja, että siellä emme aiheuta sen suurempaa huomiota ja toisaalta kun ruoka tilataan kassalta, on pöydässä heti jotain syötävää, jolloin Poikanen pääsee heti keskittymään syömiseen.

Ravintolassa käymisessä on hyvä puoli sen lisäksi, että joku muu laittaa ruuan (mikä siis täsmää myös pikaruokapaikoissa), voin uskotella itselleni, että tarjoamme Poikaselle edes ravitsevaa ja tervellistä ruokaa, vaikkei ihan kotona laitettua olekaan.

Kun saavumme ravintolaan Poikanen ja Mies istuvat vieretysten pöydän toisella puolella, kun minä vasta riisun takkia. Mies nappaa itselleen ruokalistan ja tuskastuu, kun Poikanen tahtoo kanssa katsoa. Mikäli pöydässä on vain kaksi listaa, Mies ja Poikanen lukevat omiaan ja minä odottelen, kun tarjoilija on pöydän vieressä ja pääsen nopeasti lukemaan, mitä on valittavana ja onneksi osaan myös nopeasti valita syötävää sekä itselleni että Poikaselle. Jos taas ravintolassa on paljon asiakkaita, kuten viikonloppuna usein on, Poikanen saattaa jo tässä vaiheessa siirtyä minun puolelleni ja pääsen lukemaan yhdessä Poikasen kanssa listaa.

Ennen kuin tarjoilija ehtii tuomaan juomia pöytään, Poikanen alkaa kiemurtelemaan, haluaisi katsella ruokalistoja, yrittää liukua pöydän alle. Mies hermostuu. Tässä vaiheessa Poikanen tulee viereeni istumaan, mikäli ei ollut siirtynyt jo aiemmin. Mies ottaa puhelimensa esiin. Siis sen laitteen, jolla voi soittaa ja jossa on pelejä, joita Poikanenkin osaa Miehen kanssa pelata. Mutta Mies alkaa selailemaan nettiä ja minun tehtäväni on seurustella Poikasen kanssa.

Mies laittaa puhelimen pois ja hörppää juomastaan. Olen siirtänyt oman sekä Poikasen juoman pöydän sivuun, jottei Poikanen keksi juoda ämpärillistä maitoa ennen kuin ruoka tuodaan pöytään. Ennen kuin Mies saa lasiaan laskettua, Poikanen haluaa kanssa hörpätä omastaan. Koetan ystävällisesti huomauttaa Miehelle, että antaisi juomien olla siihen asti, kunnes saadaan ruokaa.

Mies räplää jälleen puhelinta ja tuskastelee, että kun on kova nälkä. Poikanenkin alkaa hermostua. Mies vaatii, että 3-vuotiaan tulisi istua hiljaa paikoillaan ja uhkaa, ettei tilata lainkaan jälkiruokaa. Toivon, ettei kukaan seuraa meidän pöydässämme olevaa tilannetta.

Ruuat tulevat pöytään. Alan auttelemaan Poikasta, availen paketteja tai leikkaan ruokia sopivan kokoisiksi paloiksi, nostan maitolasin sopivaan kohtaa, jotta Poikanen ei kaataisi sitä syödessään. Kun pääsen aloittamaan omaa ruokaani, Mies on syönyt jo puolet omasta annoksestaan.

Tahtoisin joskus ehtiä seuraamaan, onko tämä malli ihan perinteinen: äidin tehtävä on pitää lapsi tyytyväisenä ja Miehen ruokahetki mahdollisimman vähillä häiriötekijöillä.

unipuku

Tiedustelin Mieheltä, mitä mieltä on kokopuvuista, "jumpsuiteista", puvuista, joita on totuttu pitämään vauvojen vaatteina. Mies oli sitä mieltä, että olisihan se Poikaselle söpö. Itse mietin, että yöpukuna voisi olla kätevämpi kaksiosaisiin pyjamiin verrattuna.

Tämän mustan pilvitrikoon olen ostanut Poikasen vauva-aikoina ajatuksena tehdä siitä kokopuku ja nyt siitä sitten sellainen tuli. Resorit ja vetoketju on tumman ruskeat, koska varastoista ei löytynyt vastaavia mustana ja lopputulos on ehkä kivampi kuin olisi ollut täysin mustana.

projekti oma koti

Meidän taloudessa tuskin tullaan koskaan uudestaan tilanteeseen projekti vauva. Lapsilukumme on todennäköisesti tässä. 99,9% varmuudella. Välillä mietin, onko päätös oikea, reilu tai itsekäs. Ajatukset luonnollisesti jatkuvat käytännön asioihin: vatsan kasvattamiseen sekä siihen, että vauvan pitää tulla sieltä uloskin. Kaveri- ja työpiirissä on ihmisiä, jotka ovat nyt siinä vaiheessa elämää, että on ensimmäisen vauvan aika. Kun omat ajatukset tai keskustelut etenevät synnytykseen asti, olen taas sata prosenttisen varma, että ei. Ei enää koskaan.

Toinen sopiva projekti minulle ja Miehelle olisi toki häät. Emme ole edes kihloissa. Uskallan olla täysin varma, että tuskin koskaan menemme, sillä itse olen kuitenkin sen verran vanhanaikainen, että kihlaus on lupaus häistä ja jopa siitä, että hääpäivä sovitaan. Toisaalta taas vanhanaikaisuuteni ei yllä niin pitkälle, että pitäisin avioliittoa sellaisena parisuhteen muotona, johon olisin valmis sitoutumaan. Tähän asti tämä on riittänyt Miehelle. Mies on tosin tiennyt seurustelumme alusta asti kantani tässä asiassa.

En tosin voi kehua olevani kovin varovainen. Ystävieni kauhuksi, pistimme Miehen kanssa omat asuntomme myyntiin vain puolen vuoden seurustelun jälkeen ja o s t i m m e yhteisen kodin. Ei, emme menneet aluksi vuokralle vaan otimme yhteisen asuntolainan. Puolitoista vuotta sitten tämä koti myytiin ja muutimme uuteen kaupunkiin asumaan vuokra-asuntoon.

Jälleen olemme uuden elämänmuutoksen edessä: yhteinen asuntolaina, muutto, uusi paikkakunta ja oma koti. Laskin, että vajaan kolmen kuukauden aikana on käyty katsomassa noin 15 asuntoa, esittelykertoja on toki enemmän, koska joitakin kävimme katsomassa useamman kerran. En edes tiedä, montako asuntoilmoitusta olen lukenut ja tutkinut, ihaillut tai pettynyt. Sen tiedän, että pari kuukautta olen surffaillut ahkerasti netissä. Nyt on toisaalta halju olo, kun on tsekannut sähköpostin ja seuraamani blogit, ihmettelen, että mitäs sitten.

Suurimmaksi osaksi olen oikeastaan iloinen, onnellinen, parin kuukauden päästä olen varmasti jo omassa kodissa. Voin suunnitella sohvan päällystämistä. Parin viikon päästä voin jo aloittaa tavaroiden läpikäymisen, pakkaamisen, suunnittelun, asioiden hoitamisen.

Tähänkin projektiin mahtui toki pieni kriisi. Ehkä kohtuu pitkän etsinnän ja toisaalta Poikasen kanssa asuntoesittelyissä käymisen hankaluus sekä liian monta turhaa esittelykertaa lisättynä kriteereillä, mitä minulla ja mitä Miehellä omasta asunnosta oli, oli lopputuloksena jo epäilys, ettei yhteistä kotia ja yhteistä arkea enää ikinä löydykään. Erään lähes täydellisen kohteen kohdalla, aloin epäröidä todella; jokin ei vain miellyttänyt. En osannut määritellä mikä, mutta joku. Aloin ahdistua pelkästä ajatuksesta yhteisestä asuntolainasta, siitä, että käytännössä olen naimisissa seuraavat 22 vuotta Miehen kanssa. Kun kerroin ajatukseni Miehelle, hän kommentoi, että oikeastaan yhteinen asuntolaina on pahempaa kuin olla seuraavat 22 vuotta naimisissa.

