joulun extremematkat

Kevään muuton takia kotimme on 120 km päässä Miehen äidin kotoa, 180 km päässä omien vanhempieni kotoa ja 160 km Miehen isän kotoa. Kaikissa näissä paikoissa (ainakin) piti joulunpyhinä käydä. Eli tiedossa oli paljon ajoa.

Suunnitelma oli se, että jouluaatonaattona pakkaisimme auton ja lähtisimme ensin Miehen äidin luokse, mistä ajaisimme illalla 60 kilometria entiseen kotiini ja viettäisimme joulua siellä. Tapaninpäivänä ajaisimme vanhempieni luota Miehen isän luokse, 250 kilometriä, sen sijaan, että ajaisimme ensin kotiin ja sieltä sitten esimerkiksi seuraavana päivänä Miehen isän luokse, näin säästimme lähes sata kilometriä ajoa.

Aatonaattona tai oikeastaan jo edellisenä päivänä ilmeni ensimmäinen ongelma: lahjat. Niitä on ihan hillittömästi, ei meillä ole vaatehuonetta eikä mihinkään komeroihin mahdu piiloon pussukoita. Toki Poikanen oli vielä niin pieni, ettei osannut yhdistää kasseja ja pusseja joulupukkiin, mutta ensi vuonna pusseista pilkottavat lahjapaketit saattaa jo johtaa hankaliin kysymyksiin.

Miehen vanhemmat ovat eronneet viitisentoista vuotta sitten, joten Mies on ollut jo niin vanha, ettei ole joulupukkiin enää uskonut ja avannut lahjoja kahdessa paikassa. En enää jaksa muistaa, miten viime jouluna lahjat avattiin, Miehen äidin luona käytiin jouluaattoaamuna, mutta tänä vuonna hän olisi halunnut avata lahjat jo jouluaatonaattona meidän kanssamme. Koska meille oli joulupukki jouluaattona tulossa, halusin, että kaikki lahjat avataan silloin. Tokihan Poikanen on sen verta pieni, ettei sillä kai olisi ollut merkitystä. Itselleni ainakin tuli vähän paha mieli, kun näin, miten aikuinen ihminen pettyi siitä, ettei saanutkaan kantaa kaikkia kasseja makuuhuoneesta esittäen, että katso mitä tonttu on tuonut mummin kotiin! Loppuviimeksi mummi halusi, että Poikanen avaa yhden paketin, enkä hennonnut kieltää, varsinkin kun kolmeen eri kertaan oli pähkäillyt sitä, ettei kaikissa ole nimiä, jos onkin vääränkokoisia tai muuten pitää vaihtaa ja kuitenkin joka aamu tonttu on meidän joulukalenterin sukkaankin pienen yllätyksen tuonut. Poikanen kyllä vieläkin muistaa, että mummi antoi lampaan, joka paketista tuli, vaikka tontusta puhuttiin, mutta toisaalta taas väittää muiden pakettien olleen tontulta, vaikka joka kerta korjataan, että joulupukki kävi ne tuomassa.

Rehellisesti sanottuna jo pelottaa ensi joulu, että miehen äiti omalla hössötyksellään ryssii koko illuusion joulupukista. Sitten voidaankin pohtia sitä, että mikä oikeus tai velvollisuus vanhemmilla on luoda satu joulupukista, jota ei oikeasti olekaan olemassa ja minkä ikäisenä lapsella on taas oikeus tietää totuus asioista. Tai sitä että, onko isovanhemmilla oikeus nähdä lapsenlapsen ilo avatessa joulupaketteja ja mikä velvollisuus vanhemmilla on tämä näky isovanhemmille suoda.

Tänä vuonna retki Miehen isän luona sujui ilman kakkavaipan vaihtoja tien päällä. Poikanen jaksoi tosi hyvin, toisaalta ehkä liiankin hyvin, sillä lähdimme illalla kotiin suunniteltuna niin, että Poikanen nukkuisi yöuniaan: jaksoi valvoa koko kahden tunnin ajomatkan, vaikka selvästi näki, että oli jo väsynyt. Tapaninpäiväruokailu ei tosin sopinut Poikasen makuun: ei ylipäätään välitellyt jouluruuista, joten nytkin maistoi pari palaa ja jaksoi istua pöydässä viitisen minuuttia. Sen jälkeen jompikumpi, minä tai Mies, paimennettiin Poikasta, vaikka oli leluja mukana niin olihan toki kaikki muu paljon kiinnostavampaa. Kotiin lähtiessä sanoinkin heti autossa Miehelle, että onneksi täällä tarvii käydä vaan kerran vuodessa (ja onneksi Poikanen joka kerta kasvaa niin jaksaa aina eritavalla).

Tapaninpäivän ajomatkan jälkeen itse olin tosi väsynyt, vaikka pari päivää olinkin syönyt toisten tekemiä ruokia ja viettänyt muutenkin hyvin rennon joulun. Mies purki autosta neljän päivän vaatekassit ja pyykkikassit ja joululahjapakettikassit eteiseen ja mietin, että kuka meille on muuttanut ja että mihin tuo kaikki tavara oikein laitetaan. Onneksi itse palaan töihin vasta loppiaisen jälkeen, Mies lomailee siitä vielä viikon. Mikäli olisi heti joulunpyhien jälkeen pitänyt töihin palata, olisi varmasti itku tullut tapaninpäiväillan kaaoksessa. (Ja muuten kotimme on vieläkin ihan kaaoksessa)

joulupukin apupaja

Tänä vuonna suunnittelin tekeväni vaikka mitä joululahjoja, mutten osannut oikein arvioida, miten paljon aikaa vie pelkkä työssä käyminen, joka johtaa siihen, että vuorokaudesta jäävät tunnit pitää jakaa kotitöiden, nukkumisen ja oman näpertelyn kesken. Ensi vuodeksi on sitten parempi suunnitelma.

Nämä lähtivät ennen joulua postilla saajilleen Savon suuntaan. Ystävälleni ruusuvillasukat ja hänen pojilleen samistelupaidat.Lisäksi toisen ystäväni 2-vuotiaalle tytölle velourhame. Tätä hametta tehdessä mietin taas, että mitä ihanuuksia voisin ommella, jos itselläni olisi tytär (joo ei ehkä kovin käytännöllisiä). Toisaalta olen monesti päätynyt siihen, että oikeastaan olen parempi pojan äiti kuin tytön. Ehkei oikeasti pitäisi ajatella, että tyttöjä kasvatetaan eritavalla kuin poikia ja ehkä jos meillä olisi tyttö, hän olisi luonteeltaan juuri sellainen, että sopisi tähän meidän perheeseen. Oma ammattini on hyvin miehinen ja omalla tavallani tasapainotan työminääni ompeluharrastuksen kautta, mutta esimerkiksi ruuanlaitto mielletään usein "naisten töiksi" ja sen meillä hoitaa Mies, koska hän on siinä parempi (myös omasta mielestään).

