Tapaninpäivänä oli tarkoitus lähteä ajamaan Poikasen kanssa 200 kilometriä miehen isän luokse. Emme ole kertaakaan Poikasen kanssa siellä käyneet ja itseä hieman jännitti noin pitkä matka autossa. Lähtö ajoitetiin siten, että Poikanen nukkuisi päiväunet autossa. Suurimman osan matkasta Poikanen nukkuikin, pari kertaa heräsi tarkistamaan, missä ollaan, mutta nukahti uudelleen (ensimmäisen kerran, kun oltii ajettu vajaa 50 kilometriä, kun mietinki, että saan pari tuntia viihdyttää, jos jo siinä kohtaa herää). Minä siis matkustin takapenkillä viihdytys- ja huoltojoukkoina.
Olin toivonut, että lähtisimme takaisinpäin Poikasen yöuniaikaan, vaikka silloin kotona olisimmekin myöhään. Koska paluumatkalla oli tarkoitus poiketa vielä miehen sedän luokse, lähdimme ajelemaan siten, että tarjoilen Poikaselle iltapalan autossa. Iltapala ei Poikaselle autossa maistunut. Olimme ajaneet ekat 50 kilometriä miehen sedän luokse ja otin iltapalan mukaan, josko sisällä söisi paremmin. Ei maistunut sielläkään, liian paljon tutkittavaa ja sen lisäksi totesin, että on kakannut. Vaippa vaihtoon ja aika pian lähdettiinki jatkamaan matkaa.
Kun pääsimme moottoritielle totesin miehelle, että Poikanen kakkaa. Mies epäili, että olenko varma, kun voi muuten vaa ähkiä. Vastasin, että varma olen, koska haisee. Moottoritiellä emme pysänneet, mutta heti kun sieltä poikkesimme mies etsi sopivan pysähdyspaikan. Onneksi olin varannut mukaan vauvojen kosteuspyyhkeitä, lähinnä autoruokailuja ajatellen. Mies piti Poikasta ja minä yritin taskulampun valossa pyyhiä pyllyä puhtaaksi. Henkilöautossa turvaistuin ja hoitokassit ja muut roinat vei niin paljon tilaa, että toimenpiteen ajan Poikanen käytännössä oli suurimmaksi osaksi auton ulkopuolella. Onneksi nyt ei ollut kahtakymmentä astetta pakkasta, kuten viime jouluna.
Loppumatkasta iltamaitokin maistui ja lopulta Poikanen nukahti yöunilleen.
Tänään lähdin vartin ajomatkan päähän ostamaan Poikaselle rattaita. Tarkoitus olisi pistää yhdistelmävaunut eteenpäin tilaaa viemästä ja kun minun pitäisi palata vuoden vaihteesta takaisin työelämään, niin yritän saada isommat projektit hoidettua pois alta ennen sitä. (En usko, että mies tätä asiaa hoitaa, kun on tammikuun kotona hoitamassa Poikasta).
Eilen Poikanen ei kakannut ollenkaan, normaalisti siis ainakin kerran päivässä kakkaa. Aamupäivän odottelin ja vaanein, että millon on semmoset aikeet ja kun kakkaa ei päikkäreidenkään jälkeen ollut tullut ja olimme lähdössä Poikasen kanssa ajelulle, otin kosteuspyyhkeet ja varavaipan mukaani.
Perille päästyäni totesin, että liikkeen oven edessä on noin kolme metriä leveä ja kuusi metirä pitkä iso vesilammikko. Poikasen kanssa kiersimme lammikon näppärästi, mutta kun kannoin pahvilaatikkoa, jossa rattaat olivat, autoon, ei kädet riittänyt pitämään Poikasta kädestä, joten hän kahlasi suoraan vesilammikkoon. Lammikko oli yllättävän syvä, kun Poikanen oli keskellä lammikkoa vesi ulottui häntä polviin. Tässä kohtaan Poikanen tottakai kaatui ja kun kampesi itseään ylös niin mulahti vielä toistamiseen kylmään veteen ja jäi siihen rähmälleen huutamaan. Minun ei auttanut muu kuin laskea laatikko maahan ja kahlata ite veteen ja nostaa Poikanen rannalle.
Kipitin laatikon autolle ja Poikanen tassutteli märkänä ja parkuen perässäni. Onneksi ajelen, ainaki vielä, isolla pakettiautolla, joten sisällä mahtuu tekemään monenlaista; kuten riisumaan Poikasen, toteemaan, että saappaista saa kaataa vettä ja ettei tec-puku kuitenkaan pelasta, jos saappaista ja kaula-aukosta pääsee vesi puvun sisälle.
Käynnistin auton ja pistin lämmityslaitteen puhaltamaan kuumalle. Mietin, että mitä ihmettä keksin, ainaki ulkovaatteet pitää riisua, en voi Poikasta märkänä kuljettaa kotiin. Haalarin alta paljastui, että paidasta oli hiat kokonaan märät, housuissa lahkeet, sukat ja villasukat sekä jostain syystä maha. Ehkä kaula-aukosta hörpännyt vettä tai sitten puku on vetoketjun kohdalta päässyt vuotamaan. Niin ja vaippakin oli tottakai ihan litsit lätsis.
Päädyin riisumaan Poikasen kokonaan alasti (paitsi kypärämyssyä ja lakkia, koska ne olivat säilyneet kuivina) ja vaihtamaan vaipan. Siinä kohtaa tajusin, että onhan mulla ulkotakki, autossa tarkenisin paitasillanikin ajella ja olin ottanut harson ja pyyhkeen mukaan, mikäli joudun kakkavaippaa vaihtamaan kesken matkan. Kun riisuin oman takin, huomasin, että olin kerrospukeutunut: pitkähihaisen trikoopaidan päällä oli ohut collegetakki.
Puin Poikaselle collegetakin, hiat olivat niin pitkät, että kädet jäivät piiloon. Omat hanskat pistin sukiksi ja peittelin paljaaksi jääneet jalat pyyhkeellä ja harsolla. Poikanen turvaistuimeen ja oma takki vielä peitoksi.
Nuo uudet rattaat on uimisista huolimatta
i h a n a t.
torstai 29. joulukuuta 2011
perjantai 23. joulukuuta 2011
terveiset tonttupajasta
Enää yksi yö jouluun (tai kaksi, jos tämäkin yö vielä lasketaan).
Savossa asuvalla kaverillani on kaksi poikaa, tänä vuonna kummallekin lähti samanlaiset kalsaripyjamat ja villasukat.
Juniorin pyjama kokoa 86
Ja äidille palmikkovillasukat, tosin kuvio ei kuvassa näytä miltään.

Tämä ihanuus paketoitiin jouluvauvalle, joka tosin ei vielä sukuun ole syntynyt. Body on kokoa 56 cm, tosin pidensin kaavaa hivenen, jotta sopii sitten paremmin kestovaippojen kanssa.
Savossa asuvalla kaverillani on kaksi poikaa, tänä vuonna kummallekin lähti samanlaiset kalsaripyjamat ja villasukat.
Tämä ihanuus paketoitiin jouluvauvalle, joka tosin ei vielä sukuun ole syntynyt. Body on kokoa 56 cm, tosin pidensin kaavaa hivenen, jotta sopii sitten paremmin kestovaippojen kanssa.
Nuo yllä kuvatut kalsaripyjamatki oli tosi ihania, mutta tätä hypistelin pitkään ennen kuin maltoin paketoida.
Toisella kaverillani on vuoden ikäinen tyttö ja hänelle lähti 86 cm mekko.

(Pahoittelut kuvien laadusta. Nämä ovat ihan hyviä kuvia tietokoneen näytöllä, mutta kun lataan bloggeriin niin jostain syystä muuttaa värejä ja heittelee raitoja yms. Taistelun jälkeen sain näistä edes tämän näkösiä. Jos joku tietää, miksi näin käy ja onko vika nyt sitte penkin ja pöydän välissä vai missä, niin voisi antaa vinkin.)
Toisella kaverillani on vuoden ikäinen tyttö ja hänelle lähti 86 cm mekko.
(Pahoittelut kuvien laadusta. Nämä ovat ihan hyviä kuvia tietokoneen näytöllä, mutta kun lataan bloggeriin niin jostain syystä muuttaa värejä ja heittelee raitoja yms. Taistelun jälkeen sain näistä edes tämän näkösiä. Jos joku tietää, miksi näin käy ja onko vika nyt sitte penkin ja pöydän välissä vai missä, niin voisi antaa vinkin.)
perjantai 2. joulukuuta 2011
jouluinnostus
Taustaksi kerrottakoon, että en ole ollut yhtään jouluihminen: omassa kodissani ei ole ikinä ollut joulukuusta (niin pitkälle ei tauti ole vielä edennyt, että vieläkään sitä harkitsisin), joulukoristeet ovat olleet modernivalokynttelikkö ja ulkovalosarja ja ne on viritetty pikkujouluna ja sammutettu viimestää loppiaisena, monesti ennen uudenvuodenaattoa olen jo kyllästynyt niihin, etten ole jaksanut paljo sytytellä ja sammutella.
Tänä vuonna olen askarrellut Poikaselle kalenterin (on mielestäni vielä liian vauva kaupan karkkikalentereihin). Viikko sitten totesin, että taloutemme kolmesta ulkovalosarjasta palaa yhdessä noin kymmenen lamppua. Lähdin jouluvalokaupoille (ja siellä samalla hyllyllä oli moni muukin lisäkseni) ja suunnittelinki jokaiseen huoneeseen joulukoristuksia.
Vammautunutkin lamppusarja pääsi vielä ulos ison lyhdyn sisälle. Kaapit olen penkonut kolmeen kertaan, todeten, että joulukrääsää ja tontturekvisiittaa ei tosiaan tässä talossa ole kuin ne kaksi, mitkä joka vuosi olen esille nostanut. Kynttilöitä kyllä löytyy, mutta tänä vuonna ne taitavat jäädä kaappeihin odottamaan, kunnes Poikanen on sen verran kasvanut, että sellaisia uskaltaa ottaa esille.
Pari vuotta sitten ostin valosarjan, jossa on punaisia muovihelmiä rautalankojen päissä. Ihan nätti sarja, tosin viime vuonna oli teipattu makuuhuoneemme ikkunalistoihin. Tänä vuonna suoritin vastaavan asennuksen ja viikon katseltuani totesin, että ei oo kiva, kun sarja on niin lyhyt, ettei edes riitä koko ikkunaa. Aikaa ei ollut kierrellä montaa kauppaa, joten siitä yhdestä, mihin tänään ehdein, valitsin valosarjat ja muut tilpehöörit, mutta mieleistäni kehikkoa en löytänyt, kun mietin, että tuosta voisi saada kivan, kun kieputtaisi jonkin pajukehikon ympärille ja pistäisi ikkunalle roikkumaan.
Kotiin päästyäni etsintä jatkui: saalis: 20 cm rautalankaa (joo siitä ei tukevaa kehikkoa väännellä) ja ympyrän muotoinen noin 20 cm halkaisijan kokoinen ovikranssin pajukehikko. Kokeilin kieputtaa valosarjaa ympärille ja totesin, että tulee ihan ovikranssin näköinen, ei sitä voi ikkunaan pistää roikkumaan.
Ulkona kiersin tontin ja löysin koivun kannosta kasvavan ohuen koivun tai muun lehtipuun varren. Siitä leikkasin pari ohutta ja notkeaa oksaa ja rautalankakin riitti hyvin neljään kohtaan, mitkä piti kiinnittää, jotta siitä sai sydämen muotoisen.

Tuosta tekeleestäni tuli niin kiva, että se oli ihan pakko kuvatakin, tosin äärimmäisen hankalaa, eikä mielestäni ole läheskään niin hieno kuin livenä (ja jotain tuossa symmetrisyydessä on pielessä, liekö toinen oksa vähän paksumpi tai painavampi, kun ei tahdo pysyä ihan suorassa).