Lopputulos on meidän näköinen. Kummallakin oli omat kriteerit ja oikeastaan mikään mitä minä ehdottomasti halusin tai mitä Mies ehdottomasti vaati, ei täyttynyt. Mutta jotenkin kaikki vain on. Siinä se on. Myös se puuttuva jokin.

mitä jos lapsestani tulee kiusaaja?

Poikasen kasvaessa olen ollut huojentunut, että samassa päiväkotiryhmässä on samanikäinen kaveri, jonka kanssa Poikanen tätien mukaan leikkii päivittäin. Monesti Poikasta hakiessa heillä onkin ollut leikit menossa.

Tänään tajusin, että se, että Poikasella on leikkikaveri ei välttämättä riitäkään. Nimittäin aina on niitä, joilla ei sitä kaveria ole, jotka jäävätkin leikkien ulkopuolelle. Toisaalta on myös niitä, jotka aktiivisesti sulkevat toisten pääsyn omiin leikkeihin. Ja Poikanen mahdollisesti kuuluu tähän viimeksi mainittuun ryhmään.

Päiväkodin pihassa etsin Poikasta tottuneesti tietystä kulmasta ja havaitsenkin hänet tutun leikkikaverinsa kanssa. Sitten näen pienemmän lapsen, joka on tulossa autoleikkeihin mukaan, mutta jonka autoa päin Poikanen juoksee ja potkaisee pois. Leikkeihin tuleva alkaa itkemään. Kiiruhdan torumaan Poikasta, kehotan pyytämään anteeksi, juttelemme. Pienempi lopettaa itkunsa ja yrittää taas ajaa autoaan Poikasen leikkeihin. Tällä kertaa Poikanen lyö pienempää päähän, sanoo, ettei saa tulla ja juoksee karkuun, kun korotan ääntäni, komennan Poikasta ja kehotan pyytämään anteeksi. Kotimatkalla Poikanen kertoo, että leikkeihin mukaan tulevan pääsy on evätty jo aiemmin päivällä ja että kyseinen lapsi on Poikasen mielestä tyhmä.

Tokihan pitää muistaa, että pieniähän nuo vielä ovat, kolme-nelivuotiaita, mutta äitinä ja kasvattajana olen hämmentynyt siitä, että miten korjaisin tilanteen. (Näkemäni lyömis-potkimis -kohtauksen aikana neljä hoitotätiä istui rivissä penkillä, kukaan ei tullut lohduttamaan pientä, alkoi epäilyttämään, että eivätkö he näe tilannetta vai halua nähdä sitä?)

pyjamakerrasto

Poikanen on kesän aikana kasvanut aivan huomaamatta. Kävin Poikasen vaatevarastoa läpi ja ilokseni totesin, että isompaa kokoa oli vielä odottamassa. Varsinkin perusarkivaatetta; paitaa ja housua löytyi.

Pyjamissa tilanne oli vähän heikompi.

Lammaskankaan olen ostanut ajat sitten, määrästä päätellen alkuperäinen suunnitelmani on kenties ollut kokopuvun tekeminen. Olin jo siivonnut ompelukoneen pois, kun päätin sittenkin nimikoida sekä housut että paidan, sillä talvella pitkillä kalsareilla on varmasti käyttöä päiväkodissakin ja miksei pitkähihasella aluspaidallakin.

Setti on koossa 110 cm.

eriparinen 3-vuotislahja

Saimme kutsun Poikasen serkun 3-vuotissynttäreille. Sankarin äiti kertoi vinkkinä, että aiemmin ompelemani pyjamapuku oli käytetty ja tykätty ja menossa pieneksi.

Kangaskaapista löytyi pyjamaan soveltuva sydän trikoo. Punainen väri hivenen epäilytti ja saatuani housut valmiiksi, totesin, ettei kokopyjama tästä kuosista pojalle olisi kuitenkaan kiva.

Toisaalta pitkille kalsarihousuilleki on käyttöä, mutta halusin niille jotain kaveriksi.

Lisää kaiveluja kangaskaapissa ja lopulta löytyi kaksi toisiinsa mätsäävää kangasta ja lopputuloksena kavennetulla kaavalla paita.

Kalsarihousut kokoa 110 cm ja paita koossa 104 cm.

tyttövauvalahja

Kaverini perheeseen syntyi kolmisen viikkoa sitten tyttövauva. Heillä on melkein 3-vuotias tyttö, joten vaatepuolta piti löytymän tarpeeseen.

Mietin pitkään, että mitä lahjaksi. Sain vinkin, että harsoja ei liiaksi ole, mutta pelkät harsot tuntui tosi valjulta lahjalta. Lopulta päädyin velour-haalariin, joka on vuoritettu kokonaan trikoolla. Jo edellisiä kalsareita ommellessa tuskailin raitojen kohdistamisen kanssa ja tässä projektissa hommassa tuli lähes hiki. Lopulta luovuin turhasta nipottamisesta ja totesin, ettei se nyt kovin edes sieltä näy, kun on sisäpuolella.

Haalari koossa 68 cm, harsot lähes neliöitä ja muutama pari kestoliivinsuojia.

kalsaritehtailu

Sen jälkeen kun olimme olleet päivän kesälomareissulla Poikasen kanssa ilman vaippaa, uskoin, että onhan hän jo päiväkuiva (eikä yöpissojakaa kovin usein ole). Täten vaippailu on taaksejäänyttä elämää ja kesäloman jälkeen aloitimme päiväkodinkin ilman vaippoja (ennen lomaa oli kassissa aina pari mukana, vaikkei niitä sielläkää käytetty). 

Poikasella oli sopivan kokoisia kalsareita vain muutamia, joten otin pienen kalsaritehtailun: leikkasin useammat kalsarit ja yritin ommellakin useammat aina kerralla. Käytännössä viimeistään kaksien kalsareiden jälkeen oli vaihdettava koneeesta langat.

Kaikki koossa 104 cm. 

Kriiseily osa C

Tähän mennessä olen tiettävästi käynyt suht monet kriisit: parinkympin kriisin, synnytyksen jälkeisen ulkonäkökriisin, äitiyskriisin, kolmenkympin kriisin, ulkonäkökriisin, parisuhdekriisin, lastenlukumääräkriisin, sitoutumiskriisin, ihan vain kriisin...

Olemme Miehen kanssa viettäneet kohta neljä viikkoa kesälomaa. Yksi loman kohokohdasta oli tottakai Miehen kaverin häiden järjestely ja itse häät ja häiden siivous. Sen lisäksi että olemme käyneet uimassa ja hengailleet puistossa ja kotona, olemme rampanneet asuntoesittelyissä.

Nykyisellä asuinpaikkakunnallamme omakotitalot ovat niin hirvittävissä hinnoissa, että mikäli tässä maailman taloustilanteessa saisimmekin sellaisen määrän rahaa lainaksi pankista, en nukkuisi öitäni miettiessäni lainan määrää. Toiseksi olemme ensiasuntomme jo ostaneet ja asunto-osakkeen varainsiirtovero on yli puolet vähemmän mitä kiinteistön varainsiirtovero.

Kun pääsin yli tuosta järkytyksestä, että yksi omakotitaloista voidaan pyytää aivan järjettömiä hintoja ja kaksi; joku on vielä valmis pyydetyn hinnan (tai ainakin lähelle sitä) maksamaan, keksin lisää hyviä syitä varainsiirtoveron määrän lisäksi, miksi paritalo- tai rivitaloasunto olisi meille paras asumismuoto: omakotitalon vaatima hoito ja siihen menevä aika, pieni lapsi ja Miehellä ja minulla kummallakin vuorotyö, rivi- tai paritalossa on kuitenkin pieni oma piha ja melkein omakotitalomaista asumista.