Nämä paketoin siskoni lapsille. Kuvakulma on jotenkin hassu, koska vaatekappaleet näyttävät suhteessa toisiinsa hassun kokoisilta: kalsaripyjama on kokoa 104 cm, paita koossa 86 cm ja huppupaita 116 cm.

juhlavaatteet

Tarkoitus oli pukea Poikanen viime maanantaina söpöksi päiväkodin joulujuhlaan. Valitettavasti päiväkodista soitettiin kesken hoitopäivän, että Poikasella on kuumetta, joten joulujuhlat jäi meiltä sitten väliin.

Mutta näillä mennää sitten joulunpyhät.

Kauluspaita interlock-trikoota. Innoistuin tästä mallista, kun on kuitenki siisti, mutta toisaalta trikoo on mukavampi leikeissä ja touhuissa kuin puuvilla.

Sammarihousut vuoritin kokonaan flanellilla.

Tämän näkösellä yhdistelmällä mennään.

autoliivejä

Elikkäs tämä oli viimeisin löytöni, mitä siis "jouduin" ostamaan 10 cm enemmän, jotta sain 1 v-lahjan lisäksi Poikasellekin loihdittua liivin. Toisaalta nyt ei juuri mitään jäänyt hukkaan.

Ekana lahjaliivi, jossa vuorina kaapista löytynyt raitatrikoo. Koko 86 cm

Ja tämä tuli Poikaselle, vuorina jalkapalloflanelli, joka myös kaapin kätköistä. Koko 98 cm.

minun unelmapaikkani

On kangaskauppa. Äitiysloman ja hoitovapaan aikana tilailin paljon (lue: liikaa) nettikaupoista kankaita. Tälläkin hetkellä ompelukaappini kankaille varatut laatikot, n. 0,2 kuutiometriä, ovat täyteen tungettu ja olen luvannut, etten osta mitään kankaita ennen kuin nykyiset on tuhottu.

Kun innostun jostain mallista ja suunnittelen sen toteuttavani, muistelen kangasvarastojani ja päätän, mistä kankaasta vaatteen toteutan. Sitten kun totetus on kankaan leikkausvaiheessa ja lähden etsimään kyseistä kangasta, yllätyn itsekin, että mitä varastoista oikeastaan löytyykin.

Edellisessä asuinpaikkakunnalla ei kovin montaa kangaskauppaa edes ollut ja niidenkin tarjonta oli painottunut sisustus- ja verhokankaisiin. Nyt toki asuinkaupunkiki on isompi ja tänne avattiin jokunen aika sitten uusi myymälä. Kävin siellä tänään ensi kertaa, enkä olisi malttanut millään lähteä pois.

Lasten trikoita, hienoja, ihania... Mietin, että mitä joululahjoja muiden lapsille niistä voisi toteuttaa ja varmuuden vuoksi voisin ostaa heti metrin verran niin saisin Poikaselleki jotain, kuten paidan (paitatrikookankaita löytyy kotoa ja kymmenisen metriä). Toki katselin myös muita kankaita, koska itselläni on edelleen pukeutumisongelma.

Rehellisesti täytyy sanoa, että lähdin ostamaan resoria ja tarkoitukseni oli samalla katsella takkikankaita, koska Poikaselle olisi kiva toteuttaa hienostelutakki talven juhlia varten. Katselin minä niitä, vähän. Ja ostin sitä resoriakin. Lisäksi aivan ihanaa samettivelouria, en voinut vastustaa. Tosin selitin asian itselleni myös niin, että meidät on kutsuttu 1 vuotissynttäreille ja sankari on poika ja tuosta kankaasta riittää sekä Poikasen että synttärisankarin paitoihin.

Sen lisäksi, että minussa asuu kangashamsteri, en malttaisi luopua hankkimistani kankaista. Voin toki ommella niistä lahjaksi jotain, mutta ehdottomasti haluan itse toteuttaa, tehdä. 

villapuku

Tämäkin näytti paljon söpömmältä Poikasen yllä kuin näin pöydälle levitettynä. Lisäksi vaatteiden koko vaikuttanee myös siihen, ettei ne näytä enää niin söpöiltä. Tämä puku on koossa 110 cm, joten periaatteessa voisi olettaa, että mahtuisi vielä ensikin talvena. Poikanen on tähän astisensa elämänsä kasvanut tasaisesti plussakäyrillä, vaikka itse edustan kokoa bygmi, eikä Mieskään isokokoinen ole. Tällä hetkellä vaatekoko on 98 cm ja ensin suunnittelin tekeväni 100 cm neulepuvun. Mittailin Poikasen vartalon ympäryksen, selän pituuden, käden ja jalan pituuden ja vertasin mallin mittoihin ja totesin, että 100 cm:ssä olisi lahje, hiha ja puvun ympärys passeleita, mutta selän pituus on ihan liian jämpti ja kuitenkin vielä ulkoilessa on vaippa. Vieläkin meillä on käytössä kestovaipat, joka pakettina on isompi kuin kertavaippa ja 110 cm:n selänpituus tuntui sopivammalta, jolloin jää pikkusen kasvuvaraa ja liikkumatilaakin. Haaveilen siis siitä, että kun ensi talvena ei enää käytetä vaippaa niin selän pituus olisi vielä riittävä. Se nähdään vuoden päästä mikä on tilanne.

motivaatiopula

Ei minusta kotiäidiksi ole, tiedän sen. Hoitovapaalla oli toki kivaa, kun pakkasi Poikasen mukaan ja lähti päiväksi kaupungille tai kyläilemään. Tosin kun Mies teki paljon pitkiä yövuoroja ja kävi käytännössä vain kotona nukkumassa, päivät tuntuivat todella pitkiltä ja lapseen sidotuilta jollei mitään toimintasuunnitelmaa ollut vaan päivän ohjelma oli kotona hengailu. En osaa elää lasta / lapsia varten.

Eipähän kotiäitiys ole se toiveammattini koskaan ollutkaan, vaikka nykyisin sekin tuntuu houkuttevalta ajatukselta. Nykyinen ammattini ei ollut kouluaikojen toiveammattini, alallekin johkaannuin puolivahingossa, mutta jokin mystinen palo alalle kuitenkin on. Meilläkin on jälleen yhdet yt-neuvottelut takana, mitkä päättyivät sikäli onnellisesti, ettei ketään irtisanottu ja lomautusmahdollisuudetkin ovat vasta keväällä, mikäli maailmantalous menee kovin synkäksi. Melko vähän tällä hetkellä vapaita työpaikkoja on ja hyvin vähän vielä niitä paikkoja, joihin oma osaaminen ja kiinnostus riittäisi. Toisaalta turvatonta tässä kohtaa olisi vaihtaa työpaikkaa sikälikin, että jos vielä ei ole yt-neuvotteluja käyty niin melko varmasti tullaan vielä käymään ja uutena olen heikommassa asemassa kuin tämän hetkisessä työpaikassani.