Tänä vuonna olen askarrellut Poikaselle kalenterin (on mielestäni vielä liian vauva kaupan karkkikalentereihin). Viikko sitten totesin, että taloutemme kolmesta ulkovalosarjasta palaa yhdessä noin kymmenen lamppua. Lähdin jouluvalokaupoille (ja siellä samalla hyllyllä oli moni muukin lisäkseni) ja suunnittelinki jokaiseen huoneeseen joulukoristuksia.
Vammautunutkin lamppusarja pääsi vielä ulos ison lyhdyn sisälle. Kaapit olen penkonut kolmeen kertaan, todeten, että joulukrääsää ja tontturekvisiittaa ei tosiaan tässä talossa ole kuin ne kaksi, mitkä joka vuosi olen esille nostanut. Kynttilöitä kyllä löytyy, mutta tänä vuonna ne taitavat jäädä kaappeihin odottamaan, kunnes Poikanen on sen verran kasvanut, että sellaisia uskaltaa ottaa esille.
Pari vuotta sitten ostin valosarjan, jossa on punaisia muovihelmiä rautalankojen päissä. Ihan nätti sarja, tosin viime vuonna oli teipattu makuuhuoneemme ikkunalistoihin. Tänä vuonna suoritin vastaavan asennuksen ja viikon katseltuani totesin, että ei oo kiva, kun sarja on niin lyhyt, ettei edes riitä koko ikkunaa. Aikaa ei ollut kierrellä montaa kauppaa, joten siitä yhdestä, mihin tänään ehdein, valitsin valosarjat ja muut tilpehöörit, mutta mieleistäni kehikkoa en löytänyt, kun mietin, että tuosta voisi saada kivan, kun kieputtaisi jonkin pajukehikon ympärille ja pistäisi ikkunalle roikkumaan.
Kotiin päästyäni etsintä jatkui: saalis: 20 cm rautalankaa (joo siitä ei tukevaa kehikkoa väännellä) ja ympyrän muotoinen noin 20 cm halkaisijan kokoinen ovikranssin pajukehikko. Kokeilin kieputtaa valosarjaa ympärille ja totesin, että tulee ihan ovikranssin näköinen, ei sitä voi ikkunaan pistää roikkumaan.
Ulkona kiersin tontin ja löysin koivun kannosta kasvavan ohuen koivun tai muun lehtipuun varren. Siitä leikkasin pari ohutta ja notkeaa oksaa ja rautalankakin riitti hyvin neljään kohtaan, mitkä piti kiinnittää, jotta siitä sai sydämen muotoisen.
Tuosta tekeleestäni tuli niin kiva, että se oli ihan pakko kuvatakin, tosin äärimmäisen hankalaa, eikä mielestäni ole läheskään niin hieno kuin livenä (ja jotain tuossa symmetrisyydessä on pielessä, liekö toinen oksa vähän paksumpi tai painavampi, kun ei tahdo pysyä ihan suorassa).
perjantai 18. marraskuuta 2011
extremematka junalla
Sain idean, että lähden moikkaamaan kaveriani toiselle puolelle Suomea. Olemme viimeksi nähneet kun hänen esikoispoikansa oli puolisen vuotta, nyt esikoinen oli jo kolme vuotias ja kuopus 10 kuukautta. Itä-länsisuunnassa junamatka on hyvin siksakmainen, ehkä puolustusteknisistä syistä, että vihollinen hyökkää idästä, joten matkustamiseen menisi monta tuntia aikaa.
Aluksi olin lähdössä matkaan junalla. Poikasen kanssa helpoin tapa, kun junassa pääsee liikkumaan, verrattuna bussiin, jossa pitäisi istua paikallaan. Totesin, että pelkkä junamatka kestää viisi ja puoli tuntia. Siihen päälle vielä siirtymiset asemille. Mietittiin Miehen kanssa, että minun autollani ei noin pitkää matkaa ole järkevä lähteä ajamaan ja Miehen auto ei ole perhemallia ollenkaan. Kuitenki pari yötä kannattaa reissussa olla, kun sinne asti lähtee, joten vaunutkin olisi hyvä olla mukana. Ajamaan pitäisi lähteä illalla, jotta Poikanen nukkuisi yöuntaan autossa, koska ei viihtyisi niin pitkää aikaa päivällä, vielä kun en ajaessa pystyisi viihdyttämään.
Lopputulos oli, että lähtisin junalla: aamujunalla matka alkaisi 6.20 ja seuraava lähtisi kymmenen jälkee, mikä sopisi meidän aamuaikatauluun paremmin, sillä ehdittäisiin syömään aamupala ja tekemään aamutoimet kotona. Perillä olisimme vasta viiden jälkee iltapäivällä, joten aika pian pitäisi sitten mennä jo yöunille. Päädyin, että lähtisimme aamulla kuuden jälkeen.
Onnistuinkin pukemaan ja siirtämään nukkuvan Poikasen autoon ja autosta vaunuihin, mutta asemalla olin niin viime tipassa, että kun hätäisenä huutelin konduktöörille, että minulla on vaunut, jotka pitäisi saada nostettua kyytiin ennen junan lähtöä, Poikanen heräsi eikä nukahtanut enää uudelleen. Jonkin aikaa makoili vaunuissa silmät auki ja puoli seitsemän jälkeen otin Poikasen syliini ja rupesimme aamutoimiin. Oikeastaan oli ihan järkevää, että söimme aamupalan junassa, koska siten aikaa kului kivasti matkasta. Taajamajunan invavessassa oli tilaa vaihtaa vaippaa, eikä vessa haissut junan vessoille tyypillisesti. Uskalsin jopa päästää Poikasen tutkimaan siksi aikaa kun itse toimitin asioitani.
Parin tunnin päästä matka jatkui pendolinolla. Taajamajunaan vaunut nostettiin ja laskettiin konduktöörin avustuksella ja lipunmyyjältä olin saanut tietoa, että pendolinoon vaunut pystyy lykkäämään. Kun avasin junavaunun oven, totesin, että näin ei ole ja rupesin epätoivoisesti etsimään konduktööriä. Onneksi ystävällinen naismatkustaja auttoi nostamaan vaunut junaan.
Pendolinossa on sähköiset ovet, osassa on "silmä", joka havaitsee jopa Poikasen kokoisen bygmin. Suurin osa katkaisijoista on sillä korkeudella, että pyörätuolilla kulkevat niihin ylettyy, joten niihin ylettyi myös Poikanen. Meillä oli paikat vaunussa, jossa oli invavessa / lastenhoitohuone. Vessan ovi ja lukko avattiin ja suljettii painikkeista, jotka oli sekä oven vieressä että wc-istuimen vieressä. Ensimmäisen vaipanvaihdon yhteydessä kävin taas itsekin vessassa ja sillä aikaa Poikanen löysi painikkeet: avasi lukon ja oven. Ovi aukesi ja sulkeutui hitaasti. Otin Poikasen lähelleni, jolloin hän huomasi lähettyvillä olevat vastaavat painikkeet ja niiden lisäksi sos-hätäpainikkeen. Kun yritin estää Poikasta painamasta mitään näistä, ehti hän vetämään sos-narusta. Nopeasti kuittasin hätäkutsun ja seuraavilla vessakäynneillä otin vaunut vessaan mukaan niin sain Poikasen niihin istumaan.
Paluumatkalla Poikanen heräsi päiväuniltaan ennen kuin matka alkoi pikajunalla, jossa vaunut nostettiin konduktöörin avustuksella junaan, mutta ne jäivät isojen matkatavaroiden säilytystilaan eikä niitä saanut osastolle. Pikajunasta ei löydy isoa invavessaa. Konduktööri ehdotti, että vaihtaisin vaipan penkillä. Paluumatkan taajamajunassa invavessa oli epäkunnossa (vesi loppunut) ja Poikanen teki kakan. Pienessä junan vessassa onnistui kakkavaipan vaihto, kun Poikanen seisoi pytyn kannen päällä ja kun tuon ikäisellä kakka on jo kiinteätä. En oikeastaan tiedä, miten askartelu olisi onnistunut jos kyseessä olisi ollut pienempi lapsi, joka ei vielä osaisi seisoa tukevasti. Ehkä siinä kohtaa pitäisi unohtaa kanssamatkustajat ja laittaa lapsi makaamaan vaipanvaihdon ajaksi vaunujen koppaan (sikäli mikäli omat vaunut on saanut osastolle mukaan). Oma vessassakäynti on myös pienimuotoinen urheilusuoritus. Junan vessat tunnetusti ovat pieniä koppeja ja haisevat pahalle, joten en tahtonut laskea Poikasta lattialle tutkimaan. Legginseistä pystyi kiemurtelemaan ulos ja takaisin Poikanen toisessa kädessä, mutta vähänki haastavampi asu, kuten farkut olisi jo vaatinut kolmannen käden.
Kakkavaipan vaihdettuani totesin, että oli sitten viimeinen hoitolaukun kertavaippa, mutta onneksi on harsoja ja pul-kankainen ruokalappu, että siitä sitte pitäisi askarrella jonkin sortin vaippa, mikäli olisi pakko, mutta muuten vaihtaisin vasta kotona seuraavaksi vaipan. Iltapalan jälkeen Poikanen jälleen kakkasi ja asemalle oli vielä vartti matkaa ja siitä kotiin puolisen tuntia ja tarkoitukseni olisi, että Poikanen menisi yöunille kotimatkalla. Kaivelin laukkuja, kun en ollut varma, että pakkasinko paluumatkalle lähtiessäni kaikki kertavaipat hoitolaukkuun vai vaan sen verran kuin kuvittelin niitä tarvitsevani. Jälkimmäinen vaihtoehto oli oikea, joten pääsin vain askartelemaan jälleen pieneen koppiin kakkavaipan vaihtoa.
Loppujen lopuksi Poikanen viihtyi junamatkat hyvin eikä tuntunut häiritsevän toisia matkustajia. Paluumatkalla tosin söimme lähes koko ajan. Kotona vajaa puolen tunnin ruokailusessiot tuntuvat pitkäveteisiltä, junassa tuntui, että aikaa asemalle oli vielä vaikka kuinka ja kauan vaikka syöminen vei saman ajan, mitä kotonakin. Tätä voisi kokeilla joskus uusiksi, joskin yrittäisin saada aikatauluihin sopimaan intercityjunan, missä tiettävästi on leikkivaunu lapsimatkustajia ajatellen.
Aluksi olin lähdössä matkaan junalla. Poikasen kanssa helpoin tapa, kun junassa pääsee liikkumaan, verrattuna bussiin, jossa pitäisi istua paikallaan. Totesin, että pelkkä junamatka kestää viisi ja puoli tuntia. Siihen päälle vielä siirtymiset asemille. Mietittiin Miehen kanssa, että minun autollani ei noin pitkää matkaa ole järkevä lähteä ajamaan ja Miehen auto ei ole perhemallia ollenkaan. Kuitenki pari yötä kannattaa reissussa olla, kun sinne asti lähtee, joten vaunutkin olisi hyvä olla mukana. Ajamaan pitäisi lähteä illalla, jotta Poikanen nukkuisi yöuntaan autossa, koska ei viihtyisi niin pitkää aikaa päivällä, vielä kun en ajaessa pystyisi viihdyttämään.
Lopputulos oli, että lähtisin junalla: aamujunalla matka alkaisi 6.20 ja seuraava lähtisi kymmenen jälkee, mikä sopisi meidän aamuaikatauluun paremmin, sillä ehdittäisiin syömään aamupala ja tekemään aamutoimet kotona. Perillä olisimme vasta viiden jälkee iltapäivällä, joten aika pian pitäisi sitten mennä jo yöunille. Päädyin, että lähtisimme aamulla kuuden jälkeen.
