ja piste

ja se piste, kun olen valmis nostamaan kädet pystyyn, että jotain peruuttamatonta on tehty, virhe, jota ei voi korjata, minusta ei yksinkertaisesti ole äidiksi kasvattamaan lasta yhteiskuntakelposeksi yksilöksi, vaikka niin jo luulin. Luulin, että pahin on takana.

Iltazembalot on muodostuneet meillä aivan kohtuuttomiksi. Ehkä pikkuhiljaa, ehkä iltaillalta. Ehkä Poikasen kasvaessa, ei niin välttämättä tarvinneena päiväunia, mutta kuitenkin päiväkodissa on enemmän touhua ja ohjelmaa, joten päivän lepohetkellä nukahtaa. Tosin päivälevolle rauhottuminen vaatii päiväkodissakin jo kunnon taistelut. Pitkään aikaan kotioloissa ei ole päiväunille nukahdettu ilman kunnon taisteluja ja viikonloppuisin olenkin suunnitellut jonkin oheisohjelmanumeron, jossa nukahtaa itseltään huomaamatta, esim. rattaisiin kaupunkireissulla tai autoon matkalla aa paikkaan bee. Monesti viikonloppuna Poikanen herää niin myöhään, ettei tarvitse päiväunia, jolloin yö alkaa pikkulapsille sopivampaan aikaan.

Kaksivuotisneuvolan yhteydessä asiasta oli jo puhetta, että Poikanen alkaa olemaan tarpeeksi iso vaatimaan ja keksimään nukkumaanmenoon uusia ohjelmanumeroita ja että vanhempien pitää olla yhtä tiukkoja. Silloin työvuorot Miehen kanssa oli sellaiset, että minä laitoin Poikasen nukkumaan arki-iltoina ja Mies viikonloppuna toisena iltana eli minä käytännössä kuutena iltana viikossa. Selitin itselleni, että tunnin vieressä päivystys ja siitä tuskastuminen on vain omaa turhautumistani, ettei normaalien ihmisten ja äitien kuulu asiasta valittaa, perheneuvolassakin aikanaan neuvottiin miettimään, että onko asialla oikeasti väliä. (On sillä oikeasti väliä, että nipistän omista yöunistani sen ajan, että voin viettää hetken omaa aikaa ompelusten tai netin parissa, koska minä en vain ole ihminen, joka olisi 100 % äiti).

Jossain kohtaa luin netistäkin ohjeita unikoulun pitämiseen, muttei itsellä ollut voimia aloitta taistelua ja Mies suhtautui asiaan opiskele-ja-hoida-sä. Tokihan minä olin silloin pääasiallisessa vastuussa nukkumaanmenosta.

Muutama kuukausi sitten työvuoroissamme tapahtui senkaltainen muutos, että vuoroviikoin Mies laittaa Poikasen yöunille ja vuoroviikoin minä. Miehen vuoroviikoilla olen jo havainnut, että hänkin hermostuu ja tuskastuu unitaisteluihin. Toisaalta minä olen myös tiukempi: ei juoda eikä mitään muutakaan enää sänkyynmenon jälkeen. (Muistan myös tarjota Poikaselle vettä ennen sänkyyn siirtymistä, koska Poikanen asian muistaa sitten, kun haluaa lisää satuja ja sitä ja tätä). Miksi muuten uhmaikäisten lasten pitää testata ja kokeilla joka ilta samat vaatimukset?

Eilen minulla vain yksinkertaisesti napsahti kun Poikanen siirtyi iltarituaalien jälkeen omaan sänkyyn ja aloitti pelaamisen ja makoili poikittain sängyssä. Jätin Poikasen yksin ja menin viereiseen huoneeseen touhuamaan. Yhden jäähy kerran ja useiden sänkyyn palauttamisten sekä muutamien itkujen jälkeen Poikanen rauhottui ja nukahti itsekseen lähes puolitoista tuntia sen jälkeen kun olin ensimmäisen kerran huoneesta poistunut.

Aamu alkoi lähes kaksi tuntia normiaamua aikasemmin. Käytännössä niin aikaisin, että Poikasen pitäisi nukkua päiväunet päiväkodissa, mutta uskalsin toivoa, että nukahtaisi yöunille aikaisemmin, sellaiseen aikaan kuin pikkulasten kuuluukin.

Lelut on siivottu, sadut luettu, pusut annettu, vedet juotu, hampaat pesty ja pissalla käyty. Poikanen istuu vartin sylissäni ja hetken jo luulen, että rauhottuu siihen ja nukahtaa syliini, varsinkin kun aamu alkoi aikaisin.

Poikanen halusi kuitenkin omaan sänkyyn ja heti alko pelaaminen. Olin jo ajatellut, että tänään istun vieressä, jos itsenäiseen nukahtamiseen otetaan pehmeä lasku. Ehkä halusin itse päästä "helpommalla", kun yöunet jäi viime yönä lyhyiksi ja töissä olin taistellut aikuisten miesten kanssa. Koska pelleily alkoi heti, totesin että anti olla.