Miehen kanssa teemme kummatkin vuorotyötä, mikä käytännössä tarkoittaa vähän lyhyempiä hoitopäiviä Poikaselle tai päiviä, jolloin ei viedä ollenkaan päiväkotiin. Omien aamuvuorojen jälkeen olen vain ihan liian väsynyt äidiksi. Ainakaan 2-vuotiaan uhmaikäisen äidiksi. En haluaisin taistella kymmentä kertaa samoista asioista joka päivä, en jaksaisi imuroida, kerätä samoja leluja joka ilta, tiskata, laittaa ruokaa. En jaksaisi olla äiti tai edes puoliso. Aamuyöllä puoli neljän jälkeen istun bussissa matkalla töihin, muut matkustajat ovat enemmän tai vähemmän promilleissa, tulleet juuri baarista ja mietin, että onko tässä mitään järkeä.

Motivaatio koko homman pyörittämiseen pitäisi löytyä myös niihin viikkoihin, kun itselläni on iltavuoro ja Mies on yövuorossa. Herään aamulla, kun Mies tulee kotiin ja saan tehtyä omat aamutoimet rauhassa, mikäli Poikanen ei herää. Yleensä ei herää vaan menen herättelemään, jotta ehditään päiväkotiin ajoissa tai että minä ehtisin töihin ajoissa. Poikanen heittäytyy kääröön, mahalleen tai kyljelleen ja toteaa "ei haluu" kun kehotan heräämään. Poikanen potalle, aamupala, vaatteet päälle, bussiin. Joskus bussi on pysäkillä, kun pääsemme ovesta ulos, joskus ehdimme odottamaan pari minuuttia. Useimmiten bussi lähtee pysäkiltä ilman meitä, koska olemme juuri tulossa kadulle ovesta.

Poikanen onneksi jää ihan mielellään päiväkotiin, joten hyvästit käy nopeasti ja tehokkaasti. Mies hakee Poikasen herättyään ja minä tulen kotiin kahdeksan tunnin työpäivän jälkeen. Reilu tunti perheen yhdessäoloa, mikä käytännössä tarkoittaa kotitöitä, kaupassakäyntiä, toimintaa. Sitten vuorossa iltazembalot.

Mies tekee iltapainotteisia työvuoroja, joten viikolla Poikasen nukkumaan laittaminen on aina tehtäväni. Iltapala, iltapesut, pisut, iltasadut, taistelut montako satua luetaan, janot ja laulut. Poikanen häärää sängyssä, tahtoo juomaan, pissalle, kakalle, syliin, laulua, unikavereita, jotka heittää lattialle. Kun malttaa rauhottua, nukahtaa vartissa. Tosin yleeensä vie aikaa ainakin tunnin, maksimissaan kaksi. Ja samalla mietin, mitä muuta sen kahden tunnin aikana voisin tehdä; nukkua, neuloa, ommella, surffailla netissä, kotitöitä, viettää omaa aikaa. 

Ja seuraavana aamuna mietin taas, että onko tässä mitään järkeä.

pukeutumisongelma

Kuva ei ole kovinkaan mairitteleva. Neulemekon yläosan oikea-nurin neulos sekä alaosan palmikkoneule vetävät mekon kapeaksi ja kippuralle. Päällä on fiksumman näköinen, mitä tehdessä uskalsin toivoa, koska epäilin, että silmukoiden väleistä vilkkuu alla olevat vaatteet ikävästi läpi. Ainaki mustan "alusasun" kanssa on tosi kiva. En omista juurikaan valkoista, mitä voisin ajatella käyttäväni tämän kanssa, joten se saattaisi jopa harmaan alta näkyäkin, kun poikkeaa mekon väristä enemmän.

Tässä siis yksi vaihtoehto talven pukeutumisongelmaan, mikä minulla todellakin on tiedossa seuraavina kuukausina. Ehkä en osaa pukeutua muodin mukaan tai toisaalta ikäni edellyttämällä tavalla (ei muuten käsitystäkää, miltä kolmekymppisten "kuuluisi" näyttä). Mekot ja hameet on selvästi mun juttu ja tällä hetkellä erityisesti lyhyet. En toki kulje kaupungilla juuri vesirajan peittävissä minimekoissa, mutta pituus max polveen, jotta tunnen oloni rennoksi. Sellaisia housuja en tähän mennessä elämääni ole vielä löytänyt, missä ihan oikeasti voisin sanoa viihtyväni (jos ei legginseja lasketa housuiksi). Legginsien kanssa käytän mekkoja, kotona voin hiippailla paidanki kanssa, mutta jos lähtisin johonkin julkiselle paikalle ko. asussa, tuntuisi, että olisin unohtanut pukeutua ja lähtenyt ulos ihan kalsarisillaan.

Sitten tullaanki siihen ongelmaan: talvella kun on oikeasti ulkona kylmä, niin sukkahousut / legginsit mekon kanssa yhdistettynä pakkasasteisiin ja raikkaaseen tuuleen ei ole kovin lämmin asu. Toinenkin hyvin mystinen ongelma piilee vaatekomerossani: kesäaikaan oli käytössäni joko pitkähiasia paitoja (liian kuumia) tai toppeja (töissä olisi ollut kiva, jos olisi ollut pienet hiat paidassa). Nyt kaapista löytyy toppeja ja väärän värisiä pitkähiasia paitoja tai kaikki on koko ajan pesussa eikä kaikkien mekkojen tai hameiden kanssa yksinkertaisesti ole sopivaa yläosaa. Ja tuo kaappi on todella täynnä tavaraa eli käytännössä jotain tiettyä vaatekappaletta etsiessä on tyhjennettävä kokonainen hylly tai kaksi, jos ei ole ihan tarkkaa käsitystä vaatteen sijainnista.

