30 v

Täysienkymppien tavottaminen sai (taas) ajatukset pyörimään. Virallisesta syntymäpäivästäni on jo kolmisen viikkoa aikaa, mutta muuton takia en ole ehtinyt ajatuksiani kirjaamaan.

Taustaksi kerrottakoon, että kun 20 v tuli täyteen, ajatukset pyöri niin paljon ja pohdin asioita jopa ääneen silloiselle asuinkumppanille, joka lopulta oli sitä mieltä, että minun tulisi lähteä hakemaan apua, hän ei osaa ratkaista pulmaani. Ulkopuolista apua en lähtenyt hakemaan, en tiedä olisiko oikeasti tarvittu.

Saattaa olla, että kodin myyminen, uuteen asuntoon muuttaminen yli 120 kilometrin päähän kaupungista, jossa ehdin asumaan kymmenisen vuotta ja Miehen siirtyminen uusiin työtehtäviin on helpottanut kolmenkympin kriisiäni: nimittäin sitä ei ole. Vielä puoli vuotta sitten olin varma, että sellainen tulee, vielä pahempana, mitä kahdenkympin kriisi oli, mutta ei. Mahdollista on myös, etten ole oikeasti vielä tajunnut, että kuinka vanha olen.

Muutto uuteen kaupunkiin ja talon myyminen ratkaisee kaksi kriisin alkua: minulla on edessä ammattiura, sillä saan pitää nykyisen työpaikkani, minun ei tarvitse etsiä uutta työtä. Myös Miehen ammattiura etenee, vaikka toisaalta mietin, onko tämä oikein, hän lähtee synnyin kaupungistaan. Toisaalta aikuisena ihmisenä hän itse tekee ratkaisunsa, mutta minä olen meidän perheessä ainoa, joka intoilee uudesta arjesta (johon ei kuulu 3 h 40 min päivittäistä työmatkaa). Joku voisi määritellä minut sitoutumiskammoiseksi: yhteinen asuntolaina, yhteinen osoite ja yhteinen lapsi on ok, mutta jos aletaan puhumaan sormuksista tai avioliitosta, olen valmis poistumaan takavasemmalle. Mielummin juosten. Nyt ei ole yhteistä asuntolainaa. Tai siis ylipäätään lainaa ja omakotitaloa. Vuokra-asunnosta lähteminen, muuttaminen on aina helpompaa. Tämä ei siis tarkoita, että lähtisin pakkaamaan tavaroita ja muuttamaan vaan sitä, että minun on helpompi hengittää: en ole mihinkään sidottu.

Elämä tuntuu hyvältä. Asiat tuntuvat olevan järjestyksessä. Jos ei lasketa sitä, että Poikanen käyttäytyy aggressiivisesti, varsinkin toisia lapsia kohtaan leikkipuistossa tai tänään kun kävimme tutustumassa uuteen päiväkotiin. Siellä olin kaikkea muuta kuin ylpeä äiti... Jotenkin ammattilaisten silmien edessä miettii, että kuinka tässä tilanteessa tulisi toimia, mitä kuuluu tehdä, teenkö oikein vai johtuuko lapseni käytös juurikin omasta toiminnastani, mikä on siis väärin ja että miksi kello ei voi olla jo niin paljon, että voisimme lähteä pois täältä, miten oma lapseni ehtii vaikka mitä, miten on mahdollista, että kaksi minuuttia sitten katsoin kelloa, onko ihan varma, että tuo kello toimii???

Sitten tullaan siihen ikäkriisin alkuun. Katselen muita äitejä kaupungilla / vauvakinossa / kaupassa. Onpa vanhan näköinen, minkä ikäinen tuo mahtaa olla ja sen jälkeen mietin, että näytänkö itsekin noin vanhalta ja että olenhan 30 v ja minulla on vasta yksi lapsi. Järkevää olisi tehdä lapset lyhyellä ikäerolla: menisi samalla valvomisella ja univelalla pikkulapsiaika, pikkulapsiaika olisi yksikössä ei monikossa ja isompana sisaruksista olisi toisilleen leikkikaveria, kun ikäero ei olisi kovin iso. Mutta. En halua repiä kroppaani toista kertaa, en tahdo, että minusta tulee kukaa enää ulos (ei millään tapaa eikä varsinkaan alateitse), en halua imettää, pelkkä ajatuskin inhottaa (ja miksi en luovuttanut kun Poikanen halusi ennemmin syödä pullosta, olisi tästäkin jäänyt paljon paremmat muistot saatikka kunnon itkutaistelut), en halua herätä neljää kertaa yössä syöttämään. Tai viisi. Ja haluan elämäni takaisin. Siis sen elämän, johon kuului ammattiminäni, jossa voin harrastaa muutakin kuin äiti-vauvajuttuja. Tottahan Poikanen on vielä niin pieni, että se rajottaa omaa harrastamistani ja menemistä. Oikeastaan sitä en vielä niin kaipaakaan, olen äitiyslomani ja hoitovapaan aikana kehitellyt uusia harrastukia, mitkä vielä riittää rentoutukseen, arjesta irrottautumiseen. Mutta töitä kaipaan. Oikeita töitä. En ole valmis tekemään ylipitkiä työpäiviä Poikasen kustannuksella, tottahan tässä mennään Poikasen ehdoilla ja minä joustan tässä. Siellä en ole äiti, töissä olen minä.

Pohdin myös sitä, että riittäisinkö kahdelle. Vauvan tarvitsema aika olisi Poikaselta pois. Poikasen vaatima huomio olisi vauvalta pois. Vauva-arjesta on kuitenki vielä niin vähän aikaa, ettei aika ole kullannut muistoja. Haluaisinko kokea kaiken vielä uudestaan ei-ensikertalaisena?

En halua. Ja kuitenkin mietin, että pitäisikö minun haluta. Kuuluisiko minun olla yksi keskiverto suomalaisesta noin kahden lapsen perheen äiti? Kuuluisiko minun haluta?