Kerran Poikanen tuli pois sängystä, meni kyllä komentamalla takaisin, vinkui pitkiä aikoja, että haluu sitä ja tätä. Tänään siis edistystä siinä, ettei tarvinnut sänkyyn kantaa, mutta aikataulu lähes sama eilisen kanssa. Jos edes 10 minuuttia olisi ollut edistystä, olisin voinut kuvitella, että viikossa saavutetaan puoli tuntia ja kuukaudessa se, mitä netissäkin luvattiin, että unikoululla saavutetaan.

Poikanen nukahti tänään aivan täsmälleen samalla kellon lyömällä kuin eilen. Missä se hyöyty on? Puolitoista tuntia siitä kun mentiin sänkyyn ja ties montako siitä kun alettiin iltahommia tekemään.

Lopputulos on se, että minua väsyttää enemmän kuin eilen, ei harmita ihan yhtä paljoa, mutta huomista en viitsi edes ajatella, jotten samantien ala pakkaamaan ja karkaa täältä ja positiivinen puoli on vain ja ainoastaan se, ettei nukahtanut tänään myöhempää kuin eilen.

konnavaatteet

Kaksi sammakkoaiheista settiä koossa 104 cm.

Paidan kaavaa kavennettu jälleen reippaasti.

Svetarineuloksesta toteutetut reisitaskuhousut, jossa yksityiskohtana paitakankaan sammakko. Sammakko olisi ehkä erottunut paremmin edukseen erivärisellä reunaompeleella tai jos taustana olisi muu kuin täsmälleen sammakon värinen svetarineulos.

Turkoosit svetarihousut suunnittelin tekeväni nopealla, helpolla kaavalla, ilman turhia yksityiskohtia, kun olin näperrellyt pari iltaa vihreiden reisitaskujen kanssa. Toisin kuitenkin kävi, kun sain idean taskun suusta kurkiselevista sammakoista. Tähän settiin taasen olisi ehkä saanut enemmän terää, jos paidan resorit olisi olleet turkoosit ja housujen vihreät.

Turkoosien housujen toisena yksityiskohtana takataskusta kurkistava sammakko.

mihin ihmisen aika menee ennen kuin siitä tulee äiti?

Poikanen haettiin eilen mummulaan yökylään ja meillä oli Miehen kanssa pitkästä aikaa treffit. Teemme kumpikin vuorotyötä, joka tosin ajoittuu sunnuntai-illasta perjantai-iltaan, mutta esimerkiksi arkisin emme ole oikeastaan koskaan samaa aikaa kotona. Töissä vitsailen, että tekee parisuhteelle hyvää, kunnei ehditä näkemään, mutta eiköhän kahdenkeskinen ilta tee meidän parisuhteelle joskus ihan hyvää. Toisaalta taas olemme parisuhteen alusta asti tehneet vuorotyötä, joka on käytännössä mahdollistanut jonkinlaiset yhteiset vapaat viikonlopulle, joten emme ehkä osaisi toimia, mikäli kummankin työaika olisi täsmälleen sama. Tällä kertaa elokuvissa ei mennyt mitään niin kiinnostavaa, jota halusimme mennä katsomaan, joten päädyimme kotisohvalla vuokraleffan katseluun.

Tänään Miehellä oli töihin liittyvä koulutuspäivä, joten hän oli puolen tunnin päästä herättyään jo lähdössä kotoa. Minun taasen on tarkoitus lähteä edeltä mummulaan, kun Mies ehtii koulutukseltaan vasta illalla, jottei Poikaselle tule liian kova ikävä (todellisuudessa on varmasti niin, että minulla se isompi ikävä on, ainakin eilisiltaisen ja tämän aamuisen puhelun perusteella, ei Poikanen ole kertaakaan peräämme kaivannut, uni on illalla hyvin tullut ja isovanhemmat on pidetty kiireisenä). Arkena, jos herään kasin maissa ja tarkoitus olisi ehtiä yhdeksitoista päiväkotiin (käytännössä viimeistään puoli yksitoista pitää olla pukemassa ulkovaatteita), tulee aamusta kiire.

Tänään nousin kasin aikaa ja aikataulu on olla puoli yksitoista bussiasemalla, johon meiltä kävelee noin 10 minsaa. Olen ehtinyt etsimään kadonnutta pankkikortin tunnuslukua (ei löytynyt), tilannut uuden tunnusluvun nettipankista, juonut rauhassa aamukahvin, käynyt suihkussa (ajanut jopa karvat!), surffannut netissä, puhunut puhelimessa, pakannut, meikannut, laittanut tukan, googlettanut kukkakaupat kaupungista, jossa vaihdan bussia 30 minuutin odotusajalla (äiteinpäivä), lakannut varpaan kynnet ja päivittänyt blogin. Olen tosin ollut yksin kotona.

Tuleeko äideistä tehokkaampia tekemään asioita? Mikään yllämainituista ei kuitenkaan ole sellaista, jota tekisin rutiininomaisesti (no ehkä netin selailussa on tietyt sivut, jotka päivittäin tsekkaan), aamukahvit juon yleensä meikkauksen tai jonkin muun touhun rinnalla. Ja mihin ihmeeseen käytin sen 28 vuotta ajastani, jolloin en vielä ollut äiti?