Vaikka tulevan kodin kriteerit näyttäisi olevankin selvillä, haluasin paeta jälleen kerran. Mietin mikä tavaramäärä meillä vieläkin on, vaikka reilu vuosi sitten suoritetussa muutossa omaisuutta karsittiin. Edellisen asuntolainan nostamisen jälkeen maailma on muuttunut sikäli ihmeelliseksi, että ala, jolla työskentelen ei olekaan sen varmempi kuin mikään muukaan työpaikka tänä päivänä vaan yt-neuvotteluja on käyty vuosittain.

Jollain tasolla minua kiehtoo ajatus siitä, että omaisuus mahtuu rinkkaan ja voisin kierrellä pitkin maailmaa ja olla v a p a a. Tosin aika pian tajuan realiteetit: Poikanen ja sitoutuminen yhteiskuntaan ja läheisten odotuksiin, miten elämä menee, tuo tiettyä turvallisuutta. Sekä Poikaselle että omalla itselleni. Lisäksi ihminen aika nopeasti tottuu tiettyyn elintasoon ja itsekin olen palkkatyössä jo yli kymmenen vuotta ollut, en ehkä olisi kuitenkaan valmis kovin askeettiseen elämään.

Toisaalta saanhan jotain vastapainoa arkeen harrastuksilla ja tällä hetkellä rakkaimmalla eli ompelusta, käsillä tekemisestä. Lähes kaikkien asuntoesittelyjen jälkeen olemme Miehen kanssa miettineet, mitä remonttia kyseisessä kohteessa pitäisi tehdä ja potentiaalisimmista, että millaiseksi laittaisimme ja itse olen ajatusleikkiä jatkanut vielä sisustukseen ja olohuoneen sohvaan. Sohva siis kaipaa kipeästi uutta päällistä, mutta vielä en ole sitä saanut aikaiseksi ja toisaalta ihan hyvä, koska sitten kun meillä on se oma olohuone, jossa on meidän itse valitsemat tapetit tai maali, voin mätsätä sohvan sisustukseen sopivaksi (ja ehkä nojatuolitkin).

juhlamekko

 Tulevana viikonloppuna yksi Miehen parhaista kavereista viettää häitään ja Miestä on pyydetty bestmaniksi. Aikani pähkäilin, millaiseen asuun bestmanin avecina olisi syytä pukeutua ja päädyin lopulta Mieheltä saamani hyvin minimaalisen (hyvä se on, joo, yhym -vastausten ja katse aina muualla kuin esittelemässäni asiassa) tuen avulla siihen, että iltapukutyyppinen ratkaisu olisi varmin valinta.

Monesti huomaan olevani parhaimmillani pieneen paineen alla niin tätäki pukua aloin toden teolla rakentamaan vasta puolitoista viikkoa ennen juhlaa. No, olihan toki kaava ja malli katsottuna, tarvittava kangasmenekki tarkistusmitattu (ja todettu, että pärjäisin 50-60 cm vähemmällä, mitä ohjeessa käskettiin hankkimaan).

Olin päättänyt, että pukuni tulisi olemaan vihreä. Kangaskaupassa totesin, että tällä hetkellä juhlapukukankaissa oli tarjolla joko tumma sammaleenvihreä (hyi, ruma) tai kirkas omenanvihreä (joo niin varmaan, ehkä makuuni vähän liian räikeä). Kävin jo katsomassa pellavakankaiden väritarjonnan, koska malli oli hyvin juhlava, joten pellavastaki saisi ihan kivan. Tai vuorikankaasta. Lopulta haluamani väri löytyi juhlasatiinikankaasta, tosin palalaatikosta ja palan mitta oli noin reilut pari metriä vähemmän, mitä olin mitannut tarvitsevani. Hetken tein vielä epätoivoisia kierroksia, pöyhein palalaatikkoa löytääkseni toisen palan samaa kangasta.

Päätin, että muokkaan kaavaa niin, että helma on edestä lyhyempi ja takaa pitkää, nythän sellaiset hameet on muotia.

Lopputuloksena syntyi sitte tälläinen: pitkä hame, toispuolisella hialla ja kapealla helmalla etuhalkion kera. Ja kangasta jäi vielä ylimääräistäkin vajaa metrin verran. (Koko 36)

prinsessakalsarit

Tilasin taannoin netistä kangaspaketin, johon kuului selvästi tyttömäisiä kankaita, kuten vaaleanpunaista. Lähipiirissäni on tyttölapsia, joita lahjon jouluna ja syntymäpäivinä itse tehdyillä lahjoilla, joten uskoin, että vaaleanpunaisillekin kankaille on käyttöä.

Esipesin koko kangaserän ja kun ripustin kankaita kuivumaan, Poikanen oli seuraamassa tilannetta. Poikanen on siinä iässä, että kyselee koko ajan ja kaikkea. Useammat kangaspalat ovat juuri sen kokoisia, että niistä saan Poikaselle tehtyä kalsareita, joita kipeästi tarvitsee uusia, koska vaippoja ei enää tarvitse ja on kasvanut hirveästi edellisestä kalsariompelusessiostani.

Vaaleanpunaisen perhostrikoon nähdessään Poikanen totesi, että siitä tulee hänelle prinsessakalsarit. Totesin, että tarvitsee kysyä, mitä isä asiaan sanoo, sillä epäilin, että jos sellaiset Poikaselle teen, Mies ei ikinä hyväksy tekelettäni.

Kun kerroin Miehelle Poikasn toiveesta, yllätyksekseni Mies oli sitä mieltä, että jos Poikanen prinsessakalsarit haluaa, hänen varmaan tarvitsee ne saada. Resoreista löytyi vielä sopivan kokoinen pala vaaleanpunaista vyötäröksi. Kankaan kukkien värisiäkin resoripaloja olisi löytynyt ja siten housuista olisi tullut ehkä hivenen poikamaisemmat.

Paloauto-kuosiset Poikanen nimesi piipaa-autokalsareiksi. Kummatkin ovat kokoa 104 cm.

hyvä äiti ja nainen

Kuka määrittää, mikä on tarpeeksi hyvä? Jossakin määrin olen aivopesty luulemaan, että hyvä äiti viettää paljon aikaa lapsen / lapsien kanssa, mahdollisesti jää pitkäksi aikaa töistäkin pois. Ehkäpä hiljaisesti hyväksyn senkin, että mitä enemmän äiti antaa itsestään sitä parempi (vaikka välillä tässä mennään liki äidin jaksamisen rajoja). Tässä vaiheessa mietin myös sitä, että olisiko itse ehtinyt ja jaksanut paljon enemmän, mikäli Poikasen ollessa vauva olisin ihan oikeasti Poikasen antanut tehdä ja tutkia rauhassa ja uhrannut aikaa esim. kotitöihin, jolloin niihin ei olisi tarvinnut käyttää sitä laatuaikaa, kun Poikanen nukkui. Se, etten olisi itse istunut vieressä tuijottamassa vauvan tutkiessa leluja ei ehkä kuitenkaan olisi ollut Poikaselta pois. Kuitenkin siinä vaiheessa, kun Poikanen lähti liikkeelle, Poikasta oli vahdittava ja kuljettava perässä.

Nykyään kun käyn sekä töissä että teen kotitöitä, on osa kotitöistä tehtävä Poikasen kanssa tai Poikasen leikkiessä omiaan. En edes halua uhrata sitä hetkellistä laatuaikaa, mikä tarjoutuu siinä vaiheessa kun Poikanen nukkuu, kotitöihin.

Jossain määrin olen aivopesty luulemaan, että huono äiti viettää laatuaikaa itsekseen ja vie lapsensa päiväkotiin, vaikkei töiden tai opiskelujen kannalta olisikaan tarpeellista. Välillä syyllisyydentunnot ovat todella kovat pelkästään siitä, että jätän Poikasen isänsä kanssa pariksi tunniksi ja menen esimerkiksi leffaan. Vaikka todellisuudessa arkea jaksaa pienen hengähdystauon jälkeen pyörittää paljon paremmin.