Onnistuinkin pukemaan ja siirtämään nukkuvan Poikasen autoon ja autosta vaunuihin, mutta asemalla olin niin viime tipassa, että kun hätäisenä huutelin konduktöörille, että minulla on vaunut, jotka pitäisi saada nostettua kyytiin ennen junan lähtöä, Poikanen heräsi eikä nukahtanut enää uudelleen. Jonkin aikaa makoili vaunuissa silmät auki ja puoli seitsemän jälkeen otin Poikasen syliini ja rupesimme aamutoimiin. Oikeastaan oli ihan järkevää, että söimme aamupalan junassa, koska siten aikaa kului kivasti matkasta. Taajamajunan invavessassa oli tilaa vaihtaa vaippaa, eikä vessa haissut junan vessoille tyypillisesti. Uskalsin jopa päästää Poikasen tutkimaan siksi aikaa kun itse toimitin asioitani.
Parin tunnin päästä matka jatkui pendolinolla. Taajamajunaan vaunut nostettiin ja laskettiin konduktöörin avustuksella ja lipunmyyjältä olin saanut tietoa, että pendolinoon vaunut pystyy lykkäämään. Kun avasin junavaunun oven, totesin, että näin ei ole ja rupesin epätoivoisesti etsimään konduktööriä. Onneksi ystävällinen naismatkustaja auttoi nostamaan vaunut junaan.
Pendolinossa on sähköiset ovet, osassa on "silmä", joka havaitsee jopa Poikasen kokoisen bygmin. Suurin osa katkaisijoista on sillä korkeudella, että pyörätuolilla kulkevat niihin ylettyy, joten niihin ylettyi myös Poikanen. Meillä oli paikat vaunussa, jossa oli invavessa / lastenhoitohuone. Vessan ovi ja lukko avattiin ja suljettii painikkeista, jotka oli sekä oven vieressä että wc-istuimen vieressä. Ensimmäisen vaipanvaihdon yhteydessä kävin taas itsekin vessassa ja sillä aikaa Poikanen löysi painikkeet: avasi lukon ja oven. Ovi aukesi ja sulkeutui hitaasti. Otin Poikasen lähelleni, jolloin hän huomasi lähettyvillä olevat vastaavat painikkeet ja niiden lisäksi sos-hätäpainikkeen. Kun yritin estää Poikasta painamasta mitään näistä, ehti hän vetämään sos-narusta. Nopeasti kuittasin hätäkutsun ja seuraavilla vessakäynneillä otin vaunut vessaan mukaan niin sain Poikasen niihin istumaan.
Paluumatkalla Poikanen heräsi päiväuniltaan ennen kuin matka alkoi pikajunalla, jossa vaunut nostettiin konduktöörin avustuksella junaan, mutta ne jäivät isojen matkatavaroiden säilytystilaan eikä niitä saanut osastolle. Pikajunasta ei löydy isoa invavessaa. Konduktööri ehdotti, että vaihtaisin vaipan penkillä. Paluumatkan taajamajunassa invavessa oli epäkunnossa (vesi loppunut) ja Poikanen teki kakan. Pienessä junan vessassa onnistui kakkavaipan vaihto, kun Poikanen seisoi pytyn kannen päällä ja kun tuon ikäisellä kakka on jo kiinteätä. En oikeastaan tiedä, miten askartelu olisi onnistunut jos kyseessä olisi ollut pienempi lapsi, joka ei vielä osaisi seisoa tukevasti. Ehkä siinä kohtaa pitäisi unohtaa kanssamatkustajat ja laittaa lapsi makaamaan vaipanvaihdon ajaksi vaunujen koppaan (sikäli mikäli omat vaunut on saanut osastolle mukaan). Oma vessassakäynti on myös pienimuotoinen urheilusuoritus. Junan vessat tunnetusti ovat pieniä koppeja ja haisevat pahalle, joten en tahtonut laskea Poikasta lattialle tutkimaan. Legginseistä pystyi kiemurtelemaan ulos ja takaisin Poikanen toisessa kädessä, mutta vähänki haastavampi asu, kuten farkut olisi jo vaatinut kolmannen käden.
Kakkavaipan vaihdettuani totesin, että oli sitten viimeinen hoitolaukun kertavaippa, mutta onneksi on harsoja ja pul-kankainen ruokalappu, että siitä sitte pitäisi askarrella jonkin sortin vaippa, mikäli olisi pakko, mutta muuten vaihtaisin vasta kotona seuraavaksi vaipan. Iltapalan jälkeen Poikanen jälleen kakkasi ja asemalle oli vielä vartti matkaa ja siitä kotiin puolisen tuntia ja tarkoitukseni olisi, että Poikanen menisi yöunille kotimatkalla. Kaivelin laukkuja, kun en ollut varma, että pakkasinko paluumatkalle lähtiessäni kaikki kertavaipat hoitolaukkuun vai vaan sen verran kuin kuvittelin niitä tarvitsevani. Jälkimmäinen vaihtoehto oli oikea, joten pääsin vain askartelemaan jälleen pieneen koppiin kakkavaipan vaihtoa.
Loppujen lopuksi Poikanen viihtyi junamatkat hyvin eikä tuntunut häiritsevän toisia matkustajia. Paluumatkalla tosin söimme lähes koko ajan. Kotona vajaa puolen tunnin ruokailusessiot tuntuvat pitkäveteisiltä, junassa tuntui, että aikaa asemalle oli vielä vaikka kuinka ja kauan vaikka syöminen vei saman ajan, mitä kotonakin. Tätä voisi kokeilla joskus uusiksi, joskin yrittäisin saada aikatauluihin sopimaan intercityjunan, missä tiettävästi on leikkivaunu lapsimatkustajia ajatellen.
perjantai 28. lokakuuta 2011
miksi kukaan ei kertonut
Että kun vauva lopettaa yösyömiset niin ei se tarkoita, etteikö öisin vielä herätä? Silloin tarvitaan muunlaisia palveluita, kuten tutin etsimistä, kuten sängyssään seisovan uniotuksen kippaamista oikeaan nukkumisasentoon, kuten uniltaan kello puoli neljä aamuyöllä pirteänä heränneen Poikasen tainnuttamista uudelleen, ettei vielä ole aamu.
Oikeastaan vauvan herääminen öisin syömään oli vielä helppo juttu: kun oli saanut ruokaa, jatkoi unia ei tarvinnut öisin päivystää sängyn vieressä ja yrittää hiipiä omaan sänkyy hiljaa jatkamaan omia unia.
Että synnyttäneet naiset muodostavat vastaavan tarinakerhon kuin armeijan käyneet miehet. Vaikka omasta synnytyksestä ei haluakaan puolituttujen kanssa keskustella, toiset eivät tajua puolitavuisista vastauksistani, että mielummin puhuisin muusta vaan kertovat avoimesti ja värikkäästi miten itse ovat punnertaneet mukulansa maailmaan.
Että lapselle on mahdoton ostaa kenkiä. Mistä voi tietää, että onko ne sopivan kokoset? Varsinki ku muut samanikäisten äidit ostavat pari numeroa pienempiä kenkiä, tosin eri merkkisiä ja onhan Poikanen selvästi niitä lapsia pidempi.
Että kun vauva syntyy, äidin elämä muuttuu: vartalo ei ole enää sellainen, mihin on ennen tottunut ja uuteen on totuttava, vanhaan ei ole paluuta; hanskat tippuu heti, kun lapsi tarvitsee palvelua, aivan sama mitä oli tekemässä; asioita pitää suunnitella ja ottaa huomioon myös toisten menot, mikäli haluaa mennä johonkin ilman lasta (tosin lapsi luonnollisesti kuuluu äidin vakiovarusteisiin, kuten avaimet kotoa pois lähtiessä); miettii työelämää paluuta lapsen ehdoilla, sumplii työvuoroja sopiviksi lapsen hoitoaikoihin. Sivusta katsottuna tuntuu, että isän elämä ei juurikaan muutu: käy edelleen töissä, nukkuu ja harrastaa, ilmottaa, että lähtee nyt kalaa ja myös lähtee sinne.
Että äiti on se, joka pitää kurin. Isä voi antaa herkkuja, äidin pitää huolehtia, että syödään oikeeta ja terveellistä ruokaa. Äiti huolehtii, että lapsi ulkoilee ja saa järkeviä virikkeitä päivän aikana, isä voi avata television ja katsella lapsen kanssa piirrettyjä.
Toisaalta, vaikka olisi kerrottu, en olisi toisin valinnut. Ehkä olisin pystynyt paremmin valmistautumaan.
Oikeastaan vauvan herääminen öisin syömään oli vielä helppo juttu: kun oli saanut ruokaa, jatkoi unia ei tarvinnut öisin päivystää sängyn vieressä ja yrittää hiipiä omaan sänkyy hiljaa jatkamaan omia unia.
Että synnyttäneet naiset muodostavat vastaavan tarinakerhon kuin armeijan käyneet miehet. Vaikka omasta synnytyksestä ei haluakaan puolituttujen kanssa keskustella, toiset eivät tajua puolitavuisista vastauksistani, että mielummin puhuisin muusta vaan kertovat avoimesti ja värikkäästi miten itse ovat punnertaneet mukulansa maailmaan.
Että lapselle on mahdoton ostaa kenkiä. Mistä voi tietää, että onko ne sopivan kokoset? Varsinki ku muut samanikäisten äidit ostavat pari numeroa pienempiä kenkiä, tosin eri merkkisiä ja onhan Poikanen selvästi niitä lapsia pidempi.
Että kun vauva syntyy, äidin elämä muuttuu: vartalo ei ole enää sellainen, mihin on ennen tottunut ja uuteen on totuttava, vanhaan ei ole paluuta; hanskat tippuu heti, kun lapsi tarvitsee palvelua, aivan sama mitä oli tekemässä; asioita pitää suunnitella ja ottaa huomioon myös toisten menot, mikäli haluaa mennä johonkin ilman lasta (tosin lapsi luonnollisesti kuuluu äidin vakiovarusteisiin, kuten avaimet kotoa pois lähtiessä); miettii työelämää paluuta lapsen ehdoilla, sumplii työvuoroja sopiviksi lapsen hoitoaikoihin. Sivusta katsottuna tuntuu, että isän elämä ei juurikaan muutu: käy edelleen töissä, nukkuu ja harrastaa, ilmottaa, että lähtee nyt kalaa ja myös lähtee sinne.
Että äiti on se, joka pitää kurin. Isä voi antaa herkkuja, äidin pitää huolehtia, että syödään oikeeta ja terveellistä ruokaa. Äiti huolehtii, että lapsi ulkoilee ja saa järkeviä virikkeitä päivän aikana, isä voi avata television ja katsella lapsen kanssa piirrettyjä.
Toisaalta, vaikka olisi kerrottu, en olisi toisin valinnut. Ehkä olisin pystynyt paremmin valmistautumaan.
keskiviikko 19. lokakuuta 2011
talveksi
Tämä villahaalari ei enää olekaan niin söpö, mitä reilu vuosi sitten neulomani villapuku. Oikeaan hihaan kirjailin Poikasen nimen.

Onhan tälle nyt tilausta, kun selvästi talvi on tulossa. Henkilökohtaisesti olen aina ollut sitä mieltä, että haikaralla on käynyt joku juttu, mua ei vaan ole luotu Suomen oloihin: inhoan talvikautta koska pitää pukeutua ennen kuin voi mennä ulos (sen lisäksi, että aina on pimeetä ja märkää ja sataa). Tällä hetkellä ei riitä, että puen vain itseni, sillä ensin pitää hikipäässä topata Poikanen. Poikanen on kasvanut kokonsa lisäksi niin isoksi, että ulos on päivittäin sään vaan vähänki salliessa päästävä, jotta ylimääräistä energiaa saa purettua.
maanantai 3. lokakuuta 2011
miehet
- siis ne lähes samanlaiset otukset kuin me naisetkin.
