Poikasen reilun kahden kuukauden elämän aikana olen tehnyt havaintoja sekä ympäristöstä että itsestäni. Ehkä olen muuttunut itsekin ihmisenä, kyllähän vauva kasvattaa vanhemmista vanhempia.
Luulin, että imetys on sitä, että pannaa tissi vauvan suuhun ja sitten sitä maitoa joko tulee tai ei tule. Raskausaikana olin itse huolissani vain siitä, että maitoa tulisi. Olin kuullut, että rinnat tulee kipeäksi, mutten ajatellut koko asiaa. Ensimmäisinä viikkoina jopa itkin kivusta imettäessäni. Poikasen mielestä toinen tissi on selkeästi parempi kuin toinen. Yöllä herätessä syömään ei olla asian suhteen kovin tarkkoja, eikä päivälläkään jos on oikein kova nälkä. Harvemmin on, koska mielelläni ennakoin tilannetta, koska jos palvelu on kovin hidasta, ehtii Poikanen suuttua ja sitten ei tahdo syömisen aloittamisesta tulla yhtään mitään, varsinkin jos on kyseessä se väärä tissi. Poikanen tosin hoitaa syömisen tehokkaasti, kymmenen minuuttia ja valmis. Kuulin vasta, että jotkut vauvat viihtyvät tissillä tunteja. Poikaselle ei vielä ole kelvannut tissi lohdutukseksi. Mikäli ei ole nälkä ja yrittää tarjota tissiä, nousee hirveä meteli.
Vauvan jo synnyttyä ajattelin, että käyn edelleen suihkussa kaikessa rauhassa. Ihmettelin, miksi jotkut äidit raahaavat vauvansa ihan joka paikkaan mukaan. Käytännössä olen todennut, että on kaksi tapaa hoitaa asia: vauvan nukkuessa, on varmistettava, että se tosiaan nukkuu jonkin aikaa, eikä rupea etsimään tuttia kesken kaiken ja silloin otetaan pikasuihku. Toinen tapa on mennä suihkuun silloin kun vauva on valveilla. Tämä on suositeltavin vaihtoehto varsinkin silloin, jos on tarkoitus mennä johonkin tiettyyn aikaan, koska eihän vauvat niinä päivinä nuku niin kuin muina päivinä. Poikanen viihtyy yllättävän hyvin sitterissä, kun asettelen sen siten, että näen tarvittaessa, jos kaivataan tuttia ja silloin voi suihkutella pitkänkin kaavan mukaan. Oikeastaan rauhassa suihkussa käyminen tarkoittaa juuri sitä, että vauva on mukana. Tarkemmin asiaa ajateltuna enhän ole moneen vuoteen käynyt vessassakaan rauhassa, koska kissa tulee aina sinne hengailemaan tai juomaan hanasta.
En ollut tajunnut, kuinka tärkeä oma kroppa on itselleni. Voihan se olla kaikille naisille, mutta siitä, miten kroppa muuttuu raskauden ja synnytyksen aikana ja miten jotkut muutokset on pysyviä, ei vain puhuta. Mielestäni on todella epäreilua, että vain lapsen takia kaikki ei palaudukaan enää ennalleen. Tässä kohtaan huomautan, että lapsi on tottakai tärkeä, arvokas ja ihana, mutta kun ajatellaan, miten luonnollista lisääntyminen on, ei se ole mikään sairaus tai rangaistavateko niin miksi niin kallis hinta. Ehkä tässä voi olla osaksi jotain ikäkriisiäkin, koska eihän me näytetä enää kolmikymppisenä samalta mitä seitsentoista vuotiaana. Valitettavasti.
En tajunnut, että raskausaikana olisi tosiaan vielä enemmän pitänyt nauttia siitä omasta ajasta. Olen aina ollut iltaihminen ja minulle kyllä huomautettiin, että lapsen myötä on paras opetella heräämään aikaisin ja menemään nukkumaan aikaisin. Vielä en ole sitä oppinut, että pitäisi mennä ajoissa nukkumaan. Aamulla on tosiaan herättävä, kun Poikanen herää. Sovimme jo ennen Poikasen syntymää Poikasen isän kanssa, että saan viettää omaa aikaa ilman vauvaa ja hän vastaavasti laatuaikaa tutustuen kaksin vauvaan. Olen toki muutaman tunnin ollut shoppailemassa tai kyläilemässä tai kampaajalla yksinäni. Joskus olen jäänyt yksin kotiin, kun Mies on lähtenyt kyläilemään Poikasen kanssa. Toisaalta kotona on paljon tekemistä, vauvan hoidon ohella, yrittää jotenkin hoitaa kotitöitä ja omat harrastukset jää. En ole vielä oppinut, että kotona saisin sitä omaa aikaa, vaan olen aina kärppänä paikalla, mikäli Poikanen äännähtää ja varmistelen, miten Mies Poikasta hoitaa. Enää en mene vierestä katsomaan, kun vaihtaa vaippaa vaan osaan istua rauhassa ja valmistautua Poikasen syöttämiseen. Epäilen, ettei Mies seurustele Poikasen kanssa tarpeeksi tai oikein, vaikka tiedän, että kyllähän vauvat ilmoittaa, jos niillä on tylsää, ainakin meidän vauva tekee niin.