Mies ei vaadi itse itseltään isyyden suorittamista koko ajan sata prosenttisesti. Mies osaa ottaa rennosti ja toisaalta ei vaadi minuakaan olemaan koko ajan täydellinen.

Mies tosin odottaa minun naisena hoitavan suurimman osan kotitöistä. Kotimme on tällä hetkellä vuokrakoti kerrostalossa, joten kotitöillä meillä tarkoitetaan tiskaamista, pyykkäämistä, siivoamista, ruokahuoltoa sekä auton huoltoja, renkaiden vaihdot. Suurin osa kotitöistä on siis kodin sisällä. Aiemmassa kodissamme omakotitalossa olemme aiheesta taistelleet ja toisinaan epäilen, ettemme koskaan saa asiaa ratkaistua kumpaakin osapuolta miellyttävällä tavalla.

Luin jokin aika sitten John Grayn kirjoittamia Mars ja Venus -parisuhdeoppaita. Jokaisessa viesti oli sama: nainen haluaa miellyttää, hoivata ja antaa. En itseäni kyseisestä määritelmästä löytänyt. Ehkei Mies toiminut kuten oppaissa neuvottiin (koska ei ollut lukenut niitä), minun toimiessa kuten oppaissa neuvottiin naisten tekevän, jotta nainen voi olla onnellinen ja tyytyväinen elämäänsä ja parisuhteeseensa, mutta lähinnä vain katkeroiduin entisestään siitä, että minä teen ja annan ja Mies ei osallistu mitenkään.

Viimeisen kotitöitä käsittelevän riidan päätteeksi saimme Miehen kanssa aikaan hedelmällisen keskustelun eläimenkokoisilla kirjaimilla puhumisen sijaan ja Miehen viesti tuntui olevan John Grayn viestin suuntainen: hän odottaa naisen uhraavan aikansa kotiin ja perheeseen ja Miehen oikeus rentoutua on sidoksissa sukupuoleen.

Itse en pysty käsittämään, kuinka Mies on kyennyt peittelemään tuon omalta feministiseltä kannaltani sovinistisen ajatuksen tutustumisen alkuvaiheessa, koska kiinnostukseni olisi lopahtanut hyvinkin heti. Toisaalta itse olen oman kantani asiohin tuonut hyvin selkeästi ilmi jo seurusteluvaiheessa, joten Miehelleki totesin, että hänelle ei pitäisi tulla yllätyksenä, että minä en tuohon malliin sovi. Väkisinkin mieleeni tulee ajatus, että olenko ainutlaatuinen äiti, joka ei sovi tuohon naisen perusmalliin. Sivusta katsottuna monessa lapsiperheessä homma toimii ilman vääntöjä, kun perheen äiti hoitaa lapset ja kodin ja mies käy "vain" töissä, vaikka monessa perheessä myös äiti käy töissä.

Loppujen lopuksi se, mikä toimii toisilla, ei välttämättä toimi itsellä. Pääasia lienee se, että on onnellinen ja tyytyväinen. Parisuhteessa on aina vääntöjä, mutta väkisinkin mietin sitä, että kuulunko parisuhteeseen, kuuluuko minun edes olla äiti, koska en toimi kuten John Gray ja suurin osa tuntemistani miehistä odottaa naisen toimivan. Kuitenkaan en ole tyytyväinen mikäli toimin kuten toivotaan ja kun yritän jakaa kotityöt ja laskut tasan, on Mies tyytymätön tilanteeseen.

t-paitoja

Tänä vuonna kesä yllätti. Joten kuten ollaan pärjätty talven jäljiltä sopiviksi jääneillä lyhythiasilla paidoilla. Kankaita tästä asunnosta löytyy liikaakin (tällä hetkellä yksi muovikassillinen esipestyjä kankaita etsii paikkaansa, koska ompelukaappini kangaslaatikoihin ei mahdu). Näitä paitoja ommellessa jouduin tyytymään lankoihin, mitä ompelusalkusta löytyi. Oman kesäloman alkuun on aikaa neljä viikkoa ja monta erilaista ompeluideaa muhii jo päässä, Poikasen vaatevaraston toteutukseen pitäisi käydä ostamassa sopivan värisiä ompelulankoja ja niin... niihin muihin tarvitaan jo lisää kankaitakin.

ja piste

ja se piste, kun olen valmis nostamaan kädet pystyyn, että jotain peruuttamatonta on tehty, virhe, jota ei voi korjata, minusta ei yksinkertaisesti ole äidiksi kasvattamaan lasta yhteiskuntakelposeksi yksilöksi, vaikka niin jo luulin. Luulin, että pahin on takana.

Iltazembalot on muodostuneet meillä aivan kohtuuttomiksi. Ehkä pikkuhiljaa, ehkä iltaillalta. Ehkä Poikasen kasvaessa, ei niin välttämättä tarvinneena päiväunia, mutta kuitenkin päiväkodissa on enemmän touhua ja ohjelmaa, joten päivän lepohetkellä nukahtaa. Tosin päivälevolle rauhottuminen vaatii päiväkodissakin jo kunnon taistelut. Pitkään aikaan kotioloissa ei ole päiväunille nukahdettu ilman kunnon taisteluja ja viikonloppuisin olenkin suunnitellut jonkin oheisohjelmanumeron, jossa nukahtaa itseltään huomaamatta, esim. rattaisiin kaupunkireissulla tai autoon matkalla aa paikkaan bee. Monesti viikonloppuna Poikanen herää niin myöhään, ettei tarvitse päiväunia, jolloin yö alkaa pikkulapsille sopivampaan aikaan.

Kaksivuotisneuvolan yhteydessä asiasta oli jo puhetta, että Poikanen alkaa olemaan tarpeeksi iso vaatimaan ja keksimään nukkumaanmenoon uusia ohjelmanumeroita ja että vanhempien pitää olla yhtä tiukkoja. Silloin työvuorot Miehen kanssa oli sellaiset, että minä laitoin Poikasen nukkumaan arki-iltoina ja Mies viikonloppuna toisena iltana eli minä käytännössä kuutena iltana viikossa. Selitin itselleni, että tunnin vieressä päivystys ja siitä tuskastuminen on vain omaa turhautumistani, ettei normaalien ihmisten ja äitien kuulu asiasta valittaa, perheneuvolassakin aikanaan neuvottiin miettimään, että onko asialla oikeasti väliä. (On sillä oikeasti väliä, että nipistän omista yöunistani sen ajan, että voin viettää hetken omaa aikaa ompelusten tai netin parissa, koska minä en vain ole ihminen, joka olisi 100 % äiti).

Jossain kohtaa luin netistäkin ohjeita unikoulun pitämiseen, muttei itsellä ollut voimia aloitta taistelua ja Mies suhtautui asiaan opiskele-ja-hoida-sä. Tokihan minä olin silloin pääasiallisessa vastuussa nukkumaanmenosta.

Muutama kuukausi sitten työvuoroissamme tapahtui senkaltainen muutos, että vuoroviikoin Mies laittaa Poikasen yöunille ja vuoroviikoin minä. Miehen vuoroviikoilla olen jo havainnut, että hänkin hermostuu ja tuskastuu unitaisteluihin. Toisaalta minä olen myös tiukempi: ei juoda eikä mitään muutakaan enää sänkyynmenon jälkeen. (Muistan myös tarjota Poikaselle vettä ennen sänkyyn siirtymistä, koska Poikanen asian muistaa sitten, kun haluaa lisää satuja ja sitä ja tätä). Miksi muuten uhmaikäisten lasten pitää testata ja kokeilla joka ilta samat vaatimukset?