Koska kaappi on niin täynnä, sitä pitää siivota todella usein, jotta sieltä löytäisi edes jotain. Arkiaamujen kannalta käytännöllisempää on katsoa illalla valmiiksi vaatteet aamua varten. Säännöllisissä siivouksissa pistän sellaiset vaatteet eteenpäin, joita en enää käytä tai on muuten epäsopivia, mutta yleensä kaikki menevät takaisin kaappiin, koska mielestäni käytän vielä kaikkia. Ehkä pitäisi malttaa luopua ja valita tietty määrä vaatekappaleita ja lopuista luopua.

norsupaita

Tämä paita on tehty samalla kaavalla kuin aikoinaan apinapaita (http://kummatotukset.blogspot.fi/2011/08/viidakon-elaimet.html), mutta kavensin kaavaa reippaasti ja muokkasin pääntietä siten, että eteen tuli nappilista pukemista helpottamaan. Testin jälkeen vaikutti siltä, että Poikasen pitäisi vähän kasvaa (pituutta) ennen kuin tämä olisi ihan sopiva.

lohikäärmepuku

Velourhuppari ja -housut on vuoritettu kokonaan trikoolla. Trikoopipossa on myös trikoovuori. Poikanen oli ihan supersöpö tässä setissä <3

2 vuotta

2 vuotta sitten Poikanen oli 2 viikon ikäinen. Minä olin rikki revitty, pettynyt, etten osannut pelätä, miten kipeä voisinkaan olla, pettynyt, ettei ihmiselämän onnellisimmaksi tarkoitettu tapahtuma tuntunutkaan siltä miltä piti. Poikanen kuitenkin selvisi koko hommasta hyvin, parin tunnin happikaapissa oleilun jälkeen ei eronnut normi alatiesynnytyksessä syntyneistä kavereistaan.

Silloin Poikanen nukkui, söi ja nukkui.

Nyt Poikanen osaa hyppiä, kiivetä, juosta, puhua kolmisenkymmentä sanaa, syödä itse, ilmaista omaa tahtoaan ja on kasvanut hurjasti. Kesälomalla tajusin, ettei se enää ole vauva. Välillä sitä jää ihmettelemään, että milloin se noin isoksi kasvoi.

Reilu kaksi vuotta sitten synnytyssalissa Mies totesi, että oli hieno kokemus, mutta ei heti uudestaan ja minä vastasin, että ei enää ikinä uudestaa ja  päätin, että vauva-aika mennään sitten koko rahan edestä, tämä koetaan vain kerran. Kyllähän vieläkin muistan tissitaistelut ja päätökseni, että jos joskus vielä vauva niin en imetä ja ne yöt, kun kannoin rokotuksista kipeätä Poikasta ja mietin, että oliko rokotuksen antaminen sittenkään oikea ratkaisu. Ja enter tallenna ja nyt tiedän, että Poikaselle ei voi antaa vauvojen Panadolia, koska lääkkeen alettua vaikuttamaan, virkistyy eikä nukkumisesta tule moneen tuntiin mitään.

Toisaalta olen ehkä turhan aktiivisesti tallettanut vauvaelämän vaikeudet. Lähipiirin vauvojen ryömiessä mietin äidilleni, että mahtoiko Poikanen ryömiä, kun en muista  ja äitini vahvisti, että eihän se oikeastaan ryöminyt.

Ja jälleen kerran, pitäisikö vielä... Mies toivoisi lisää lapsia. Tämä saattaa ehkä olla se kysymys, johon parisuhteemme kaatuu. Pitäisikö vai eikö. Mikä on minkäkin arvoista. Jaksaako. Pystyykö. Ja olisiko jo pitänyt.

Lapsille tulisi ikäeroa kolmisen vuotta. Onko se jo liian paljon? Kun nuorimmainen olisi 2 ja jo leikkikaveria vailla, Poikanen olisi viiden. Ja sitä ennen pari vuotta vauva ja leikkikaveria vailla oleva Poikanen.

Edelleen oma ammattiura. Pari vuotta töistä pois, mitä sitten taas on töihin paluu. Uudestaan päiväkodin aloittamisitkut. Ja tuplasyyllisyys omasta työstä ja lasten hoitopäivien pituuksista.

Kestäisikö parisuhde sitten kuitenkaan? Nyt pahinta on jäädä kaksin Poikasen kanssa. Sinkkumarkkinoille palaaminen viiden vuoden parisuhteen jälkeen ei houkuttele; tunnen itseni vanhaksi, yh-äiti, kroppa ei enää ikinä ole sitä mitä se oli ennen. Pelkään, etten hyväksyisi toista omani-ikäistä, oman näköistä, koska en halua myöntää itselleni, etten ole enää kakskymppinen.

Pakko ajankuluminen on kuitenkin myöntää. 2 vuotta. Ja miten nopeasti se meni.

oma mekko

Vakosamettimekko, joka kuvassa näyttää kirkkaamman violetilta, mitä todellisuudessa on.



Ihan täydellinen tästä ei tullut, mutta omaa tyyliäni kyllä.

kalsarilandia

Kalsarikokeilu osoittautui onnistuneeksi, joten muutamat vielä lisää.

kesäpaita

Hiaton paita kesän hellepäiviin (joita tänä kesänä on vielä saatu kyllä odottaa).

Ilmeisesti paitaa olisi tarvinnut vähän enemmän silittää, koska näyttää kuvassa, että vetää ja kiertää. Todellisuudessa on ihan symmetrinen.

kalsarikokeilut

Päätin siirtää lomani kunniaksi Poikasen pottatreenit uudelle tasolle eli pyrkimykseen olla ainakin kotona vaipatta.

Nämä bokserit on kokoa 92 cm. Huomenna pääsen sovittamaan, että onko sopivat vai pitääkö odotella, että vähän kasvaa. Nyt sormet jo syyhyää, kun kaapista löytyy erilaisia trikoopaloja, joista ei riitä yhteen kokonaiseen vaatteeseen, mutta yhdistelemällä saa kokoon hauskoja kalsarikuoseja.

Verta

Taustaksi kerrottakoon, että haaveammattini ei ole koskaan ollut sairaanhoitaja tai lääkäri tai mitään missä on kohtalainen todennäköisyys olla tekemisissä veren tai kivun kanssa. Tähän astiset Poikasen rokotukset on hoidettu siten, että Mies on ollut niillä neuvolakerroilla mukana ja minä olen ollut huoneessa kuin en olisikaan.

Poikasen kiipeilystä ja vauhdista huolimatta hän ei ole juurikaan loukannut itseään. Yleensä putoamisista ollaan selvitty mustelmilla sekä pään kolauttamisella, mikä on tottakai johtanut aivotärähdysepäilyn poissulkemiseen.