Ainakin äkkiseltään meillä on vain hiukkasen ulkonäöllisiä eroja. Mutta.
Tapahtuuko naisissa jotain mystistä siinä kohtaan kuin heistä tulee äitejä, kenestä tulee äiti heti vauvan synnyttyä, kenestä sitten vähän myöhemmin. Itse kait kuulun tuohon jälkimmäiseen ryhmään. Vai ollaanko me alunperinkin erilaisia?
Ensinnäkin vessassa käyminen, miehellä mahdollista vain privaatisti yksin. Mielestäni on hyvinkin helppoa, että Poikanen on mukana, mahdollisesti istuu kanssa potalla, jolloin tiedän ja näen mitä tekee. Toinen mutta on tietenki se vaadittava aika, varsinkin isommassa asiassa. Ja viime päivinä olen vahvasti sitä mieltä, että tämä vaadittava aika on jokin miehinen juttu, sillä Poikanen istuskelee potalla pitkään ja hartaasti kun kakkaa. Tänään kellotin toisen potallaistumissession ja aikaa meni 22 minuuttia!
Toinen yhtä tarpeellinen asia elämässä on sitte se syöminen ja syömisen valmistaminen. Kun Mies syö, hän valmistaa syötävän esimerkiksi voileivät ja menee olohuoneeseen sohvalle syömään ja katsomaan televisiota (olen testannut niin aivokapasiteetti ei enää vastaanota kolmatta ärsykettä eli jos menen viereen keskustelemaan, Mies ärjäsee, etteikö täällä saa rauhasssa edes syödä). Sitä ennen on lapsi syönyt. Jos koko perhe syö lämmintä ateriaa, äiti syöttää lapsen ja syö siinä sivussa itsekin, Mies tulee jo istumaan samaan pöytään, mutta keskittyy vain omaan ruokailuunsa. Sitten se lämpimän aterian valmistus: itse en ole mikään keittiötaitojen mestari, mutta puolivalmisteiden avulla saan aikaseksi ihan kohtuullisen aterian jopa niin, että Poikanen hääräilee samalla jotain. Kun Mies valmistaa aterian, eikä sillä ole merkitystä, onko Saarioisten äitien tekemää, mikä vain lämmitetään, puolivalmistetta vaiko ihan kokonaan itse valmistamaa niin kukaan ei saa olla keittiössä, mielummin ei edes samalla tontilla.
Kolmantena kun lähdetään johonkin: jos koko perhe lähtee, Mies istuu sohvalla ja katsoo telkkaria, minä laitan itseni kuntoon, vahdin samalla mitä Poikanen tekee, pakkaan hoitolaukun ja vahdin samalla mitä Poikanen tekee ja Mies kyselee, että koska mennää, kun mua taas odotetaan. Kun olen saanut Poikaselle ulkovaatteet päälle ja itsekin olen valmis lähtemään heti kun saan takin päälle ja kengät jalkaan niin Mies alkaa pesemään hampaita ja vaihtamaan vaatteita. Ja ketä sitten taas odotettiinkaan? Jos Mies lähtee kaksin Poikasen kanssa, Mies olettaa, että minä puen Poikasen ja pakkaan hoitolaukun. Ja kun Mies palaa Poikasen ja hoitolaukun hoitovastuu siirtyy samantien minulle, kun Mies on astunut kynnyksen yli.
Epäilen, että omalla miehelläni on samoissa asioissa erilaiset säännöt riippuen tilanteesta, minä pystyn tekemään paljon enemmän asioita Poikasen kanssa, Mies kun jotain tekee, pitää saada tehdä rauhassa.
Ja aina joskus mietin, että onko oikeesti niin, että naisilla on todella kyky tehdä useata asiaa samaa aikaa vai vaa siitä, että äideillä ei oo muuta mahdollisuutta.
Ainakin äkkiseltään meillä on vain hiukkasen ulkonäöllisiä eroja. Mutta.
Tapahtuuko naisissa jotain mystistä siinä kohtaan kuin heistä tulee äitejä, kenestä tulee äiti heti vauvan synnyttyä, kenestä sitten vähän myöhemmin. Itse kait kuulun tuohon jälkimmäiseen ryhmään. Vai ollaanko me alunperinkin erilaisia?
Ensinnäkin vessassa käyminen, miehellä mahdollista vain privaatisti yksin. Mielestäni on hyvinkin helppoa, että Poikanen on mukana, mahdollisesti istuu kanssa potalla, jolloin tiedän ja näen mitä tekee. Toinen mutta on tietenki se vaadittava aika, varsinkin isommassa asiassa. Ja viime päivinä olen vahvasti sitä mieltä, että tämä vaadittava aika on jokin miehinen juttu, sillä Poikanen istuskelee potalla pitkään ja hartaasti kun kakkaa. Tänään kellotin toisen potallaistumissession ja aikaa meni 22 minuuttia!
Toinen yhtä tarpeellinen asia elämässä on sitte se syöminen ja syömisen valmistaminen. Kun Mies syö, hän valmistaa syötävän esimerkiksi voileivät ja menee olohuoneeseen sohvalle syömään ja katsomaan televisiota (olen testannut niin aivokapasiteetti ei enää vastaanota kolmatta ärsykettä eli jos menen viereen keskustelemaan, Mies ärjäsee, etteikö täällä saa rauhasssa edes syödä). Sitä ennen on lapsi syönyt. Jos koko perhe syö lämmintä ateriaa, äiti syöttää lapsen ja syö siinä sivussa itsekin, Mies tulee jo istumaan samaan pöytään, mutta keskittyy vain omaan ruokailuunsa. Sitten se lämpimän aterian valmistus: itse en ole mikään keittiötaitojen mestari, mutta puolivalmisteiden avulla saan aikaseksi ihan kohtuullisen aterian jopa niin, että Poikanen hääräilee samalla jotain. Kun Mies valmistaa aterian, eikä sillä ole merkitystä, onko Saarioisten äitien tekemää, mikä vain lämmitetään, puolivalmistetta vaiko ihan kokonaan itse valmistamaa niin kukaan ei saa olla keittiössä, mielummin ei edes samalla tontilla.
Kolmantena kun lähdetään johonkin: jos koko perhe lähtee, Mies istuu sohvalla ja katsoo telkkaria, minä laitan itseni kuntoon, vahdin samalla mitä Poikanen tekee, pakkaan hoitolaukun ja vahdin samalla mitä Poikanen tekee ja Mies kyselee, että koska mennää, kun mua taas odotetaan. Kun olen saanut Poikaselle ulkovaatteet päälle ja itsekin olen valmis lähtemään heti kun saan takin päälle ja kengät jalkaan niin Mies alkaa pesemään hampaita ja vaihtamaan vaatteita. Ja ketä sitten taas odotettiinkaan? Jos Mies lähtee kaksin Poikasen kanssa, Mies olettaa, että minä puen Poikasen ja pakkaan hoitolaukun. Ja kun Mies palaa Poikasen ja hoitolaukun hoitovastuu siirtyy samantien minulle, kun Mies on astunut kynnyksen yli.
Epäilen, että omalla miehelläni on samoissa asioissa erilaiset säännöt riippuen tilanteesta, minä pystyn tekemään paljon enemmän asioita Poikasen kanssa, Mies kun jotain tekee, pitää saada tehdä rauhassa.
Ja aina joskus mietin, että onko oikeesti niin, että naisilla on todella kyky tehdä useata asiaa samaa aikaa vai vaa siitä, että äideillä ei oo muuta mahdollisuutta.
perjantai 30. syyskuuta 2011
vaippahärpäkkeitä
Pari sisätäyttövaippaa yövaipoiksi, yhdenkoon taskuvaippa päivävaipaksi. Lisäksi jämäpaloista pikkupul-pussukoita, joissa yhden päivävaipan saa näppärästi kuljetettua kotiin ilman, että kaikki muut hoitolaukun tarpeet kostuvat.
Vaippatilanne näyttää siltä, että on pakko hyvästellä jokunen, jos mielin vielä ommella lisää, koska vaippoja on jo ihan tarpeeksi.
perjantai 23. syyskuuta 2011
kalsaripyjama
Onhan Poikanen vielä vähän vauva, mutta ei sitten kuitenkaa... Ainakin yöhaalareista ollaan siirrytty kaksiosaiseen yöpukuun: paita ja housut.
Tästä kalsariversiosta tuli jotenki hirveen söpö. Tunnustan, että kalsareita näperrellessä tuli oikeesti semmonen olo, että on kiva ku on poika, kun ei tytölle tämmösiä "saa" tehdä.
Jottei kukaan nyt ymmärrä väärin niin sukupuolella ei niinkään ole väliä, mutta olen vahvasti sitä mieltä, että tytöille tehdää / voi itse tehdä paljon söpömpiä vaatteita kuin pikkupojille.
torstai 22. syyskuuta 2011
1 v lahjaksi
sunnuntai 18. syyskuuta 2011
plääh
Tämän setin suunnittelin jo kesällä, että on sitte loppukesästä kiva ulkoiluasu, kun on viileämpää. Nyt on jo syksy ja vihdoin sain valmiiksi. Housuissa sivussa keltaista, takissa keltainen vuori ja takin huppu ja masukappaleen traktoritrikoosta myssy.

Tosin pari kuukautta sitten olivat jo melkein valmiit, kun olin valinnut tuohon takkiin nepparit, jotka ei velouriin ja trikooseen sopinut vaan tulivat heti läpi. Harmitti niin vietävästi. Apinanraivolla korjasin reiät ja askartelin tarrakiinnityksen. Ei noista nytkään voi sanoa, että olisi kivat, mutta valmiit kuitenki.
keskiviikko 7. syyskuuta 2011
vaippalandia
tiistai 6. syyskuuta 2011
talven varalle
keskiviikko 24. elokuuta 2011
joka ilta kun
Lämmitän iltamaidon, kaksi pulloa. Juttelen sille, kun vaihdan yövaipan ja puen yöpuvun. Se meinaa karata sylistä, kun syö tuttipullosta maitoa. Kymmenen minuutin päästä se on syönyt tarpeeksi. Nostan sen sänkyynsä. Se katselee minua pinnojen välistä ja imeskelee tuttia. Makaa ihan rauhassa paikoillaan ja silitän sitä tukasta. Se hymyilee tutin takaa ja kääntyy vatsalleen. Katsoo minua. Uhkaan, että äiti lähtee ja jättää, jos nousee seisomaan. Se nousee istumaan ja kurottautuu sängyn reunoihin, nousee seisomaan. Lähden.
Se alkaa huutamaan ennen kuin olen poissa huoneesta. Annan huutaa. Palaan muutaman minuutin kulutta. Laitan tutin suuhun, pistän sen sänkyynsä makaamaan, pyyhin kyyneleet. Istun sängyn viereen. Se inisee vielä vähän.
Vartin päästä se kääntyy taas mahalleen. Uhkaan jälleen jättäväni. Se nousee seisomaan. Kun nousen seisomaan se alkaa jo huutamaan. Lähden silti. Kun palaan, laitan tutin suuhun, lasken takaisin sänkyyn makaamaan. Se pudottaa tutin pinnojen välistä lattialle. Inisee, kunnes ojennan takaisin. Se pudottaa tutin uudestaa ja inisee, kunnes annan takaisin.
Se katsoo minua, kun kääntyy vatsalleen. Uhkaan jättäväni sen. Nousen jo seisomaan. Se menee itse takaisin makaamaan.
Kolmen vartin päästä se vääntelehtii levottomasti. Silmät meinaa painua väkisin kiinni. Olen varma, että kohta se nukahtaa. Se alkaa kitisemään. Silitän ja annan tutin, jonka se heittää aina pois.