Eilen minulla vain yksinkertaisesti napsahti kun Poikanen siirtyi iltarituaalien jälkeen omaan sänkyyn ja aloitti pelaamisen ja makoili poikittain sängyssä. Jätin Poikasen yksin ja menin viereiseen huoneeseen touhuamaan. Yhden jäähy kerran ja useiden sänkyyn palauttamisten sekä muutamien itkujen jälkeen Poikanen rauhottui ja nukahti itsekseen lähes puolitoista tuntia sen jälkeen kun olin ensimmäisen kerran huoneesta poistunut.

Aamu alkoi lähes kaksi tuntia normiaamua aikasemmin. Käytännössä niin aikaisin, että Poikasen pitäisi nukkua päiväunet päiväkodissa, mutta uskalsin toivoa, että nukahtaisi yöunille aikaisemmin, sellaiseen aikaan kuin pikkulasten kuuluukin.

Lelut on siivottu, sadut luettu, pusut annettu, vedet juotu, hampaat pesty ja pissalla käyty. Poikanen istuu vartin sylissäni ja hetken jo luulen, että rauhottuu siihen ja nukahtaa syliini, varsinkin kun aamu alkoi aikaisin.

Poikanen halusi kuitenkin omaan sänkyyn ja heti alko pelaaminen. Olin jo ajatellut, että tänään istun vieressä, jos itsenäiseen nukahtamiseen otetaan pehmeä lasku. Ehkä halusin itse päästä "helpommalla", kun yöunet jäi viime yönä lyhyiksi ja töissä olin taistellut aikuisten miesten kanssa. Koska pelleily alkoi heti, totesin että anti olla.

Kerran Poikanen tuli pois sängystä, meni kyllä komentamalla takaisin, vinkui pitkiä aikoja, että haluu sitä ja tätä. Tänään siis edistystä siinä, ettei tarvinnut sänkyyn kantaa, mutta aikataulu lähes sama eilisen kanssa. Jos edes 10 minuuttia olisi ollut edistystä, olisin voinut kuvitella, että viikossa saavutetaan puoli tuntia ja kuukaudessa se, mitä netissäkin luvattiin, että unikoululla saavutetaan.

Poikanen nukahti tänään aivan täsmälleen samalla kellon lyömällä kuin eilen. Missä se hyöyty on? Puolitoista tuntia siitä kun mentiin sänkyyn ja ties montako siitä kun alettiin iltahommia tekemään.

Lopputulos on se, että minua väsyttää enemmän kuin eilen, ei harmita ihan yhtä paljoa, mutta huomista en viitsi edes ajatella, jotten samantien ala pakkaamaan ja karkaa täältä ja positiivinen puoli on vain ja ainoastaan se, ettei nukahtanut tänään myöhempää kuin eilen.

konnavaatteet

Kaksi sammakkoaiheista settiä koossa 104 cm.

Paidan kaavaa kavennettu jälleen reippaasti.

Svetarineuloksesta toteutetut reisitaskuhousut, jossa yksityiskohtana paitakankaan sammakko. Sammakko olisi ehkä erottunut paremmin edukseen erivärisellä reunaompeleella tai jos taustana olisi muu kuin täsmälleen sammakon värinen svetarineulos.

Turkoosit svetarihousut suunnittelin tekeväni nopealla, helpolla kaavalla, ilman turhia yksityiskohtia, kun olin näperrellyt pari iltaa vihreiden reisitaskujen kanssa. Toisin kuitenkin kävi, kun sain idean taskun suusta kurkiselevista sammakoista. Tähän settiin taasen olisi ehkä saanut enemmän terää, jos paidan resorit olisi olleet turkoosit ja housujen vihreät.

Turkoosien housujen toisena yksityiskohtana takataskusta kurkistava sammakko.

mihin ihmisen aika menee ennen kuin siitä tulee äiti?

Poikanen haettiin eilen mummulaan yökylään ja meillä oli Miehen kanssa pitkästä aikaa treffit. Teemme kumpikin vuorotyötä, joka tosin ajoittuu sunnuntai-illasta perjantai-iltaan, mutta esimerkiksi arkisin emme ole oikeastaan koskaan samaa aikaa kotona. Töissä vitsailen, että tekee parisuhteelle hyvää, kunnei ehditä näkemään, mutta eiköhän kahdenkeskinen ilta tee meidän parisuhteelle joskus ihan hyvää. Toisaalta taas olemme parisuhteen alusta asti tehneet vuorotyötä, joka on käytännössä mahdollistanut jonkinlaiset yhteiset vapaat viikonlopulle, joten emme ehkä osaisi toimia, mikäli kummankin työaika olisi täsmälleen sama. Tällä kertaa elokuvissa ei mennyt mitään niin kiinnostavaa, jota halusimme mennä katsomaan, joten päädyimme kotisohvalla vuokraleffan katseluun.

Tänään Miehellä oli töihin liittyvä koulutuspäivä, joten hän oli puolen tunnin päästä herättyään jo lähdössä kotoa. Minun taasen on tarkoitus lähteä edeltä mummulaan, kun Mies ehtii koulutukseltaan vasta illalla, jottei Poikaselle tule liian kova ikävä (todellisuudessa on varmasti niin, että minulla se isompi ikävä on, ainakin eilisiltaisen ja tämän aamuisen puhelun perusteella, ei Poikanen ole kertaakaan peräämme kaivannut, uni on illalla hyvin tullut ja isovanhemmat on pidetty kiireisenä). Arkena, jos herään kasin maissa ja tarkoitus olisi ehtiä yhdeksitoista päiväkotiin (käytännössä viimeistään puoli yksitoista pitää olla pukemassa ulkovaatteita), tulee aamusta kiire.

Tänään nousin kasin aikaa ja aikataulu on olla puoli yksitoista bussiasemalla, johon meiltä kävelee noin 10 minsaa. Olen ehtinyt etsimään kadonnutta pankkikortin tunnuslukua (ei löytynyt), tilannut uuden tunnusluvun nettipankista, juonut rauhassa aamukahvin, käynyt suihkussa (ajanut jopa karvat!), surffannut netissä, puhunut puhelimessa, pakannut, meikannut, laittanut tukan, googlettanut kukkakaupat kaupungista, jossa vaihdan bussia 30 minuutin odotusajalla (äiteinpäivä), lakannut varpaan kynnet ja päivittänyt blogin. Olen tosin ollut yksin kotona.

Tuleeko äideistä tehokkaampia tekemään asioita? Mikään yllämainituista ei kuitenkaan ole sellaista, jota tekisin rutiininomaisesti (no ehkä netin selailussa on tietyt sivut, jotka päivittäin tsekkaan), aamukahvit juon yleensä meikkauksen tai jonkin muun touhun rinnalla. Ja mihin ihmeeseen käytin sen 28 vuotta ajastani, jolloin en vielä ollut äiti?

pikkudinosaurus

Poikasen päiväkodissa on vappuaattona naamiaiset. Poikanen olisi toivonut hämähäkkipukua, mutta mielestäni sivusaumoista sojottavat jalat on liian vaaralliset, joten käytin äidin mielivaltaa hyväkseni ja toteutin dinosaurus- tai lohikäärmepuvun.

Hyvin tämäkin Poikaselle kelpasi ja oli kyllä supersöpö tässä puvussa.

käsityön arvo(stus)

Pyörähdin Helsingissä Messukeskuksessa ja ihmettelin suomalaisen (?) käsityön hintaa. Ehkä oma taitoni tehdä ja ommella johtaa siihen, etten pidä käsityötaitoa minään tai hinnoittelen oman työn tekemisen liian halvaksi. Tokihan pitää muistaa, että kun teen itse käsitöitä, se on harrastus, tapa tyhjentää päätä, vastapaino melkomiehiselle palkkatyölleni.

