Sain idean, että lähden moikkaamaan kaveriani toiselle puolelle Suomea. Olemme viimeksi nähneet kun hänen esikoispoikansa oli puolisen vuotta, nyt esikoinen oli jo kolme vuotias ja kuopus 10 kuukautta. Itä-länsisuunnassa junamatka on hyvin siksakmainen, ehkä puolustusteknisistä syistä, että vihollinen hyökkää idästä, joten matkustamiseen menisi monta tuntia aikaa.
Aluksi olin lähdössä matkaan junalla. Poikasen kanssa helpoin tapa, kun junassa pääsee liikkumaan, verrattuna bussiin, jossa pitäisi istua paikallaan. Totesin, että pelkkä junamatka kestää viisi ja puoli tuntia. Siihen päälle vielä siirtymiset asemille. Mietittiin Miehen kanssa, että minun autollani ei noin pitkää matkaa ole järkevä lähteä ajamaan ja Miehen auto ei ole perhemallia ollenkaan. Kuitenki pari yötä kannattaa reissussa olla, kun sinne asti lähtee, joten vaunutkin olisi hyvä olla mukana. Ajamaan pitäisi lähteä illalla, jotta Poikanen nukkuisi yöuntaan autossa, koska ei viihtyisi niin pitkää aikaa päivällä, vielä kun en ajaessa pystyisi viihdyttämään.
Lopputulos oli, että lähtisin junalla: aamujunalla matka alkaisi 6.20 ja seuraava lähtisi kymmenen jälkee, mikä sopisi meidän aamuaikatauluun paremmin, sillä ehdittäisiin syömään aamupala ja tekemään aamutoimet kotona. Perillä olisimme vasta viiden jälkee iltapäivällä, joten aika pian pitäisi sitten mennä jo yöunille. Päädyin, että lähtisimme aamulla kuuden jälkeen.
Onnistuinkin pukemaan ja siirtämään nukkuvan Poikasen autoon ja autosta vaunuihin, mutta asemalla olin niin viime tipassa, että kun hätäisenä huutelin konduktöörille, että minulla on vaunut, jotka pitäisi saada nostettua kyytiin ennen junan lähtöä, Poikanen heräsi eikä nukahtanut enää uudelleen. Jonkin aikaa makoili vaunuissa silmät auki ja puoli seitsemän jälkeen otin Poikasen syliini ja rupesimme aamutoimiin. Oikeastaan oli ihan järkevää, että söimme aamupalan junassa, koska siten aikaa kului kivasti matkasta. Taajamajunan invavessassa oli tilaa vaihtaa vaippaa, eikä vessa haissut junan vessoille tyypillisesti. Uskalsin jopa päästää Poikasen tutkimaan siksi aikaa kun itse toimitin asioitani.
Parin tunnin päästä matka jatkui pendolinolla. Taajamajunaan vaunut nostettiin ja laskettiin konduktöörin avustuksella ja lipunmyyjältä olin saanut tietoa, että pendolinoon vaunut pystyy lykkäämään. Kun avasin junavaunun oven, totesin, että näin ei ole ja rupesin epätoivoisesti etsimään konduktööriä. Onneksi ystävällinen naismatkustaja auttoi nostamaan vaunut junaan.
Pendolinossa on sähköiset ovet, osassa on "silmä", joka havaitsee jopa Poikasen kokoisen bygmin. Suurin osa katkaisijoista on sillä korkeudella, että pyörätuolilla kulkevat niihin ylettyy, joten niihin ylettyi myös Poikanen. Meillä oli paikat vaunussa, jossa oli invavessa / lastenhoitohuone. Vessan ovi ja lukko avattiin ja suljettii painikkeista, jotka oli sekä oven vieressä että wc-istuimen vieressä. Ensimmäisen vaipanvaihdon yhteydessä kävin taas itsekin vessassa ja sillä aikaa Poikanen löysi painikkeet: avasi lukon ja oven. Ovi aukesi ja sulkeutui hitaasti. Otin Poikasen lähelleni, jolloin hän huomasi lähettyvillä olevat vastaavat painikkeet ja niiden lisäksi sos-hätäpainikkeen. Kun yritin estää Poikasta painamasta mitään näistä, ehti hän vetämään sos-narusta. Nopeasti kuittasin hätäkutsun ja seuraavilla vessakäynneillä otin vaunut vessaan mukaan niin sain Poikasen niihin istumaan.
Paluumatkalla Poikanen heräsi päiväuniltaan ennen kuin matka alkoi pikajunalla, jossa vaunut nostettiin konduktöörin avustuksella junaan, mutta ne jäivät isojen matkatavaroiden säilytystilaan eikä niitä saanut osastolle. Pikajunasta ei löydy isoa invavessaa. Konduktööri ehdotti, että vaihtaisin vaipan penkillä. Paluumatkan taajamajunassa invavessa oli epäkunnossa (vesi loppunut) ja Poikanen teki kakan. Pienessä junan vessassa onnistui kakkavaipan vaihto, kun Poikanen seisoi pytyn kannen päällä ja kun tuon ikäisellä kakka on jo kiinteätä. En oikeastaan tiedä, miten askartelu olisi onnistunut jos kyseessä olisi ollut pienempi lapsi, joka ei vielä osaisi seisoa tukevasti. Ehkä siinä kohtaa pitäisi unohtaa kanssamatkustajat ja laittaa lapsi makaamaan vaipanvaihdon ajaksi vaunujen koppaan (sikäli mikäli omat vaunut on saanut osastolle mukaan). Oma vessassakäynti on myös pienimuotoinen urheilusuoritus. Junan vessat tunnetusti ovat pieniä koppeja ja haisevat pahalle, joten en tahtonut laskea Poikasta lattialle tutkimaan. Legginseistä pystyi kiemurtelemaan ulos ja takaisin Poikanen toisessa kädessä, mutta vähänki haastavampi asu, kuten farkut olisi jo vaatinut kolmannen käden.
Kakkavaipan vaihdettuani totesin, että oli sitten viimeinen hoitolaukun kertavaippa, mutta onneksi on harsoja ja pul-kankainen ruokalappu, että siitä sitte pitäisi askarrella jonkin sortin vaippa, mikäli olisi pakko, mutta muuten vaihtaisin vasta kotona seuraavaksi vaipan. Iltapalan jälkeen Poikanen jälleen kakkasi ja asemalle oli vielä vartti matkaa ja siitä kotiin puolisen tuntia ja tarkoitukseni olisi, että Poikanen menisi yöunille kotimatkalla. Kaivelin laukkuja, kun en ollut varma, että pakkasinko paluumatkalle lähtiessäni kaikki kertavaipat hoitolaukkuun vai vaan sen verran kuin kuvittelin niitä tarvitsevani. Jälkimmäinen vaihtoehto oli oikea, joten pääsin vain askartelemaan jälleen pieneen koppiin kakkavaipan vaihtoa.
Loppujen lopuksi Poikanen viihtyi junamatkat hyvin eikä tuntunut häiritsevän toisia matkustajia. Paluumatkalla tosin söimme lähes koko ajan. Kotona vajaa puolen tunnin ruokailusessiot tuntuvat pitkäveteisiltä, junassa tuntui, että aikaa asemalle oli vielä vaikka kuinka ja kauan vaikka syöminen vei saman ajan, mitä kotonakin. Tätä voisi kokeilla joskus uusiksi, joskin yrittäisin saada aikatauluihin sopimaan intercityjunan, missä tiettävästi on leikkivaunu lapsimatkustajia ajatellen.