Vajaa tunnin päästä kokeilen sen vaipan: tuntuu lämpimältä ja vähän nihkeeltä. Vaihdan vaipan. Se on hiljaa, syö tuttia. Sitten se alkaa kitisemään. Silitän. Se syö tuttia ja kitisee.
Olen istunut sen sängyn vieressä jo yli tunnin. Tekisi mieli huutaa sille, että sano mikä on: vaihdoin jo vaipan, sait maitoa, pitäisi olla sopivan lämmin: ei vilu eikä kuuma, äiti on vieressä, tutti on suussa. Lopulta lähden.
Se huutaa. Huutaa hätäistä, väsynyttä itkua. Pyydän Miestä, että menee, minä en jaksa. Totean olevani paska äiti, mutta olen jo yli tunnin kökkinyt vieressä, enkä tosiaan tiedä, mikä sillä on.
Mies menee. Ottaa Poikasen syliinsä, kantaa kauan, kunnes Poikanen rauhottuu. Ja nukahtaa. Puolentoista tunnin kuluttua siitä, kun minä aloitin.
Se alkaa huutamaan ennen kuin olen poissa huoneesta. Annan huutaa. Palaan muutaman minuutin kulutta. Laitan tutin suuhun, pistän sen sänkyynsä makaamaan, pyyhin kyyneleet. Istun sängyn viereen. Se inisee vielä vähän.
Vartin päästä se kääntyy taas mahalleen. Uhkaan jälleen jättäväni. Se nousee seisomaan. Kun nousen seisomaan se alkaa jo huutamaan. Lähden silti. Kun palaan, laitan tutin suuhun, lasken takaisin sänkyyn makaamaan. Se pudottaa tutin pinnojen välistä lattialle. Inisee, kunnes ojennan takaisin. Se pudottaa tutin uudestaa ja inisee, kunnes annan takaisin.
Se katsoo minua, kun kääntyy vatsalleen. Uhkaan jättäväni sen. Nousen jo seisomaan. Se menee itse takaisin makaamaan.
Kolmen vartin päästä se vääntelehtii levottomasti. Silmät meinaa painua väkisin kiinni. Olen varma, että kohta se nukahtaa. Se alkaa kitisemään. Silitän ja annan tutin, jonka se heittää aina pois.
Vajaa tunnin päästä kokeilen sen vaipan: tuntuu lämpimältä ja vähän nihkeeltä. Vaihdan vaipan. Se on hiljaa, syö tuttia. Sitten se alkaa kitisemään. Silitän. Se syö tuttia ja kitisee.
Olen istunut sen sängyn vieressä jo yli tunnin. Tekisi mieli huutaa sille, että sano mikä on: vaihdoin jo vaipan, sait maitoa, pitäisi olla sopivan lämmin: ei vilu eikä kuuma, äiti on vieressä, tutti on suussa. Lopulta lähden.
Se huutaa. Huutaa hätäistä, väsynyttä itkua. Pyydän Miestä, että menee, minä en jaksa. Totean olevani paska äiti, mutta olen jo yli tunnin kökkinyt vieressä, enkä tosiaan tiedä, mikä sillä on.
Mies menee. Ottaa Poikasen syliinsä, kantaa kauan, kunnes Poikanen rauhottuu. Ja nukahtaa. Puolentoista tunnin kuluttua siitä, kun minä aloitin.
sunnuntai 21. elokuuta 2011
poikanen 1 v
Tänään juhlittiin sukulaisten, kavereiden ja kakun sekä kahvin voimalla Poikasen ensimmäisiä synttäreitä. Vaikka virallinen päivä oli ja meni niin tänää oikeastaan tajusin, ettei mun vauva oo enää mikään vauva. Asiaan vaikuttanee myös se, että katselin viime syksyltä kuvattua kotivideota, missä Poikanen ihan oikeasti on vauva. Toisaalta hienoa, että suurin osa juhlijoista kävi tänään, vaikka jossain vaiheessa päivää tuntui, että kello on pysännyt. Illalla kun sain Poikasen unille ja pääsin siivoamaan keittiötä ja muuta talon kaaosta, mietin, että helpommalla näin pääsee saatikka että kaikki käyvät omana päivänä ja saa kahvitella sitten monta viikkoa, vaikkei nyt ehdi kaikkien vieraiden kanssa seurustella.
Iso kasa lahjoja, joista sankarin ehdoton suosikki on kuvan keskellä oleva leikkikännykkä ja äidin kuvan alalaidassa olevat turkoosit kurahousut.
tiistai 16. elokuuta 2011
tiistai 9. elokuuta 2011
viidakon eläimet
sunnuntai 7. elokuuta 2011
syyshuppari
maanantai 11. heinäkuuta 2011
kun pelottaa
Poikasella on vierastamiskausi vol 2, mikä alkaa käymään jo kovasti äidin hermoille. Itse olen jo valmis antamaan Poikasen muidenkin hoitoon. Välillä olen ihan varma, että haa tuo jo ymmärtää jotain, välillä taas tuntuu, ettei ymmärrä, kun sanon, ettei äiti sua tänne hylkää, kun huutaa peloissaan vieraassa paikassa ja takertuu paitaan kiinni.
Tänään olimme päivän kaksin tavalliseen tapaan Poikasen kanssa. Helteillä meillä on pakko pitää terassin ovea auki, mistä Poikasella ei ole lupa mennä kynnyksen ulkopuolelle. Mielellään toki seisookin oviaukolla ja huutelee. Itse jos menin ripustamaan pyykkiä terassille, Poikanen konttasi hätääntyneenä perääni olohuoneessa ja parkui, ilmeisesti peläten, että menen johonkin kauas. Jos aioin siirtyä huoneesta toiseen, ei riittänyt, että huutelin, missä olen vaan lähtiessä pitää varmistaa, että Poikanen huomaa lähtöni ja ehtii perääni seuraamaan.
Poikanen pelkää äitiäni, kun tällä on tukka märkä, esimerkiksi saunan jälkeen. Muutkin lapsenlapset ovat mummun märkää tukkaa ihmetelleet, mutta Poikanen kertoi suoraan, kuinka hirveä se on. Kerran kävin illalla Poikasen kanssa suihkussa. Riisuin Poikasen nakuksi ja siihen asti homma sujui hyvin, kunnes kastelin omaa tukkani. Poikanen konttasi kauhusta huutaen makuuhuoneeseen, joka on toisessa päässä taloa. Kesti hyvän aikaa ennen kuin sain Poikasen rauhottumaan.
Tänään Mies meni Poikasen kanssa suihkuun: jälleen siihen asti sujui hyvin, kunnes Mies kasteli tukkansa. Itse riensin jo katsomaan, että mikä on hätänä, mitä on tapahtunut, kun Poikanen niin kovasti huusi.
No, imuri on jo ihan kiva juttu, varsinkin kun se on päällä.
Tänään olimme päivän kaksin tavalliseen tapaan Poikasen kanssa. Helteillä meillä on pakko pitää terassin ovea auki, mistä Poikasella ei ole lupa mennä kynnyksen ulkopuolelle. Mielellään toki seisookin oviaukolla ja huutelee. Itse jos menin ripustamaan pyykkiä terassille, Poikanen konttasi hätääntyneenä perääni olohuoneessa ja parkui, ilmeisesti peläten, että menen johonkin kauas. Jos aioin siirtyä huoneesta toiseen, ei riittänyt, että huutelin, missä olen vaan lähtiessä pitää varmistaa, että Poikanen huomaa lähtöni ja ehtii perääni seuraamaan.
Poikanen pelkää äitiäni, kun tällä on tukka märkä, esimerkiksi saunan jälkeen. Muutkin lapsenlapset ovat mummun märkää tukkaa ihmetelleet, mutta Poikanen kertoi suoraan, kuinka hirveä se on. Kerran kävin illalla Poikasen kanssa suihkussa. Riisuin Poikasen nakuksi ja siihen asti homma sujui hyvin, kunnes kastelin omaa tukkani. Poikanen konttasi kauhusta huutaen makuuhuoneeseen, joka on toisessa päässä taloa. Kesti hyvän aikaa ennen kuin sain Poikasen rauhottumaan.
Tänään Mies meni Poikasen kanssa suihkuun: jälleen siihen asti sujui hyvin, kunnes Mies kasteli tukkansa. Itse riensin jo katsomaan, että mikä on hätänä, mitä on tapahtunut, kun Poikanen niin kovasti huusi.
No, imuri on jo ihan kiva juttu, varsinkin kun se on päällä.
torstai 7. heinäkuuta 2011
onkohan musta tähän?
Tiedän, että tämän päivän trendi on saada kasattua mahdollisimman paljon paineita nykypäivän äideille. Silti olen omassa päässäni taas ihmetellyt, että onkohan lähipiirini ihmiset, jotka ovat jossakin vaiheessa todenneet (ennen raskautumistani), etteivät usko minusta äidiksi, sittenki oikeassa.
Nykyään en tosin jää miettimään kesken selityksen Poikaselle, että kuka äiti, kuten vielä joitakin kuukausia sitten mietin, että kuka hemmetti se tyyppi on, josta koko ajan Poikaselle selitän.
Luonnollisesti ennen vauvan syntymää mietti, että mitä juttuja en ainakaa tee: kuten, etten huuda lapselle, en hermostu, olen rauhallinen. Vaikkei Poikanen vielä ole kuin kymmenen kuukautta, täytyy tunnustaa, että jo olen hermostunut ja huutanut: ensimmäisen kerran jälkeen ajattelin, että on vielä niin pieni, ettei ymmärrä, ei mitään vahinkoa tapahtunut, olin väsynyt, kiukkuinen Miehelle ja harmissani, kun homma ei mennytkään, kuten olisin halunnut. Eihän nuo tosiasiat poista teon kauheutta eikä sitä, että minä olen se aikuinen ihminen, jonka pitäisi osata kontrolloida omat tunteensa ja olla lapselle esimerkkinä.
Tässä kohtaa äitiyttä olen jo oppinut, että olen todella kärsimätön ihminen. Olen toki asian tiedostanut ennenkin, mutta sen tunnustaminen on ollut aikuisille erilaista: en voi vauvalle sanoa, että äidillä ei ole kärsivällisyyttä, koska ei vauva sitä ymmärrä, mitä se sitten merkitsee. Paitsi sen, että äiti on kiukkuinen. Ja isompi lapsi tajuaa, että äiti on kiukkuinen jostain lapsen omasta toiminnasta.
Haluaisin, että omasta lapsestani kasvaisi tasapainoineni aikuinen, jolla on hyvä itsetunto. Voiko sellainen kasvaa Poikasesta, jonka äiti hermostuu, kun lapsi samana päivänä jokaisella aterialla kaivaa ruuat suusta ja heittää ne lattialle sen sijaan että söisi? Voiko sellainen kasvaa Poikasesta, jonka äiti pahoittaa mielensä Poikasen isän toiminnasta eikä jaksa sadannen kerran ottaa Poikaselta kaukosäädintä kädestä vaan riuhtasee aarteen ja toteaa vihaisesti, että tästä on sanottu jo vaikka kuinka monta kertaa? Voiko sellainen kasvaa Poikasesta, jonka äiti on jälleen kerran maannut nukuttamassa lastaan yli tunnin toivoen saavansa edes hetken omaa aikaa ennen omaa nukkumaanmenoaan ja sen sijaan, että tekee sen sata temppua saadakseen vauvan rauhottumaan yöunille haluaisi kirkua niin lujaa kuin pystyy (ja joutuu oikeasti tekemään töitä, ettei tosiaan tekisi niin)?