Esimerkiksi tunikamekot on mielestäni täysin ylihinnoiteltuja. Okei, joku elättää itsensä ja mahdollisen perheensä kyseisillä tuotteilla. Ensinnäkin, malli on hyvin yksinkertainen: olkasaumat ja sivusaumat, hivenen alaspäin levenä a-mallinen. Sopii siis kaikille, erityisesti pyylevälle vartalomallille, koska peittää vatsanseudun, mutta vaate ei ole mitenkään istuva. Toiseksi, kyseinen materiaali, josta tuote on valmistettu, maksaa minulle parikymppiä metri. Väitän, että kyseinen yrittäjä saa sen halvemmalla, kun minä kuluttajana ja toisaalta pääsee ainakin alv:t vähentää. Yrittäjä siis maksaa materiaaleista ehkä parinkympin tienoilla per tuote. Kolmanneksi, neljäsosa alvia ja katettakin pitää olla, jotta yrittäjälle jää itsellekin jotain, mutta kun hinta on 109 euroa kipale tai messunhinta 74 euroa niin mielestäni on täysin ylihinnoiteltu, kun otetaan kohta yksi huomioon.

Ja todettakoon tässä, että nyt en puhu kaikesta, mitä messuilla oli myytävänä. Osassa hinta oli mielestäni ok, olisin kyseisenlaisesta tuotteesta pyydetyn voinut maksaa, eikä kyseessä ollut esine, jota en olisi itse kyennyt toteuttamaan.

miksikä sitä pukeutuisi?

Tänäkin vuonna vanhenin ja jälleen kerran iän kasvaessa numeroina lisääntyy kysymysten määrä: oliko tämä tässä, vieläkö jotain, mitä elämältä haluan, vastaanko ulkoisesti sitä mitä ikäni numeroina edellyttää?

Asumme tällä hetkellä vuokralla, aluksi väliaikaisesti, mitä vaihetta on siis kestänyt vuoden. Mies on sitä mieltä, että vielä vuosi mennään näin, katsotaan mihin talouselämä (ei niinkään omamme vaan yleismaailmallinen) etenee ja minä kaipaisin jotain uutta projektia, kuten muutto ja oman remontointi.

Jälleen kerran mietin, pitäisikö se uusi projekti remontin ja muuton sijaan ollakin perhekoon kasvatus. Tähän asti olen aina ihmetellyt, miksi ihmiset haluavat tehdä lapset pienellä ikäerolla (joo-joo onhan niistä seuraa ja leikkikaverit toisilleen), mutta mitä vanhemmaksi Poikanen kasvaa ja sitä kautta elämä muuttuu helpommaksi, sitä varmempi olen, etten halua uudestaan kokea vauva-arkea.

Nykyiseen työhöni olen joutunut puolivahingossa. Tämä ei tosiaan ollut unelma-ammattini, enkä tälle alalle hakeutunut edes lukion jälkeen opiskelemaan. Kun en saanut toivomaani opiskelupaikkaa, jäin jatkamaan kesätöiden tekoa ja puolivahingossa jouduin nykyisen työnantajani palvelukseen. Työn ohessa on ammattitutkinto suoritettu ja urallakin edetty paikkakunnan muutoksen myötä. Pitäisikö sitä kuitenkin yrittää vielä yliopistoon, pitäisikö sitä kuitenkin vielä opiskella? Kuitenkin töitä olen päätoimisesti tehnyt jo yli kymmenen vuotta, joten kynnys siirtyä selvästi huonommalle tulotasolle moneksi vuodeksi on korkea. Varsinkin kun tulotason huonomisesta kärsii myös Poikanen ja Mies ja kun itsekin on tottunut tiettyyn elämäntasoon. En rehellisesti usko, että muutaman vuoden opiskelujen jälkeen tulotasoni nousisi niin merkittävästi nykyisestä, että alan ja ammatin vaihto kannattaisi. Loppujen lopuksi nykyinen työni kiinnostaa minua, ei töihin lähtö ole vastenmielistä. Jos jotain uutta opiskelisinkin, se voisi hyvin olla myös tältä alalta. Joskus olisi ollut mahdollisuus yhdistää sekä opiskelu- että työelämä, mutta nyt vuorokaudessa tuntuu olevan aina liian vähän tunteja, jotta ehtisi Poikasen kanssa olla tarpeeksi.

Oma ulkonäkö on kait asia, jota on miettinyt aina. Nyt vielä enemmän, ostinhan jokin aika sitten ihan ensimmäisen virallisen ryppyvoiteenkin. Varsinkin päiväkodissa Poikasta viedessä tai noutaessa ja näkiessä muita vanhempia, mietin, että näytänkö noin vanhalta, tai olenko hirveän nuoren näköinen. Tilastollisesti olen ollut keskiverto ikäni puolestani synnyttäessä Poikasen, en selvästi nuorempi.

Toinen ongelma ulkonäössä on pukeutuminen: mitä ihmettä kolmekymppisen naisen kuuluu pukea? En koskaan ole mitenkään erityisesti perustanut farkkukankaisista housuista, mutta tälläkin hetkellä niitä on kaapissani viidet. Muusta materiaalista valmistettuja housuja ei sitten olekaan. Ihan siitä yksinkertaisesta syystä, että nykymuoti on aivan kummallista, en halua pukea mintun vihreitä tai kukallisia tai pinkkejä housuja. Sen värisiä housuja voivat käyttää nuoret ihmiset, parikymppiset, mutta ei enää minun iässä. Mitä sitten päälle kuuluisi laittaa? Mikäli vaatekaapistani etsii alaosia ja ottaa luvusta pois ne viidet farkut, jäljelle jää legginsejä ja hameita ja mekkoja. Mekot ja hameet ovat maksimissaan polveen asti, suurin osa jopa pituudeltaan mini. Legginsien kanssa minihameet olivat kesällä ihan kivoja, mutta talvella aloin miettimään ja pohtimaan taas sitäkin, että vastaako minihameet enää omaa ikääni. Onko jossain sääntö, että yli kolmekymppiset eivät saa käyttää minihametta? Oman painoindeksini puolesta on kait ihan luvallista pukeutua minihameeseenkin.

Pukeutumisongelma laajenee sinne hankintaan asti. Teen edelleen vaateostokseni kauppaketjuista, joissa olen asioinut siitä asti, kun itse aloin vaatteita hankkimaan eli kohta viisitoista vuotta. Tokihan on tarjolla toisenlaisia vaatteisiin erikoistuneita kauppaketjuja, mutta aikuisten naisten vaatekaupasta en vain ole löytänyt mitään itselleni sopivaa. Tavaratalojen vaateosastojen kiertely on saanut minut epäilemään, ettei kolmekymppisille ole todellakaan mitään puettavaa: lasten vaatteita löytyy vähän kaiken ikäisille lapsille, mutta naisten osastojen vaatetarjonta on tyyliä mummo.

ehkä luulen

Mutta epäilen, että mulla on vierotusoireita. Ja pahoja. Illalla iskee kauhea himo: ihan pakko saada, paniikki iskee, jos ei ole enää yhtää jäljellä. Mietin jopa, että lähden käymään lähikaupassa tai kioskissa, ihan sama, kunhan saan KARKKIA.

Mutta kuvittelen, että ryppyvoiteet oikeasti toimivat. Ostin yövoiteeksi oikeata ryppy-yövoidetta. Tähän asti olen käyttänyt ihan samaa perusvoidetta, mitä olen meikin alla käyttänyt, mutta näissä Suomen olosuhteissa, kun ulkona on pakkasta ja sisällä ilman kuivaavat ilmastoinnit, alkoi vaikuttaa siltä, että naamasta nahka irtoo. Työkaverini suositteli erästä voidetta ja olin halvan hinnan ja mainoksen uhri (enemmän kalliin voiteen hutiostos harmittaa kuin halvan) ja vajaan kuukauden käytön jälkeen olen vakuuttunut, että otsassa nenän päältä alkanut vasemman kulmakarvan vieressä oleva pystyryppy on hävinnyt.