Tänään kävin päivällisen jälkeen Poikasen kanssa tsekkailemassa alennusmyyntejä ja leikkimässä kauppakeskuksen sisäleikkipaikoissa, koska ulkona oli niin kurja ilma. Ihan mukavaa ajanvietettä, kun juhannuksen jälkeen kotona odottaa monta koneellista pesemätöntä pyykkiä sekä koko kodin perusteellinen siivous. Säästän siivouksen sellaiselle päivälle, kun on pakko olla kotona ja sisällä eli kun sataa niin paljon ja on vuodenaikaan nähden niin kylmää, ettei tee mieli lähteä kiertämään edes kauppoja. Tai sitten sellaiselle päivälle, kun yksinkertaisesti on motivaatiota siivota. Toisaalta pelkkää ajanvietettähän shoppailuretket Poikasen kanssa on, sillä parin kaupan jälkeen on päästävä vähän leikkimään ja touhuamaan ja kaupoissa ei voi pysätä pitkäksi aikaa ihmettelemään tai sovittelemaan tuotteita. Oikeastaan heräteostoksia ei juurikaan tule tehtyä, koska kynnys alkaa sovittelemaan muuten vaan jotain vaatetta on korkeampi saatikka jos olisi yksinään liikkeellä. Neljän huoneen omakotitalosta kolmen huoneen kerrostaloasuntoon muuttaneena olen päättänyt, että tavaran haalimisille ja turhalle kuluttamiselle on saatava stoppi. Eihän muutos yhdessä yössä tapahdu: jo kerätystä materiasta on (henkisesti) vaikea luopua ja taasen turhaksi käyneestä vauvatavarasta on helppo luopua, mutta oma aikaansaavuus asian edistämiseksi ei ole ollut kovinkaan tehokasta. Fakta on, että vähemmälläki pärjää ja kun säilytystilaa on rajallisesti ja vaatekaappi taas pienempi, on pakko luopua jostain vaatekappaleesta ennen uuden hankkimista.

Sen lisäksi että vaatekauppojen kiertely on mukavaa ajanvietettä, kun ei ole pakko löytää mitään, kun ei ole sitä paniikkia, että tarvin jonkun jutun, mutta mikään ei tunnu kelpaavan ja sitten on vain tyydyttävä johonkin. Nyt voi valita. Nyt voi seuraavana päivänä mennä tekemään hankinnan jos yön yli nukkumisen jälkeenkin on varmasti sitä mieltä, että kyseinen vaate on mieleinen ja ihan oikeesti tarpeellinen.

Shoppailuillan päätteeksi poikkesin naapuriruokakaupassa ostamassa huomiseksi evästä töihin ja iltapalaksi itselleni cottifruttia. En tiedä, eikö kyseistä tuotetta enää valmisteta vai eikö naapurikaupan valikoimaan tuote kuulunut, mutta päädyin sitten ostamaan maustetun rahkan ja purkillisen raejuustoa. Kassalla Poikanen alkoi hieromaan nenäänsä ja kun olin saanut ostokset maksettua, tajusin, että Poikasen käsi on veressä. Samoin toisessa kädessä oli vähän verta. Ja nenästä valui tumman punainen verivana, Poikasen pikkurillin levyinen. Jouduin pieneen paniikkiin: piti saada ostokset pakattua, päästä pois kassalta, jotten olisi toisten asiakkaiden tukkeena, mutta toisaalta veriongelma piti ratkaista.

Ehkä Poikanen oli jo väsynyt tai itsekin hämmentynyt verestä, sillä ihme ja kumma ei sotkenut vaatteitaan tai rattaita. Lähdin lykkimään Poikasta hissille ja etsin epätoivoisesti jotain mihin pyyhiä, paperia. Ei nenäliinaa taskussa, edes käytettyä. Ei nenäliinapaketin loppua laukussa. Kestovaippa oli, mutta en malttanut siihen pyyhiä, kun mietin, josko veri ei lähde kunnolla pesussa pois. Tiesin, että pussukassakaan ei varmasti olisi nenäliinaa. Avasin sen kuitenkin. Siellä oli yksittäispakattu kosteuspyyhe. Veri olikin jonkin verran kuivahtanut jo Poikasen käsiin, joten sillä sain putsattua Poikasen ja verenvuoto nenästäki oli tyrehtynyt.

Kotimatka ei pitkä ole: ulos kadulle ja melkeinpä seuraavasti ovesta rappukäytävään, kerros ylös ja kotiovea avatessa minua vieläkin heikotti.

Poikasen istuessa potalla iltapalan jälkeen, nenästä tuli vielä vähän verta. Melkein olin valmis soittamaan jo johonkin: ihan mihin tahansa, Miehelle, siskolle, äidille, etsimään neuvolan päivystysnumeron, jollekin joka sanoisi, ettei mitään hätää. Kyllähän minä sen itsekin tiedän, että tuollainen määrä ole vaarallista, verenvuoto kuitenkin tyrehtyi ihan itsekseen.

itsetuntemuksen opiskelua

Osallistuin viime viikolla työnantajani tarjoamaan kahteen koulutuspäivään, joiden tarkoituksena oli oppia näkemään omat heikkoudet työnjohtajana mitä kautta sitten lähdetään kehittämään ja treenamaan omaa toimintaa ja itseä.

Ennakkotehtävänä oli vastata noin 120 itseään koskevaan kysymykseen, kuinka toimii erilaisissa tilanteissa ja miten asioista ajattelee. Kun ensimmäisenä päivänä sain tuloksen käteeni, en tunnistanut itseäni siitä. Minäkö tuollainen? En. En en ole. Muutaman päivän sulattelun jälkeen olen todennut, että ehkä minussa kuitenkin aika paljon tuloksen kaltaista on, en ole vain nähnyt asiaa ennen kuin pakotetaan katsomaan.

Kouluttajamme oli todella ihana, kerrankin motivoiva ja positiivinen kouluttaja, eikä päivät olleet pelkkää istumista, ensimmäinen päivä aloitettiin joogalla! (mikä mielestäni oli todella uskaliasta, kun koulutettava porukka pääasiassa koostui miehistä miehisellä alalla).

Koulutuspäivinä kouluttaja useean otteeseen totesi, että kun ihmisellä on kokoinaisuus hyvin; tyytyväinen kaikkiin elämänsä osa-alueisiin kotona, töissä, vapaa-ajalla ja kroppa on kunnossa niin ihminen voi hyvin ja hyvin voiva ihminen on tuottavampi ja toisaalta suhtautuu asioihin positiisesti. Ja jos joku asia ei ole kuten pitää muutos lähtee omasta itsestä.

Tuollaisen kahden päivän session jälkeen aloin taas miettimään elämän peruskysymyksiä, mitä elämältä haluan, olenko tyytyväinen nykytilanteeseen.

Olen suunnitellut aloittavani jonkun uuden harrastuksen liikunnan parissa, kodin ulkopuolella. Tähän asti olen miettinyt vanhoihin harrastuksiin liittyen tanssiin tai saliin liittyviä juttuja, mutta nyt suunnittelin, että ehkä lähtisin etsimään ja kokeilemaan joogaa. Jollain tasolla meditatiivinen, rauhallinen jooga sai pään rauhottumaan.