Kun lopulta olen saanut Poikasen unille ja viettänyt illalla tunnin tai kaksi omaa aikaa, joko rentoutuen ommellen tai ihan rauhassa kotitöitä tehden, voin todeta olevani onnellinen: minulla on lapsi, jota en vaihtaisi pois, jolla on maailman ihanin luonne (vaikka onkin selvästi havaittavissa jo nyt, että itsepäinen tapaus) ja minulla on mahdollisuus olla kokonaan kotona hoitamassa Poikasta vielä tämän vuoden loppuun. Vaikka tosi raskaiden ja vaikeiden päivien jälkeen saatuani Poikasen unille, menen itsekin nukkumaan ja mieleni tekisi itkeä, helpotuksesta, kun päivä on vihdoin ohi. Ja taas seuraavana päivänä puren harmini Miehelle vertaamalla, että mitä "joudun" tekemään kotona ja kun hän "saa" käydä töissä.
Okei, koen toki syyllisyyttä siitäkin, että sen sijaan, että olisin töissä ja etenisin työelämässä, olenkin keskittynyt hengailemaan lapsen kanssa kotona. Kuitenkaan en tahtoisi viedä Poikasta työpäivän pituiseksi ajaksi vieraalle hoitoon, tahtoisin olla paikalla, kun Poikanen oppii uusia asioita.
Nykyään en tosin jää miettimään kesken selityksen Poikaselle, että kuka äiti, kuten vielä joitakin kuukausia sitten mietin, että kuka hemmetti se tyyppi on, josta koko ajan Poikaselle selitän.
Luonnollisesti ennen vauvan syntymää mietti, että mitä juttuja en ainakaa tee: kuten, etten huuda lapselle, en hermostu, olen rauhallinen. Vaikkei Poikanen vielä ole kuin kymmenen kuukautta, täytyy tunnustaa, että jo olen hermostunut ja huutanut: ensimmäisen kerran jälkeen ajattelin, että on vielä niin pieni, ettei ymmärrä, ei mitään vahinkoa tapahtunut, olin väsynyt, kiukkuinen Miehelle ja harmissani, kun homma ei mennytkään, kuten olisin halunnut. Eihän nuo tosiasiat poista teon kauheutta eikä sitä, että minä olen se aikuinen ihminen, jonka pitäisi osata kontrolloida omat tunteensa ja olla lapselle esimerkkinä.
Tässä kohtaa äitiyttä olen jo oppinut, että olen todella kärsimätön ihminen. Olen toki asian tiedostanut ennenkin, mutta sen tunnustaminen on ollut aikuisille erilaista: en voi vauvalle sanoa, että äidillä ei ole kärsivällisyyttä, koska ei vauva sitä ymmärrä, mitä se sitten merkitsee. Paitsi sen, että äiti on kiukkuinen. Ja isompi lapsi tajuaa, että äiti on kiukkuinen jostain lapsen omasta toiminnasta.
Haluaisin, että omasta lapsestani kasvaisi tasapainoineni aikuinen, jolla on hyvä itsetunto. Voiko sellainen kasvaa Poikasesta, jonka äiti hermostuu, kun lapsi samana päivänä jokaisella aterialla kaivaa ruuat suusta ja heittää ne lattialle sen sijaan että söisi? Voiko sellainen kasvaa Poikasesta, jonka äiti pahoittaa mielensä Poikasen isän toiminnasta eikä jaksa sadannen kerran ottaa Poikaselta kaukosäädintä kädestä vaan riuhtasee aarteen ja toteaa vihaisesti, että tästä on sanottu jo vaikka kuinka monta kertaa? Voiko sellainen kasvaa Poikasesta, jonka äiti on jälleen kerran maannut nukuttamassa lastaan yli tunnin toivoen saavansa edes hetken omaa aikaa ennen omaa nukkumaanmenoaan ja sen sijaan, että tekee sen sata temppua saadakseen vauvan rauhottumaan yöunille haluaisi kirkua niin lujaa kuin pystyy (ja joutuu oikeasti tekemään töitä, ettei tosiaan tekisi niin)?
Kun lopulta olen saanut Poikasen unille ja viettänyt illalla tunnin tai kaksi omaa aikaa, joko rentoutuen ommellen tai ihan rauhassa kotitöitä tehden, voin todeta olevani onnellinen: minulla on lapsi, jota en vaihtaisi pois, jolla on maailman ihanin luonne (vaikka onkin selvästi havaittavissa jo nyt, että itsepäinen tapaus) ja minulla on mahdollisuus olla kokonaan kotona hoitamassa Poikasta vielä tämän vuoden loppuun. Vaikka tosi raskaiden ja vaikeiden päivien jälkeen saatuani Poikasen unille, menen itsekin nukkumaan ja mieleni tekisi itkeä, helpotuksesta, kun päivä on vihdoin ohi. Ja taas seuraavana päivänä puren harmini Miehelle vertaamalla, että mitä "joudun" tekemään kotona ja kun hän "saa" käydä töissä.
Okei, koen toki syyllisyyttä siitäkin, että sen sijaan, että olisin töissä ja etenisin työelämässä, olenkin keskittynyt hengailemaan lapsen kanssa kotona. Kuitenkaan en tahtoisi viedä Poikasta työpäivän pituiseksi ajaksi vieraalle hoitoon, tahtoisin olla paikalla, kun Poikanen oppii uusia asioita.
tiistai 31. toukokuuta 2011
summausta
Nyt kun virallisesti olen viettänyt vanheimpainvapaan, mietin, että onko mikään mennyt kuten suunnittelin.
Ensinnäkin valmistauduin siihen, että ensimmäiset viikot hoidan vauvaa: syötän ja kannan, koska se huutaa paljon. Todellisuudessa en juuri tehnyt muuta kuin hoisin vauvaa, koska olin itse niin kipeä. (Vauva ei paljoa huutanut: söi ja nukkui.) Eipä kukaan mainostanut etukäteen, että olisi tuohonkin henkisesti voinut valmistautua.
Mietin, että imetän, jos homma sujuu, etten rupea siitä hermoilemaan. Todellisuudessa kun muutaman kuukauden päästä ilmeni, että lisämaitoa tarvitaan ja että Poikanen mielummin söisi pullosta, taistelin ja lopulta kesti hyvin pitkään ennen kuin olin valmis lopettamaan imetyksen kokonaan. Äskeiseen liittynee sekin, kun ostin ensimmäisen kerran äidinmaidonkorviketta kaupasta ja luin läpi purkin kyljen, että mitä tuote sisältää ja ajatukseni oli, että toivottavasti ei tommosta tarvi koskaa toiselle antaa. Mies ajatteli ihan samoin, koska tutki kaupasta tuomani purkin ja sanoi ääneen ajatukseni.
Luulin, että ostan kaupasta purkkisoseita, koska ne on niin helppoja. En ole vieläkään mikään keittiön ihmenainen kokkausten suhteen, mikäli se mitataan sillä, montako kertaa Mies kieltäytyy syömästä aikaansaannoksiani. Mutta lopulta olen tehnyt kaikki soseet itse, koska olen hyvin epäluuloinen, mitä niissä valmissoseissa oikeastaan onkaan. Ainakin itse tiedän, että mitä tarjoan Poikaselle. Enkä ole vielä kokenut soseidenkeittelyä kovin työlääksi.
Ajattelin, että helppoon vauva-arkeen kuuluvat kertavaipat. Lähipiirini kestovaippaintoilusta ja Miehen uteliaisuudenhalusta johtuen tein myönnytyksen, että voinhan aina kokeilla. (Ja olin jo valmiiksi päättänyt, että en tule niitä kuitenkaan käyttämään). Kokeilussa kävi nyt sitten hassusti, että innoistuin kestovaipoista (ja jälleen se suuri epäluulo kaivelee, että mitä noissa kertavaipoissa oikeastaan onkaan, onko ne miten epäterveellisiä ja sopivia vauvan herkälle iholle). Enkä ole tätäkään niin kovin työlääksi kokenut. Vauva-arjessa on oltava se "oma juttu", jonka avulla taas jaksaa. Itselläni se on ompelu. Lisäksi vaippojen täyttäminen pesun jälkeen on kivaa yhteistä puuhaa Poikasen kanssa: Poikanen tykkää levitellä imuja ja vaippoja ja tutkia jo täytettyjä vaippoja.
Olin vahvasti sitä mieltä, että vanheimpanvapaan vietän kotona ja sitten palaan takaisin työelämään. Olen määritellyt itseni hyvinkin urakeskeiseksi ihmiseksi, tosin määrittelyn olen luonut silloin, kun olin vielä sinkkuna enkä kuvitellutkaan, että aloittaisin mitään vakavaa suhdetta saatikka perustaisi perhettä. Nyt vietän pari viikkoa kesälomaa ja sitten jään hoitovapaalle vuoden loppuun. Vielä en ole keksinyt ratkaisua, miten onnistuisin yhdistämään työssäkäynnin siten, että voisin olla Poikasen kanssa yhtä paljon kuin nytkin.
Ja sitten ne asiat, mitkä meni kuten ajattelin... Niitä ei taida olla? Tai sitten en enää muista kuin nämä "isot linjat", jotka tosiaan kaikki on mennyt eritavalla.
Ensinnäkin valmistauduin siihen, että ensimmäiset viikot hoidan vauvaa: syötän ja kannan, koska se huutaa paljon. Todellisuudessa en juuri tehnyt muuta kuin hoisin vauvaa, koska olin itse niin kipeä. (Vauva ei paljoa huutanut: söi ja nukkui.) Eipä kukaan mainostanut etukäteen, että olisi tuohonkin henkisesti voinut valmistautua.
Mietin, että imetän, jos homma sujuu, etten rupea siitä hermoilemaan. Todellisuudessa kun muutaman kuukauden päästä ilmeni, että lisämaitoa tarvitaan ja että Poikanen mielummin söisi pullosta, taistelin ja lopulta kesti hyvin pitkään ennen kuin olin valmis lopettamaan imetyksen kokonaan. Äskeiseen liittynee sekin, kun ostin ensimmäisen kerran äidinmaidonkorviketta kaupasta ja luin läpi purkin kyljen, että mitä tuote sisältää ja ajatukseni oli, että toivottavasti ei tommosta tarvi koskaa toiselle antaa. Mies ajatteli ihan samoin, koska tutki kaupasta tuomani purkin ja sanoi ääneen ajatukseni.
Luulin, että ostan kaupasta purkkisoseita, koska ne on niin helppoja. En ole vieläkään mikään keittiön ihmenainen kokkausten suhteen, mikäli se mitataan sillä, montako kertaa Mies kieltäytyy syömästä aikaansaannoksiani. Mutta lopulta olen tehnyt kaikki soseet itse, koska olen hyvin epäluuloinen, mitä niissä valmissoseissa oikeastaan onkaan. Ainakin itse tiedän, että mitä tarjoan Poikaselle. Enkä ole vielä kokenut soseidenkeittelyä kovin työlääksi.
Ajattelin, että helppoon vauva-arkeen kuuluvat kertavaipat. Lähipiirini kestovaippaintoilusta ja Miehen uteliaisuudenhalusta johtuen tein myönnytyksen, että voinhan aina kokeilla. (Ja olin jo valmiiksi päättänyt, että en tule niitä kuitenkaan käyttämään). Kokeilussa kävi nyt sitten hassusti, että innoistuin kestovaipoista (ja jälleen se suuri epäluulo kaivelee, että mitä noissa kertavaipoissa oikeastaan onkaan, onko ne miten epäterveellisiä ja sopivia vauvan herkälle iholle). Enkä ole tätäkään niin kovin työlääksi kokenut. Vauva-arjessa on oltava se "oma juttu", jonka avulla taas jaksaa. Itselläni se on ompelu. Lisäksi vaippojen täyttäminen pesun jälkeen on kivaa yhteistä puuhaa Poikasen kanssa: Poikanen tykkää levitellä imuja ja vaippoja ja tutkia jo täytettyjä vaippoja.