Mutta olen vakuuttunut siitä, että vaatekaappini tarvitsee päivitystä. Olen koko talven kulkenut legginseissä ja hameessa tai sukkahousuissa+legginseissä ja hameessa. Hameen pituus on max polveen. Ensinnäkin alkaa kyllästyttää legginsityyli. Ne kerrat, kun olen tänä vuonna pukenut oikeat housut jalkaan lasketaan yhden käden sormilla. Toiseksi seuraaviin synttäreihin on taas aikaa vajaa kuukausi ja ikää alkanee olemaan sen verran, ettei minihame ole enää fiksu. Ainakaan arkena.

Mutta pelkään, että ruokavalioni kaipaa ison muutoksen. Sen lisäksi, että syön karkkia monta kiloa viikossa, käytän pahoja rasvoja ja hiilihydraatteja ja eineksiä. Viime aikoina uutisoidut ruokavalmisteiden oikeasti sisältämät tuotteet verrattuna tuoteselosteeseen, on saanut minutkin lukemaan tuoteselosteita. Joo ja tiedän, että silloin kun jokaisella oli oma lehmä ja sika ja tasaisin väliajoin eläinkanta uusittiin ja vanhoista tehtiin ruokaa, kaikki käytettiin hyväksi ja syötiin. Jollain tasolla tuntuu hyvin iljettävältä lukea, kun tuoteselosteenkin mukaan einekseen on käytetty sisäelimet ja nahka. Henkilökohtaisena riskinäni on sairastua kakkostyypin diabetekseen, joten tällä menolla ruokavalion muutos on pakko tehdä. 

alusasusetti ja villasukat

Nyt alkaa iskeä epätoivo. Olen ommellut ja leikannut vaikka miten monta metriä kankaita ja siltikin, laatikko menee juuri ja juuri kiinni. Ja samaan aikaan käyn kuolaamassa, mitä kaikkia hienoja kankaita olisi tarjolla. Uuden kotikaupunkimme kangaskaupat tarjoavat kivoja lastentrikoita, joten sen sijaan, että istuisin netissä surffailemassa, voin mennä hypistelemään kankaita ihan livenä. Niin ja sinne kangastarvikekauppaanhan asiaa tulee ihan sillä, että sopivan värinen ompelulanka loppuu tai puuttuu tai tarvitsen vetoketjua tai resoria tai jotain muuta pikkujuttua ompeluksiini.

 Kangasvarastojen jämäpalojen tuhoomiseen aluspaidat ja kalsarit on sopivan pieniä. Aluspaitoja tulen varmaan tekemään lisääkin, on kivoja päiväkodissa pitkähiasen paidan alla ja kesää odotan jo innolla. Tosin alareunaa tulen tuskin huolittelemaan alkuperäisen kaavan mukaisesti resorilla. Näitä boksereita ommellessa löysin itseni haaveilemasta peitetikkikoneesta. Eihän meillä edes olisi säilytystilaa kyseiselle laitteelle (ellen pitäisi esillä keittiön ruokapöydällä) ja todellisuudessa tarvekin aika minimaalinen, mutta olisi noista boksereiden saumoista tullut vaan vielä hienommat. Jatkossa Poikasen kalsarit tulee olemaan http://kummatotukset.blogspot.fi/2012/08/kalsarilandia.html näköisiä, koska tässä mallissa lahkeet on makuuni liian pitkät. Tokihan tästäkin pienellä muokkauksella voisi saada ihan kivat. 
Setti on kokoa 104 cm.

Miehelle uudet villasukat. Epäilen Miehen olevan mustasukkainen käsitöistäni. Pääasiassa teen Poikaselle, mutta joulun aikoihin näytin Miehelle, mitä olin tehnyt Poikaselle ja itselleni ja muille (lahjaksi) ja jossain vaiheessa esitettiin kysymys, että koska hänelle jotain teen. Kun kysyin, mitä haluaa, tilasi sukat. Päällikuvioita ja alapuolen raitaa neuloessa tajusin, miksi lankakerät kehotetaan aloittamaan keskeltä: langat ei kirjoneuleissa sotkeennu toisiinsa niin pahasti, kun kerä ei pompi ja karkaile lankaa avatessa.

syyllinen

Mikä siinä on, että äidit syyllistyvät ihan kaikkeen ja kaikesta? Lähipiirin empiirisen tutkimuksen perusteella en ole ainoa äiti-ihminen, joka tuntee syyllisyyttä.

Ensinnäkin: mennäkö vanhempainvapaan jälkee töihin vai jäädä hoitovapaalle kotiin? Jos vie vauvansa hoitoon, on julma äiti, mutta toisaalta jos hoitaa lastaan 3-vuotiaaksi kotona, yrittää päästä helpolla ja makoilee vain kotosalla. Missä se sopiva kohta sitte on? Henkilökohtaisesti en voi sanoa nauttineeni kotonaolosta. Jotenki kaipasin sitä jotain, että olen selvästi JOTAIN muuta kuin vain äiti. Mutta aivan sydäntäsärkevän hirveää oli jättää oma lapsi huutamaan perääni ensimmäiset kuukaudet, kun vein päiväkotiin. Monet työmatkat olen itkenyt ja miettinyt, että onko tämä ihan oikeasti tämän arvoista? Nykyäänhän Poikanen jää jo ihan mielellään, monesti on jo velmuilme, josta voi päätellä, että on ajatus tätien päänmenoksi.

Toiseksi: lapsi sairastuu. Itse pidän sääntönä, että vuorotellen ollaan Miehen kanssa hoitamassa Poikasta. Toki voidaan työtilanteet ottaa huomioon, ettei joka toinen mun joka toinen sun vuoro, mutta että lopputulema olisi suhteessa 50 / 50. Kun itse olen töistä pois, tunnen syyllisyyttä siitä, että muut joutuvat tekemään työni, kun olen kotona. Työskentelemme Miehen kanssa samassa työpaikassa, joten joku saattaa ihmetellä, miksei Mies ole töissä ja kun kerron, että Poikanen on sairas, koen syyllisyyttä siitä, että minä, äiti, olen töissä, vaikka lapsi on kipeenä.

Ja sitten se oma-aika. Varsinkin jos on ensin ollut pitkiä päiviä viikolla töissä, eikä ole Poikasen kanssa juuri ehtinyt leikkimään. Iltaisin kun Poikanen on nukkumassa, ehtii jotain pientä tekemään; ommella, surffailla netissä, katsoa televisiota, mutta kuitenki pitää mennä nukkumaanki, jotta jaksaa taas seuraavan päivän. Isommat kotityöt, kuten siivoominen jää viikonlopulle ja mielelläni siivoan yksin niin, että olen yksin kotona. Okei, kyllähän se harmittaa, jos Mies ei osallistu siivoamiseen, kun kuitenki yhtälailla sotkee täällä, mutta yksin tehdessä saan rauhassa siivota ja sillä omalla (oikealla) tavallani. Sekin on ihan ok, että Mies pitää Poikasen pois vesiämpäreistä ja leikittää Poikasta, mutta jossain vaiheessa hermostun siihen, että toinen notkuu vieressä, kun itse raataa.Viikolla ei malta eikä välttämättä ehdikää töiden ja kotitöiden lisäksi lähteä mihinkään jumpalle tai elokuviin, viikonloppuna asiasta kokee huonoa omaatuntoa, jos on pari tuntia pois.

Myös siitä, että ei käy jumpassa, kokee huonoa omaatuntoa. Peilistä näkee, kuinka oma kroppa ei ole enää yhtä timmi mitä kymmenen vuotta sitte ja naamaan on helppo lätkiä ryppyjä estäviä voiteita, mutta lihakset vaatisi oikeasti rääkkiäkin, jotteivat kokonaa häviä. Olen kopioinut kymmeniä kotijumppaohjeita lehdistä, tulostanut netistä ja jokunen jumppa cd:.kin löytyy. Juu ja mielummin valitsen sen sohvan, tietokoneen tai ompelukoneen kuin kotijumpan olkkarin lattialla. Vaikka periaatteessa samalla voisi katsoa sitä telkkaria.