Jostain syystä jälleen kerran päädyn siihen samaan kysymykseen; onko minun hyvä olla Miehen kanssa? Ehkä se, etten halua virallistaa suhdetta avioliitolla kertoo kuitenkin jostain. Monesti ajattelen, miten paljon rauhallisempi ja rennompi olisin kun asuisin kaksin Poikasen kanssa. Jälleen kerran kaipaan vapautta. En niinkään enää sitä, että pääsen kesäterasseille pörräämään, pelkästään vain sitä, ettei tarvitse siivota toisen aikuisen sotkuja, aikatauluttaa omaa elämäänsä toisen aikuisen menoilla.

Rehellisesti mietin, että jaksaisinko ihan oikeasti 11 päivää putkeen kaikki illat ja aamut, vaikka sitten haaveilen siitä joka toisesta vapaasta viikonlopusta, jolloin olisi pakko luovuttaa Poikanen isälleen ja saisin itse rauhassa nukkua pitkään, siivota ja tehdä mitä haluan. Tarvitsisinko kuitenkin toista aikuista, jotta selviäisin arjesta Poikasen kanssa. Puolisen vuotta sitten minulle todettiin sama, mikä näkyi tämänkin kertaisesta testistä: en osaa pyytää tai vastaanottaa apua. Kaipaan Mieheltä vastuunottoa elämästä, etten minä ole se, joka tekee kaikki ratkaisut, joka keksii ratkaisut ongelmiin, joka pyörittää arkea. Rehellisesti en ehkä osaisi vaan heittäytyä ja olla virran kuljetettavana, mutta olisin valmis vähän yrittämään. Olisin valmis antamaan toiselle osan kantamuksestani.

uusi koti

Muutimme siis nelisen viikkoa sitten. Edelleen valaisimia on asentamatta kattoon (tämä selkeesti Miehen osaamisaluetta, mutta jotenkin on aina onnistunut siirtämään tuonnemmas) ja Poikasen huoneessa on niitä pussukoita ja laatikoita, joita ei voi mukamas hävittää, joille ei yksinkertaisesti ole uudessa pienemmässä kodissa järkevää paikkaa, kun kaikki kaapit ja laatikot pursuaa jo tavaraa. Yksi romuhuone tekee koko kodista, joka käsittää kolme huonetta, todella epäsiistin ja joka päivä motivoin itseäni, että tänään käyn loput pussukat läpi ja siivoan.

Viikkosiivouksia (joita meillä ei ennenkää ole viikoittain tehty) ei ole juuri tullut tehtyä, koska koti on koko ajan sekaisin ja pursuaa tavaraa, joten mitää pölykasoja ei huomaa.

En ole koskaan ollut kotirottatyyppiä, mutta nyt vielä vähemmän: töistä kotiin tultuani lähden Poikasen kanssa leikkipuistoon, kauppaan, kaupungille, mihin tahansa. Poikanen tykkää istuskella rattaissa ja toisaalta kun uusi koti on ihan keskellä kaupunkia, ei mihinkään ole pitkä matka. Tietysti lopputulos on se, ettei kotona tapahdu mitään, koska siellä ei ketään ole ja siten siellä ollaan vieläkin vähemmän (jostain kumman syystä nämä tällaiset asiat ei Miestä häiritse, joten Miehen kotona viettämä aika ei juurikaan vaikuta kotimme siisteystasoon).

30 v

Täysienkymppien tavottaminen sai (taas) ajatukset pyörimään. Virallisesta syntymäpäivästäni on jo kolmisen viikkoa aikaa, mutta muuton takia en ole ehtinyt ajatuksiani kirjaamaan.

Taustaksi kerrottakoon, että kun 20 v tuli täyteen, ajatukset pyöri niin paljon ja pohdin asioita jopa ääneen silloiselle asuinkumppanille, joka lopulta oli sitä mieltä, että minun tulisi lähteä hakemaan apua, hän ei osaa ratkaista pulmaani. Ulkopuolista apua en lähtenyt hakemaan, en tiedä olisiko oikeasti tarvittu.

Saattaa olla, että kodin myyminen, uuteen asuntoon muuttaminen yli 120 kilometrin päähän kaupungista, jossa ehdin asumaan kymmenisen vuotta ja Miehen siirtyminen uusiin työtehtäviin on helpottanut kolmenkympin kriisiäni: nimittäin sitä ei ole. Vielä puoli vuotta sitten olin varma, että sellainen tulee, vielä pahempana, mitä kahdenkympin kriisi oli, mutta ei. Mahdollista on myös, etten ole oikeasti vielä tajunnut, että kuinka vanha olen.

Muutto uuteen kaupunkiin ja talon myyminen ratkaisee kaksi kriisin alkua: minulla on edessä ammattiura, sillä saan pitää nykyisen työpaikkani, minun ei tarvitse etsiä uutta työtä. Myös Miehen ammattiura etenee, vaikka toisaalta mietin, onko tämä oikein, hän lähtee synnyin kaupungistaan. Toisaalta aikuisena ihmisenä hän itse tekee ratkaisunsa, mutta minä olen meidän perheessä ainoa, joka intoilee uudesta arjesta (johon ei kuulu 3 h 40 min päivittäistä työmatkaa). Joku voisi määritellä minut sitoutumiskammoiseksi: yhteinen asuntolaina, yhteinen osoite ja yhteinen lapsi on ok, mutta jos aletaan puhumaan sormuksista tai avioliitosta, olen valmis poistumaan takavasemmalle. Mielummin juosten. Nyt ei ole yhteistä asuntolainaa. Tai siis ylipäätään lainaa ja omakotitaloa. Vuokra-asunnosta lähteminen, muuttaminen on aina helpompaa. Tämä ei siis tarkoita, että lähtisin pakkaamaan tavaroita ja muuttamaan vaan sitä, että minun on helpompi hengittää: en ole mihinkään sidottu.

Elämä tuntuu hyvältä. Asiat tuntuvat olevan järjestyksessä. Jos ei lasketa sitä, että Poikanen käyttäytyy aggressiivisesti, varsinkin toisia lapsia kohtaan leikkipuistossa tai tänään kun kävimme tutustumassa uuteen päiväkotiin. Siellä olin kaikkea muuta kuin ylpeä äiti... Jotenkin ammattilaisten silmien edessä miettii, että kuinka tässä tilanteessa tulisi toimia, mitä kuuluu tehdä, teenkö oikein vai johtuuko lapseni käytös juurikin omasta toiminnastani, mikä on siis väärin ja että miksi kello ei voi olla jo niin paljon, että voisimme lähteä pois täältä, miten oma lapseni ehtii vaikka mitä, miten on mahdollista, että kaksi minuuttia sitten katsoin kelloa, onko ihan varma, että tuo kello toimii???