Olin vahvasti sitä mieltä, että vanheimpanvapaan vietän kotona ja sitten palaan takaisin työelämään. Olen määritellyt itseni hyvinkin urakeskeiseksi ihmiseksi, tosin määrittelyn olen luonut silloin, kun olin vielä sinkkuna enkä kuvitellutkaan, että aloittaisin mitään vakavaa suhdetta saatikka perustaisi perhettä. Nyt vietän pari viikkoa kesälomaa ja sitten jään hoitovapaalle vuoden loppuun. Vielä en ole keksinyt ratkaisua, miten onnistuisin yhdistämään työssäkäynnin siten, että voisin olla Poikasen kanssa yhtä paljon kuin nytkin.
Ja sitten ne asiat, mitkä meni kuten ajattelin... Niitä ei taida olla? Tai sitten en enää muista kuin nämä "isot linjat", jotka tosiaan kaikki on mennyt eritavalla.
perjantai 20. toukokuuta 2011
pikkuvesipeto
Aluksi Poikanen inhosi kylpemistä ja HUUSI. Sitten oli välivaihe, kun kylpy oli ok.
Nyt kylpeminen on ihan mahtavaa. Käkättää ja kikattaa ja hihkuu ja loiskii vettä.
Sen lisäksi, että kylpeminen on kivaa, pyllyn peseminen on kivaa: vettä on kiva potkia (jolloin pyllynpesijälläkin on paita märkä ja vettä on myös lattialla). Syömisen jälkeen käsien ja naaman pesu on myös kivaa (yleensä). Silloinkin hihkutaan ja yritetään tarttua hanasta tulevaan veteen kiinni.
Näissä kohdin minuakin yleensä hymyilyttää. Pyllynpesuprojekti on sikäli hermojakiristävää, että jos Poikanen tekee kakan juuri ennen kuin ollaan lähdössä johonkin ja itsellekin on jo vaihtanut puhtaat vaatteet, ettei kastuisi.
Parin päivän ajan Poikanen on yrittänyt nousta vessanpyttyä vasten seisomaan. Eilen siinä jo onnistuttiin! Meillä on pytyn kansi kiinni, koska taloudessa asuva kissa menisi uteliaisuudesta sinne (pentuna pari kertaa hyppäsikin). Huuhtelin kakkavaippaa ja suihkuttelin vaipasta kakkoja pyttyyn. Poikanen tuli tapansa mukaan vessaan kanssani ja nousi pyttyä vasten seisomaan ja totesi, että tämähän on mielenkiintosta ja liotti toista kättään siellä vedessä. Yök.
Poikanen oli kyllä tosi innoissaan, itselle tuli kiire etsiä se kolmas käsi jostai, jolla saisi Poikasen siksi aikaan pysymään pois, että saan vaipan huuhdeltua.
Nyt kylpeminen on ihan mahtavaa. Käkättää ja kikattaa ja hihkuu ja loiskii vettä.
Sen lisäksi, että kylpeminen on kivaa, pyllyn peseminen on kivaa: vettä on kiva potkia (jolloin pyllynpesijälläkin on paita märkä ja vettä on myös lattialla). Syömisen jälkeen käsien ja naaman pesu on myös kivaa (yleensä). Silloinkin hihkutaan ja yritetään tarttua hanasta tulevaan veteen kiinni.
Näissä kohdin minuakin yleensä hymyilyttää. Pyllynpesuprojekti on sikäli hermojakiristävää, että jos Poikanen tekee kakan juuri ennen kuin ollaan lähdössä johonkin ja itsellekin on jo vaihtanut puhtaat vaatteet, ettei kastuisi.
Parin päivän ajan Poikanen on yrittänyt nousta vessanpyttyä vasten seisomaan. Eilen siinä jo onnistuttiin! Meillä on pytyn kansi kiinni, koska taloudessa asuva kissa menisi uteliaisuudesta sinne (pentuna pari kertaa hyppäsikin). Huuhtelin kakkavaippaa ja suihkuttelin vaipasta kakkoja pyttyyn. Poikanen tuli tapansa mukaan vessaan kanssani ja nousi pyttyä vasten seisomaan ja totesi, että tämähän on mielenkiintosta ja liotti toista kättään siellä vedessä. Yök.
Poikanen oli kyllä tosi innoissaan, itselle tuli kiire etsiä se kolmas käsi jostai, jolla saisi Poikasen siksi aikaan pysymään pois, että saan vaipan huuhdeltua.
lauantai 14. toukokuuta 2011
isommalle
Poikkeuksellisesti esittelen sitten Miehelle tekemäni villapaidan ihan siitä syystä, etten ole koskaan tehnyt villapaitaa näin kauaa (yli 4 kk). Saatuani ikuisuusprojektin vihdoin valmiiksi, olen helpottunut ja tyytyväinen lopputulokseen.

Tämä on toteutettu jämälangoista islantilaispuseron mallia mukaillen. Pusero on tosi paksu, joten kesän odottelee sitten kaapissa niitä talven kovia pakkasia.
perjantai 13. toukokuuta 2011
juhlapuku
Poikanen puettiin juhlavasti Miehen tädin 40-vuotissynttäreille
Tässä projetissa pääsin toteuttamaan itseäni: olen yhdistänyt kolmen eri puvun kaavat ja kravatin kaavan kokoa muokkasin Poikaselle sopivammaksi. Ihan viime hetkellä päädyin nepittämään lahkeiden sisäsauman, mikä on vaipanvaihdon kannalta toimivin, kun vetoketju on selkäpuolella.
tiistai 3. toukokuuta 2011
pinnasängyn tuunausta
maanantai 18. huhtikuuta 2011
pientä välineurheilua
Mies suunnittelee saunaremppaa. Edellinen remontoija on unohtanut vatupassin käytön ja saunassa on listat vinossa. Tämä asia häiritsee Miestä, lähes joka kerta mainitsee asiasta, kun istuu saunassa. Itse olen muutosta asti puhunut tapetoinnista, olohuoneen tapetti on talon ainoa, joka on makuuni. Poikasen huoneen tapetoin itse viime kesänä ollessani yhdeksännellä kuulla raskaana. Puhuttiin, että aloittaisimme tapettien vaihdolla. Sovimme jo, että parin viikon päästä Miehellä olisi sopiva työvuoro, jolloin projektin voisi startata. Mies kävi tänään jo rautakaupassa. Ja osti itselleen housut. Sellaiset remonttimiehen malliset, missä on taskuja ja vasaralenkkejä ja polvissa pehmusteet. Tottahan niitä piti sitten sovittaa ja Mies kulki muutaman tunnin housut päällä ja työkalujakin oli jo taskuissa ja lenkeissä. Malttoi se sentään riisua ne kun meni nukkumaan.
maanantai 4. huhtikuuta 2011
lisää apinoita
tiistai 22. maaliskuuta 2011
murimuri
Tänään totesin, että imuroinnin suhteen meillä asuvat suhtautuvat kyseenalaistaen, ehkä jopa peläten. En itsekään imurointia mitenkää rakasta, hirvee hiki tulee pienestä hommasta.
Mies pyrkii välttelemään imurointi viimeiseen asti ja suorittaa sen äärimmäisessä pakossa, esimerkiksi jos kiristän, etten enää pese kalsareitaan. Mielellään poistuu kotoakin siksi aikaa.
Kissa katsoo silmät pyöreinä, kun otan imurin esiin ja piiloutuu saunaan tai sängyn alle (sinne mennään, mihin on mahdollista siten, ettei sitä konetta tarvitse ohittaa, vaikkei se edes kävisi). Milloinkaan kissaa ei olla imuroitu tai mielestäni edes imuria käynnistetty niin, että olisi ollut tutkimassa hiljaista vekotinta, mutta jostain syystä on päättänyt pelätä sitä. En tiedä, onko Miestä pienenä peloteltu imurin kanssa.
Poikanen on myös todennut, että imuri on hyvin epäilyttävä. Parasta siis huutaa ja kovaa silloin jos sattuu olemaan paikalla kun se käynnistetään. Poikasta emme ole imurin kanssa kiusanneet, mutta ehkä sitä on sitten käytetty liian harvoin, jotta olisi siihen tottunut.
Mutta on se kuitenkin näppärä laite kodissa, jossa asuu kissa ja jossa vauva yrittää päästä liikenteeseen ja siinä sivussa kalastelee tutin kanssa roskia ja saalis tutista omaan suuhun.
Mies pyrkii välttelemään imurointi viimeiseen asti ja suorittaa sen äärimmäisessä pakossa, esimerkiksi jos kiristän, etten enää pese kalsareitaan. Mielellään poistuu kotoakin siksi aikaa.
Kissa katsoo silmät pyöreinä, kun otan imurin esiin ja piiloutuu saunaan tai sängyn alle (sinne mennään, mihin on mahdollista siten, ettei sitä konetta tarvitse ohittaa, vaikkei se edes kävisi). Milloinkaan kissaa ei olla imuroitu tai mielestäni edes imuria käynnistetty niin, että olisi ollut tutkimassa hiljaista vekotinta, mutta jostain syystä on päättänyt pelätä sitä. En tiedä, onko Miestä pienenä peloteltu imurin kanssa.
Poikanen on myös todennut, että imuri on hyvin epäilyttävä. Parasta siis huutaa ja kovaa silloin jos sattuu olemaan paikalla kun se käynnistetään. Poikasta emme ole imurin kanssa kiusanneet, mutta ehkä sitä on sitten käytetty liian harvoin, jotta olisi siihen tottunut.
Mutta on se kuitenkin näppärä laite kodissa, jossa asuu kissa ja jossa vauva yrittää päästä liikenteeseen ja siinä sivussa kalastelee tutin kanssa roskia ja saalis tutista omaan suuhun.
lauantai 19. maaliskuuta 2011
keskiviikko 9. maaliskuuta 2011
extreme matkailu osa 2
Tämän piti olla ihan vain perusvierailu kotonani noin 60 kilometrin päässä Poikanen mukanani.
Mummulaan ajelimme maanantaina ja tänään lähdin iltapäivällä normaalisti ajelemaan kotia kohti. Poikanen oli melko väsyneen oloinen, päiväunilta oli herännytkin jo yli kaksi tuntia sitten ja laskin, että nukahtaa autoon heti. Jostain syystä Poikanen ihasteli maisemia. Vajaan kymmenen minuutin ajon jälkeen alkoi vähän inisemään, laitoin radion hiljempaa ja aloin juttelemaan Poikaselle. Kun olin ajellut kymmenisen kilometria totesin, että Poikanen oli nukahtanut.
Seitsemän kilometrin jälkeen Poikanen heräsi, aloitti vinkunan ja rupesi itkemään ja kun katsoin tutti oli oksennuksessa ja sitä tuli lisää. Kyseessä ei ollut mikään peruspuklu. En ollut tiennyt, että vauvan vatsassa on niin paljon tavaraa. Pakkohan minun oli pysähtyä, koska oksennusta oli toppahaalarin sisällä ja pelkäsin, että Poikanen vielä tukehtuu oksennukseen ja hän ilmoitti kyllä, että olo oli kaikella tavalla epämiellyttävä.
Riisuin Poikasen alasti, vain vaippa jäi. Vähän pyyhein Poikasta kosteuspyyhkeillä ennen kuin puin puhtaat housut ja paidan ja sukat. Sitten tulikin ongelma: kun toppahaalari, kypärämyssy, topparukkaset ja töppöset oli oksennuksessa. En todellakaan voinut pukea niitä, vaikka olisin saanut suurimmat pyyhittyäkin, sillä ne haisivat. En ollut edes tiennyt, että vauvan oksennus haisee ihan oksennukselta.