Jostain syystä itsestä tulee paremmin huolehdittua kesällä. Ei niinkää sillä, että urheilisi enemmän tai söisi terveellisemmin vaan, että yrittää olla perusnätti: ajella säärikarvat säännöllisesti (eihän ne talvella edes näy) ja lakata edes varpaankynnet (eihän nekään talvella missään näy).

Poikasen hienostelutakki

Tätä takkia suunnittelin jo syksystä asti, taisin jo ennen joulua piirtää kaavat. Päällikangas on ruskeaa vakosamettia (näyttää kuvassa jotenkin hassulta). Vuorikankaana ruudullista flanellia ja välissä fleeceä. Lopputulos oli kyllä tosi söpö.

Tässä opein tekemään ihan uudenlaiset taskut! Vaikka oli kuvitetut ohjeet, niin lähes yhden illan askartelin noita taskuja. Toinen ilta menikin lopun takin ompelussa.

tunikapaita

Turkoosin pallokankaan olen ostanut kangasvarastoihini Poikasen ollessa ihan vauva. 

Alunperin tästä piti tulla Poikaselle kokopuku, mutten koskaa saanut tehdyksi. Pyörittelin kangasta eräänä iltana käsissäni, enkä osannut kuvitella tästä paitaa tai pyjamapukua Poikaselle, jotenki kuosi oli vääränlainen. Edelleen kangas kyllä miellytti ja jotenki tuntui sopivan itselleni.

Olin jo aiemmin katsellut tunikamallia, minkä "sitten joskus" ompelen itselleni. Mallin mukaan kangasta tarvittiin metri ja tätä oli vain 50 cm pala... Pienellä kaavan muokkauksella sain kankaan riittämään (tosin tuli kangas sitte kyllä hyötykäytettyäkin ihan kokonaan).

Tekovaiheessa olisin kaivannut pääntiehen värikkäämmän puuvillakankaan, mutta tämän kankaan värimaailmasta omassa kangasvarastossa ei ollut muuta kuin valkoista tarjolla. Valmiissa paidassa näyttää loppujen lopuksi tosi hyvältä. Itse tykkään.

Varastoista löytyi sekä ruskeita että turkooseja nappeja ja pitkällisen pohdinnan päätteeksi päädyin turkooseihin.

ovela otus

Jälleen kerran ollaan tilanteessa, että nostan kädet pystyyn; en mä osaa, ei musta oo tähän, ei tän näin pitänyt mennä. Lisäksi Mieskin on yhtä hukassa kuin minä.

Poikasella on uhmaikä. Joo, kuuluu kehitykseen, on yksi vaihe ja sillä on tärkeä merkitys loppuelämän kannalta. Olin vain niin tyytyväinen tilanteeseen, joka meillä vielä oli pari kuukautta sitten: Poikasen kanssa pystyi kommunikoimaa, jutteli jo lauseita. Töissä väitin, että sen kanssa pystyy jo neuvottelemaan ja samassa pöydässä istuva pienen tytön isä katsoi minua epäuskoisesti ja kiireesti korjasin, että niin sitä pystyy lahjomaan.

Mutta missä kohtaa se virhe sitte tehtiin? Pottatreenit oli hyvällä mallilla: Poikanen ei niinkään innostunut tuloksista, vaikka kovasti kehuttiin, mutta lahjonnalla potalle päädyttiin sopivin väliajoin. Menneellä viikolla tajusin, että Poikanen tietää saavansa potalle menosta palkinnon ja on jopa niin ovela, että pyytää sitä ensin Mieheltä ja sitte minulta tai toisin päin. Poikasen pidätyskykykin on jo kehittynyt, joten jos ei palkintoa saa ei  pissaakaan tule.

Miehen työvuorot ovat hyvin iltapainotteisia, joten arkisin minä olen se, joka on illalla kotona ja myönnän, että ehkä syksyllä olin iltazembaloihin liian väsynyt ja ehkä liian helposti käytin lahjomista. Koska itsellänikin on vuorotyö, iltapala saatetaan syödä vähän eri aikaan, mutta periaatteessa eroa ei ole tuntia enempää. Alusta asti iltatoimissa on ollut tietty järjestys, mutta ovelasti sinne on tullut lisänä Poikasen omia ohjelmanumeroita.

Ensin tuli kakkahätä. Joskus pottaan tuli pissa, joskus jopa kakka, yleensä vaippa oli jo märkä. Kaikista yleisintä oli se, että vaippa oli kuiva eikä pottaankaan mitään tullut. Kuukausi sitten tein tälle ohjelmanumerolle päätöksen, toteamalla, että ei ole, juuri käytiin. Kun Poikanen pienellä surkealla äänellä jatkaa kakkahädän hokemista ja kysyn, että onko oikeesti vai narraako äitiä, nauraa ja myöntää narraavansa. Enää minulle ei tätä korttia esitä, mutta olen huomannut, että Miehelle sitä tarjoaa ja menee useammin läpikin.

Toisena tulee jano. Tähän keksin hyvin nopeasti, että joka ilta ennen kuin mennään sänkyyn juodaan vettä. Välillä Poikanen vain maistaa tai kaataa veden pois, yleensä juo pari kulausta.Tosin mikäli jonakin iltana unohdan vedenjuontiohjelmanumeron, Poikanen muistaa sen kun on sängyssä peiton alla.

Sitten astetta haastavammat: syli ja silitys. Ennen nukkumaanmenoa huilataan sohvalla ja kuunnellaan viiden kappaleen tuutulaululevy, jolloin Poikanen saa olla sylissä, kainalossa ja silitellään. Sitten kun kaikki iltaohjelmanumerot pusuine ja halauksineen on päätöksessä ja Poikanen keksii sängyssään, että haluaa syliin tai että haluaa, että äiti silittää niin tuntuu todella pahalta kieltäytyä, vaikka tiedänkin, että niin kuuluu tehdä.

Olen nimittäin mennyt siihen juoneen, että pääsee vielä syliin, tottakai, onhan Poikanen vielä pieni ja sitten ollaankin leikitty puoli tuntia sitä leikkiä, että Poikanen siirtyy sänkyyn, kun on nukahtamaisillaan, muttei saa sopivaa asentoa sylissäni ja hetken päästä haluaa taas syliin. Lopputulos on se, että puolentoista tunnin päästä Poikanen on liian väsynyt ja nukahtaa väkisin syliini, vaikka yrittää vielä sinnitellä.

Tokihan tunnistan sen turhautumisvihaitkun, mitä Poikanen jaksaa hetken aikaa, kun komennan takaisin sänkyyn ja totean, että sylissä on tänään jo oltu. Pahalta se silti tuntuu, väärältä, kiellän omalta lapseltani tarpeensa tyydyttää läheisyyttä. Poikanen luovuttaa ja keksii uuden vaatimuksen.

Okei, tiedän, että uhmaikä on oleellinen minän kehityksen kannalta ja että siihen kuuluu rajojen testaaminen. Mutta hei ihan oikeesti, miksi pitää viikosta toiseen toistaa aina samat temput? Ja miten noin pieni voi olla jo niin ovela? Miten se voikaan tietää sen, että miten isän kanssa saa tahtonsa läpi, miten äidin kanssa pitää menetellä? Ja milloin se oppii, että samaa juttua ei tarvitse testata 52 kertaa, vaan yksi tai kaksi kertaa riittää?

Olen ehkä lukenut liiaksi erilaisia oppaita ja kuullut, että ainoat lapset ovat hemmoteltuja. Pelkäänpä, että Poikasesta tulee tämän perheen ainoa lapsi ja että hänet on hemmoteltu. Toisinaan tuntuu, että olen liian jyrkkä ja ankara, toisinaan, että olen liian lepsu. Periaatteessa ainoistakin lapsista pitäisi kasvaa ihan yhteiskuntakelpoisia, mutta miten se käytännössä ihan oikeasti toteutetaan?


Ja kun tästä selvitään niin. Tiedän, sitten edessä on taas uusi vaihe.