Sitten tullaan siihen ikäkriisin alkuun. Katselen muita äitejä kaupungilla / vauvakinossa / kaupassa. Onpa vanhan näköinen, minkä ikäinen tuo mahtaa olla ja sen jälkeen mietin, että näytänkö itsekin noin vanhalta ja että olenhan 30 v ja minulla on vasta yksi lapsi. Järkevää olisi tehdä lapset lyhyellä ikäerolla: menisi samalla valvomisella ja univelalla pikkulapsiaika, pikkulapsiaika olisi yksikössä ei monikossa ja isompana sisaruksista olisi toisilleen leikkikaveria, kun ikäero ei olisi kovin iso. Mutta. En halua repiä kroppaani toista kertaa, en tahdo, että minusta tulee kukaa enää ulos (ei millään tapaa eikä varsinkaan alateitse), en halua imettää, pelkkä ajatuskin inhottaa (ja miksi en luovuttanut kun Poikanen halusi ennemmin syödä pullosta, olisi tästäkin jäänyt paljon paremmat muistot saatikka kunnon itkutaistelut), en halua herätä neljää kertaa yössä syöttämään. Tai viisi. Ja haluan elämäni takaisin. Siis sen elämän, johon kuului ammattiminäni, jossa voin harrastaa muutakin kuin äiti-vauvajuttuja. Tottahan Poikanen on vielä niin pieni, että se rajottaa omaa harrastamistani ja menemistä. Oikeastaan sitä en vielä niin kaipaakaan, olen äitiyslomani ja hoitovapaan aikana kehitellyt uusia harrastukia, mitkä vielä riittää rentoutukseen, arjesta irrottautumiseen. Mutta töitä kaipaan. Oikeita töitä. En ole valmis tekemään ylipitkiä työpäiviä Poikasen kustannuksella, tottahan tässä mennään Poikasen ehdoilla ja minä joustan tässä. Siellä en ole äiti, töissä olen minä.

Pohdin myös sitä, että riittäisinkö kahdelle. Vauvan tarvitsema aika olisi Poikaselta pois. Poikasen vaatima huomio olisi vauvalta pois. Vauva-arjesta on kuitenki vielä niin vähän aikaa, ettei aika ole kullannut muistoja. Haluaisinko kokea kaiken vielä uudestaan ei-ensikertalaisena?

En halua. Ja kuitenkin mietin, että pitäisikö minun haluta. Kuuluisiko minun olla yksi keskiverto suomalaisesta noin kahden lapsen perheen äiti? Kuuluisiko minun haluta?

villamyssy

Poikaselle neuloin tälläisen villamyssyn. Näyttää kuvassa ihan vammaiselta, mutta päässä on tosi söpö. Odottelussa on, että ilmat sen verta lämpenevät, että uskaltaa näin ohuella päähineellä ulkoillakin.

siivouksesta

En ole koskaan ollut kovin tarkka siivouksen suhteen: ei mitään määrättyjä viikkosiivouksia, vaikka sellaisi suositellaankin varsinki lapsiperheissä. Onhan se tosin meilläkin todettu, että sitä paremmalla päällä minä olen, mitä siistimpää kotona on ja varsinkin päin vastoin... Jotenkin oman mukavuuden kannalta siivous suoritetaan vasta sitten kun siivo kotona on sellainen, että se häiritsee.

Asuntoesittelyt vaatii, että koti olisi aika tip top. Onhan se myyvämpi ja toisaalta eihän sitä kehtaa kotiinsa päästää vieraita ihmisiä ihmettelemään, jos talo on ihan mullin mallin (mitä se meillä on, kun viikot minulla menee töissä ja Poikanen 1 v 6 kk ehtii jos vaikka mitä, varsinki levittämään tavaraa).

Välillä iskee kauhea epätoivo, ettei tätä pysty mitenkään hallitsemaan: En vieläkään ymmärrä äitejä, jotka suorittavat viikkosiivouksen lapsen tai lasten kanssa. Pienten lasten. Aluksi ajattelin, että oma lapseni on vaativa tai minä olen vaativa, koska hoitovapaa aikanani nautin tilanteista, että Mies lähti muutamaksi tunniksi Poikasen kanssa kyläilemään ja sain kaikessa rauhassa siivota. Nykyään tämä ei ole mahdollista, koska kumpikin käydään töissä ja jotta Poikasen hoitopäivät olisi edes vähän siedettäviä, vuorotyömme rytmittyvät siten, että toisen ollessa töissä, toinen on kotona.

Poikanen viihtyy nykyään ihan hyvin siivouksen ajan. Tosin ehtii puuhailemaan kaikkea ei niin sallittua, koska minä en ehdi katsomaan samalla kun siivoan, että mitä Poikanen puuhaa. Ehkä oma lapseni on nopea. Tai ehkä minä olen hidas. Ehkä joskus osaan siivota lapseni kanssa. Nyt vain odotan, että koti olisi lähempänä työpaikkaa ja ettei joka päivä pidä yrittää pitää kaikkea hallinnassa, jos joku tahtoo yllättäen tulla katsomaan taloamme ostoaikeissa.

Täytyy kyllä todeta, että onhan se ihan kiva tulla siistiin kotiin asuntoesittelyn jälkeen, vaikka koti ei puolen tunnin kotonaolon jälkeen enää olekaan niin siisti.

extreme matka

Tällä kertaa matka omalla autolla kohti Miehen sedän synttäreitä, ajomatkaa yhteen suuntaan 150 kilometriä ja pari tuntia.

Menomatka ajoitettiin taas Poikasen päiväuniaikaan. Poikanen nukahti ja heräsi kymmenen minuutin päästä kun Mies pysäsi ostamaan kahvia. Sitten Poikanen valvoikin melkein tunnin, minä aikana Miehen oli pakko pysätä vielä tupakalle, missä vaiheessa minä olin valmis matkustamaan Poikasen kanssa paluumatkan julkisilla, koska pelkäsin Poikasen hermostuvan ja toivoin, että pian nukahtaisi ja toisaalta, että matka edettäisi ripeästi ja Poikasen ehdoilla.

Poikanen pysyi rauhallisena ja nukahtikin siten, että ehti nukkua melkein tunnin ennen kuin oltiin perillä.

Takaisin lähdettiin päivällisajan jälkeen ajatuksella, että pidän Poikasta hereillä noin puoleen väliin matkaan, missä pysähdymme varuskuntaan, jossa Mies on asepalveluksensa suorittanut. Matka aloitettiin päivällisellä, sitten katseltiin vähän kirjoja, syötiin vähän kuivattuja hedelmiä ja jjuotiin maitoa sekä heiteltiin leluja ja kirjoja ja rusinoita ennen kuin pääsimme ensimmäiselle pysähdyspaikalle.