Luulin, että vain todella tylsät kotiäitihenkiset naiset omistautuvat täysin lapsilleen. Ajattelin, että voisin mennä töihin ja Mies jäädä kotiin lapsen kanssa. Käytännössähän tämän asia ratkaistiin, kuten varmasti monessa muussakin perheessä, siten, että se jäi kotiin, jolla on huonompi palkka. Tosiasiassa eihän minulla nyt ole muuta elämää kuin koti ja lapsi. Kahvipöydässä kuuntelen sujuvasti muiden kuulumisia ja elämää, itse jaksan puhua tuntikausia vauvanhoidosta. Totta puhuen viihdyn paljon paremmin kun saan puhua siitä, mitä olen tehnyt Poikasen kanssa päivällä ja toisten äitien kanssa tästä saa keskustella pitkään ilman, että keskustelukumppani tylsistyy ja toisaalta myös saa kuulla kiinnostavia tapahtumia toisten vauvojen arjesta. Olen jo vähän huolissani siitä, että minun on mentävä takaisin töihin ja Poikasta ei silloin hoida Poikasen isä vaan joku muu, luultavasti täysin vieras ihminen.
En tiennyt, että vastasynnyttäneet äidit ovat kuin eläintarhan eläimet. Olin osannut varautua siihen, että sairaalassa ja neuvolassa henkilökunta kyselee intiimempiäkin asioita. Jotenkin se kuuluu asiaan. Se on helppo hyväksyä. Vapaaehtoisesti voin todella läheisten ihmisten kanssa keskustella vastaavista asioista. Silloin valinnan suoritan itse, kuka on tarpeeksi läheinen. Mutta en tiennyt, että puolitutuilla on oikeus kysellä vastaavia asioita tai tiedustella, minkä kokoiset rintsikat minulla on ennen ollut ja mitä kokoa käytän nyt. En tosin ole ollut koskaa kiinnostunut toisten ihmisten rintaliivien koosta tai siitä, että mitä Kela maksaa äitiyspäivärahaa.
Enkä tiennyt sitäkään, että vauvat ovat näyttelyesineitä. Olen toki itsekin käynyt katsomassa läheisteni vauvoja ja olen kutsunut läheisiäni katsomaan omaa vauvaani. Jossain se raja menee. Vaunukävelyllä ollessa vieraat ihmiset voivat kurkistaa vaunuihin, naapurit, joiden kanssa tähän asti on vain tervehditty, utelevat vauvan sukupuolta.
Minulle kerrottiin, että kun itse on synnyttänyt haluaa jakaa tämän kokemuksen toisten vastaavan kokemuksen omaavien kanssa ja vastaavasti tietää toisten synnytyksen kulun. En vieläkään halua kertoa asiaa yksityiskohtaisesti tai suurinpiirteinkään kenelläkään. En vieläkään halua tietää toisten synnytyskokemuksia. En vieläkään etsi netistä tai lehdistä toisten synnytystarinoita luettavakseni.
Olin luullut, että vauvat huutavat paljon ja siten valvottavat vanhempiaan. Olimme varautuneet tähän ja keskustelimme jo ennen Poikasen syntymää vauvanhoitovuoroista Miehen kanssa. Poikanen ei juurikaan huuda. Yleensä tiedämme, mikä on vikana ja osaamme tehdä asialle jotain. Useimmiten Poikanen hermostuu, jos palvelu on hänen mielestään liian hidasta. En tiennyt, että voisin olla todella kipeä, kun lähtisin vauvan kanssa sairaalasta kotiin. Kyllä minä sen tiesin, että synnytys sattuu.
Ennen lapset olivat pelottavia. Kun niistä ei tiennyt. Ne ovat niin arvaamattomia ja likaisia ja jotenkin vain vastenmielisiä. En voi sanoa, että vieläkään pitäisin kaikista lapsista. Määrittelisin asian niin, että vieraat lapset, joiden kasvattajia en tunne, ovat edelleen pelottavia, arvaamattomia, likaisia ja vastenmielisiä. Kun tunnen vanhemmat, tiedän, onko lapsi kasvatettu
oikein eli omien kasvatusarvojeni mukaisesti, enkä tarkoita, että samalla tavalla kuin minä tekisin. Poikanen on kyllä kaikkein ihanin lapsi, ei muiden lapset ole läheskään yhtä söpöjä.