Joimme kahvit ja Poikanen söi iltapalaa. Katselin sotapoikia ja totesin heidän olevan tosi nuoria, ihan lapsia. Hetken mietittyäni tajusin, että Mies on ollut juuri armeijasta päässyt eli juurikin noiden poikien ikäinen, kun me olemme alkaneet seurustella. Itse täytän kohta kolmekymmentä. Totesinkin Miehelle, että ajatukseni ja lisäsin, etten olisi nyt valmis seurustelusuhteeseen parikymppisen kanssa. Mies on tällä hetkellä sen ikäinen kun itse olin meidän alkaessa seurustelemaan ja kun kysyin, että olisiko hän valmis parikymppisen tytön kanssa suhteeseen niin vastaus oli (hyvin itsestään selvästi) tottakai, kysymyksenihän on ihan typerä.

Tällä kertaa emme vaihtaneet kakkavaippaa autossa taskulampun valossa ja toisaalta Poikanen selvästi viihtyi jo autossa valveillakin joitakin aikoja, varsinkin valosalla, jolloin näki maisemia tai "luki" kirjoja.

Ja meillä oli ensimmäinen taloesittely. Mies oli sitä mieltä, että lähtee kuitenkin perässäni toiselle paikkakunnalle ja työjutut selvitettyään tehtiin sopimus välittäjän kanssa. Alustava aikataulu on huhtikuun alku, mitä ihan oikeasti odotan jo. On edes joku tulevaisuudessa oleva päivä, jolloin tämä loppuu.

palmikkosukat

Joulun alla neuloessani palmikkosukkia lahjaksi haaveilin, että kokovalkoiset olisi tosi hyvännäköiset. Vihdoin sain itselleni sellaiset toteutettua. Täytyy kyllä sanoa, ettei valmiina ihan täyttänyt odotuksiani vaikkakin tosi hienot ovatkin.

kylpytakki

Joulupukki toi sekä Poikaselle että Miehelle kylpytakit: Mies toivoi sellaista ja kun olin jouluostoksilla näin Poikaselle niin ihanan fleece-kylpytakin, mikä oli aivan pakko ostaa. Jotenkin itsekin jäin kaipaamaan omaa kylpytakkia, jonka saunan ja suihkun jälkeen pukea päälleen ja kaivoin kangasvarastoistani froteeta, josta sain pienellä muokkauksella (ja suurella pähkäilyllä) itselleni sopivan takin, sillä kangasta oli sen verta niukasti, ettei takin leikkauksen jälkeen jäänyt juuri mitään. (Jostain käsittämättömästä syystä kuviin tulee jälleen ihme raitoja)

tylyä meininkiä

Tänä viikonloppuna sitten totesin Miehelle, että tästä ei tule mitään: hänellä on mahdollisuus siirtyä töihin samalle paikkakunnalle, missä minä työskentelen tällä hetkellä. Nykyiseltä kotipaikkakunnalta en ole muita töitä saanut, en omalta työnantajalta, en muilta työnantajilta, vaikka olen kymmeniä työhakemuksia lähettänyt, vaikka olen hakenut töitä, joihin ei ihan koulutukseni vastaa ja vaikka olen hakenut töitä, jotka ovat määräaikaisia ja tällä hetkellä minulla on vakituinen työsuhde.

Kerroin Miehelle, että alan etsimään asuntoa työpaikkakunnaltani ja sovitaan niin, että Poikanen on joka toisen viikon Miehellä ja joka toisen minulla siihen kunnes menee kouluun. Siihen kuitenkin on jokunen vuosi vielä aikaa. Kysyin, lunastaako Mies osuuteni talostamme vai pistetäänkö koti myyntiin, sillä minulla ei ole kykyä maksaa vuokraa sekä osuuttani talolainasta.

Oikeasti rupee riittämään: vielä kun Mieheltä saa pelkkää piikittelyä siitä, miten vähän ehdin Poikasen kanssa olemaan. Ihan kun en itse sitä tiedä, mutta kun suurin osa kotitöistä jää minun vastuulleni, vaikka tästäkin asiasta on useaan kertaan puhuttu ja riidelty, ja viikolla ehdin käymään töissä ja kotona nukkumassa.

töihin paluu

Hoitovapaani päättyi vuoden vaihteeseen. Töihin paluuni sai pehmeän laskun, koska mies on tammikuun kotona Poikasen kanssa (talviloma ja pekkasvapaita). Kotipihasta työpaikan pihaan ajaa hyvillä talvikeleillä 1 tunti 40 minuuttia yhteen suuntaan. Lopputuloshan on se, että kahdeksan tunnin työpäivän päälle työmatkoihin kuluu aikaa kolme ja puoli tuntia, mikä käytännössä tarkoittaa, että kun puolitoista vuotias Poikanen nukkuu vuorokaudesta 12-13 tuntia niin ehdin näkemään hänet valveilla ehkä tunnin, riippuen mihin vuorokauden aikaan itse olen herännyt ja lähtenyt ajelemaan.

Oma haaveeni oli, että aluksi Poikanen olisi noin viisi tuntia päivässä hoidossa. Koska miehelläkin on vuorotyö, Poikasen työpäivistä venyy väkisinki lähes kahdeksan tuntisia.

Ensimmäisenä työpäivänä lähes kymmenen ihmistä ehti kysyä, että miltä tuntuu palata töihin. Olihan se kiva, että pääsi tekemään jotain järkevää, mistä maksetaan ja toisaalta olemaan ja juttelemaan aikuisten ihmisten kanssa, vaikka toisaalta hirvittävän haikeeta, kun Poikanen jäi kotiin ja tietää, ettei enää ehdi ja jaksa niin paljon hääräillä oman lapsen kanssa. Viidelle ihmiselle kun oli saman vastauksen antanut, ei enää tarvinnut pidätellä itkua vaan ääni pysyi vakaana.

Tällä viikolla olen tehnyt töitä 44 tuntia, ajanut autoa lähes 17 tuntia, syöttänyt Poikaselle iltapuuron kaksi kertaa, päivällisen kerran ja aamupalan kerran. Maanantai-iltana ehdin olemaan Poikasen kanssa vajaan tunnin, tiistaina neljä-viisi tuntia, keskiviikkoaamuna reilu tunnin, torstaiaamuna puolisen tuntia ja tänä aamuna 10 minuuttia. Tiistai-iltana hermostuin kerran Poikaselle, suurimmaksi osaksi ihan oman väsymyksen ja turhautumisen takia.

Itselläni on hirveän huono omatunto, toisaalta nautin työpäivistä, toisaalta kotimatkat tuntuvat äärettömän pitkiltä, varsinkin illalla kun tuijottaa kelloa ja toteaa, että laillisesti ja turvallisesti kotiin ehtii katselemaan suloista pikku-käärylettä, joka on peiton alla unessa.

Paha mieli on jo valmiiksi siitä, että parin viikon päästä suurimman osan hereilläoloajastaan Poikanen viettää jonkun ihan vieraan ihmisen kanssa. En sitten tiedä, kumpi mahtaa itkeä ensimmäisenä hoitopäivänä enemmän minä vai Poikanen.