Kaivoin epätoivoisesti kassia ja päädyin pukemaan fleece-haalarin. Toisia kuivia sukkia en löytänyt, vaikka tiesinkin, että sellaiset varmasti kassissa piti olla. Riisuin oman takin ja laitoin puhalluksen puhaltamaan lämmintä täysillä. Pyyhein turvakaukalon kosteilla liinoilla ja asettelin Poikasen siihen takaisin ja peittelin vielä omalla villahuivillani. Kädet ja vartalo oli hyvin puettu, hivenen epäilytti, kun päässä ei ollut mitään, mutta kun en ollut ottanut varapipoa mukaan ja päässä olleet olivat niin oksennuksessa, ettei niitä voinut kuvitellakaan pukevansa. Toisaalta itselläni oli niin kuuma, että sain riisua pitkähihaisen paidan ja tarkenin lyhythiasessa, joten ei kai Poikaselle kylmä tulisi.
Poikanen katseli kiinnostuneena ympärilleen: mikä paikka se tämmöinen onkaan. Vähän itkua meinasi tulla, kun riisuin autossa kaikki vaatteet pois, ilmeisesti vähän paleli. Pitkän aikaa Poikanen oli taas valveilla, kun jatkoin matkaa.
Parikymmentä kilometriä ennen perille pääsyä taas oksennus. Tällä kertaa pieni, ison puklun kokoinen. Sen jälkeen Poikanen nukahti tyytyväisenä.
Itse en ollut kovinkaan tyytyväinen. Huolestutti, ettei Poikanen vaan palele kun on paljain päin. Mietin, että mitä Mies sanoo, kun kerron heti kotiin päästyäni, että mitä on tapahtunut ja että Poikasen on päästävä tänään kylpyyn. (Kylpeminen on Miehen tehtävä) Ja vaikka Poikanen nukkuikin tyytyväisenä, eikä pikkuoksennuksesta ollut edes paita kastunut, fleece-puku vain, koin huonoa omaatuntoa, etten voinut heti vaihtaa kuivia puhtaita vaatteita. Edelleen haistan oksennuksen, vaikka toppapuku ja muut oksennuksessa olleet vaatteet ovat jo pyykkinarulla kuivumassa ja turvakaukalon pehmusteenkin olen pessyt.
Mummulaan ajelimme maanantaina ja tänään lähdin iltapäivällä normaalisti ajelemaan kotia kohti. Poikanen oli melko väsyneen oloinen, päiväunilta oli herännytkin jo yli kaksi tuntia sitten ja laskin, että nukahtaa autoon heti. Jostain syystä Poikanen ihasteli maisemia. Vajaan kymmenen minuutin ajon jälkeen alkoi vähän inisemään, laitoin radion hiljempaa ja aloin juttelemaan Poikaselle. Kun olin ajellut kymmenisen kilometria totesin, että Poikanen oli nukahtanut.
Seitsemän kilometrin jälkeen Poikanen heräsi, aloitti vinkunan ja rupesi itkemään ja kun katsoin tutti oli oksennuksessa ja sitä tuli lisää. Kyseessä ei ollut mikään peruspuklu. En ollut tiennyt, että vauvan vatsassa on niin paljon tavaraa. Pakkohan minun oli pysähtyä, koska oksennusta oli toppahaalarin sisällä ja pelkäsin, että Poikanen vielä tukehtuu oksennukseen ja hän ilmoitti kyllä, että olo oli kaikella tavalla epämiellyttävä.
Riisuin Poikasen alasti, vain vaippa jäi. Vähän pyyhein Poikasta kosteuspyyhkeillä ennen kuin puin puhtaat housut ja paidan ja sukat. Sitten tulikin ongelma: kun toppahaalari, kypärämyssy, topparukkaset ja töppöset oli oksennuksessa. En todellakaan voinut pukea niitä, vaikka olisin saanut suurimmat pyyhittyäkin, sillä ne haisivat. En ollut edes tiennyt, että vauvan oksennus haisee ihan oksennukselta.
Kaivoin epätoivoisesti kassia ja päädyin pukemaan fleece-haalarin. Toisia kuivia sukkia en löytänyt, vaikka tiesinkin, että sellaiset varmasti kassissa piti olla. Riisuin oman takin ja laitoin puhalluksen puhaltamaan lämmintä täysillä. Pyyhein turvakaukalon kosteilla liinoilla ja asettelin Poikasen siihen takaisin ja peittelin vielä omalla villahuivillani. Kädet ja vartalo oli hyvin puettu, hivenen epäilytti, kun päässä ei ollut mitään, mutta kun en ollut ottanut varapipoa mukaan ja päässä olleet olivat niin oksennuksessa, ettei niitä voinut kuvitellakaan pukevansa. Toisaalta itselläni oli niin kuuma, että sain riisua pitkähihaisen paidan ja tarkenin lyhythiasessa, joten ei kai Poikaselle kylmä tulisi.
Poikanen katseli kiinnostuneena ympärilleen: mikä paikka se tämmöinen onkaan. Vähän itkua meinasi tulla, kun riisuin autossa kaikki vaatteet pois, ilmeisesti vähän paleli. Pitkän aikaa Poikanen oli taas valveilla, kun jatkoin matkaa.
Parikymmentä kilometriä ennen perille pääsyä taas oksennus. Tällä kertaa pieni, ison puklun kokoinen. Sen jälkeen Poikanen nukahti tyytyväisenä.
Itse en ollut kovinkaan tyytyväinen. Huolestutti, ettei Poikanen vaan palele kun on paljain päin. Mietin, että mitä Mies sanoo, kun kerron heti kotiin päästyäni, että mitä on tapahtunut ja että Poikasen on päästävä tänään kylpyyn. (Kylpeminen on Miehen tehtävä) Ja vaikka Poikanen nukkuikin tyytyväisenä, eikä pikkuoksennuksesta ollut edes paita kastunut, fleece-puku vain, koin huonoa omaatuntoa, etten voinut heti vaihtaa kuivia puhtaita vaatteita. Edelleen haistan oksennuksen, vaikka toppapuku ja muut oksennuksessa olleet vaatteet ovat jo pyykkinarulla kuivumassa ja turvakaukalon pehmusteenkin olen pessyt.
perjantai 4. maaliskuuta 2011
tulkintavirheitä
Joskus miettii, että olenko ollut lapsettomana yhtä tyhmä. Tai ei kai se tyhmyyttä ole vaan tietämättömyyttä.
Tilanne: henkilö esittelee Poikaselle lelua. Poikanen innostuu ja ääntelee.
Tulkinta: henkilö ihmettelee, että mikä nyt tuli ja tunkee tuttia Poikasen suuhun.
Fakta: Poikanen on innoissaan, saattaa ehkä kuulostaa hitusen samalta, kun Poikanen ilmoittaa, että nyt tarvitaan palvelua.
Tilanne: Poikanen imeskelee pehmohelistintä.
Tulkinta: "Antakaa sille ruokaa, sen on nälkä"
Fakta: Vauvat tutkii laittamalla kaiken suuhunsa.
Tilanne: henkilö esittelee Poikaselle lelua. Poikanen innostuu ja ääntelee.
Tulkinta: henkilö ihmettelee, että mikä nyt tuli ja tunkee tuttia Poikasen suuhun.
Fakta: Poikanen on innoissaan, saattaa ehkä kuulostaa hitusen samalta, kun Poikanen ilmoittaa, että nyt tarvitaan palvelua.
Tilanne: Poikanen imeskelee pehmohelistintä.
Tulkinta: "Antakaa sille ruokaa, sen on nälkä"
Fakta: Vauvat tutkii laittamalla kaiken suuhunsa.
sunnuntai 27. helmikuuta 2011
lauantai 26. helmikuuta 2011
bodeja
perjantai 25. helmikuuta 2011
torstai 3. helmikuuta 2011
miehistä logiikkaa tai jotain
Asumme omakotitalossa. Talossa on kaksi ulko-ovea: perinteinen "pääovi" eteiseen tuulikaappeineen ja terassin ovi olohuoneeseen. Terassin oven ja karmin välistä näkyi ulos, joten samana syksynä kun muutimme, vaihdoimme sen tiiviimpään.
Pääovi on varmaankin alkuperäinen eli suoraan 1970-luvun puolesta välistä. Kesällä totesin Miehelle, että se olisi varmaan syytä vaihtaa, kun vauva syntyy ja on varmaan talvella paljon lattialla ja ulko-ovesta vetää. Se kun ei ole kovin tiivis. Puhuin asiasta monta kertaa. Ehdotin myös, että menisimme yhdessä katsomaan ovia. Mitään ei tapahtunut.
Syksyllä, kun ilmat viileni Mies tiivisti tuuletusikkunoita. Huomautin jälleen kerran ulko-ovesta ja Mies tiivisti myös sen. Hyvin. Niin hyvin, että sitä oli lähes mahdotonta saada sisältä kiinni. Nyt kun on vuoroin pakkasta ja suojaa ja ovi turpoaa niin ovea on mahdotonta saada sisältä kiinni. Se on myös liki mahdotonta ulkoapäin, viimeksi tänään potkein ovea, koska käsivoimat ei riitä.
Nyt Mies totesi, että kesällä ulko-ovi on vaihdettava uuteen.
Pääovi on varmaankin alkuperäinen eli suoraan 1970-luvun puolesta välistä. Kesällä totesin Miehelle, että se olisi varmaan syytä vaihtaa, kun vauva syntyy ja on varmaan talvella paljon lattialla ja ulko-ovesta vetää. Se kun ei ole kovin tiivis. Puhuin asiasta monta kertaa. Ehdotin myös, että menisimme yhdessä katsomaan ovia. Mitään ei tapahtunut.
Syksyllä, kun ilmat viileni Mies tiivisti tuuletusikkunoita. Huomautin jälleen kerran ulko-ovesta ja Mies tiivisti myös sen. Hyvin. Niin hyvin, että sitä oli lähes mahdotonta saada sisältä kiinni. Nyt kun on vuoroin pakkasta ja suojaa ja ovi turpoaa niin ovea on mahdotonta saada sisältä kiinni. Se on myös liki mahdotonta ulkoapäin, viimeksi tänään potkein ovea, koska käsivoimat ei riitä.
Nyt Mies totesi, että kesällä ulko-ovi on vaihdettava uuteen.
keskiviikko 19. tammikuuta 2011
aamun ekat kaksi tuntia
Maanantait on kauheita päiviä. Mikäli maanantaiaamuna sattuu niin, että Poikanen pisssa aamuvaipanvaihdon yhteydessä päälleni, tuntuu se paljon isommalta jutulta kuin jonakin toisen viikonpäivän aamuna. Suihkussakäyminen heti aamulla on oma ohjelmanumeronsa. Kuitenkin haluan vaihtaa pissasen yöpaidan ja huuhdella nahkani ennen kuin itse syön aamupalaa.
Meidän vessa on niin kapea, että sitteri mahtuu pytyn ja kaapiston väliin ja itsellenikin jää vähän tilaa kuivata ja pukea itseni. Meillä on kissa, joka on aamulla sitä mieltä, että hän kuolee nälkään juuri nyt, jos ei sitä ruokaa ala kuulumaan. (Kipassa saattaa olla illalla laitettua lihaa ja aina on raksuja toisessa kipossa.) Joten lopputulos on se, että Poikanen istuu sitterissä, kissa kiipeilee allaskaapin ja pesukoneen päällä ja minä vääntäydyn nälkäisenä suihkuun. Meidän kissahan vääntää p***an sillä aikaa kun olen suihkussa, aina joka kerta, eikä se sitä peitä, raapii kyllä kaukaa astian ulkopuolelta, että yritystä olisi, joten heti suihkun jälkeen yritän hyppiä sitterin yli kissan hiekka-astian luokse.
Ja sitten on ne supermaanantaiaamut, jolloin saa joko pissaa tai puklua päälleen ja kun on suihkun jälkeen siivonnut kissan astian niin Poikanen on sillä välin saanut vaippaan aikaan haisevan tuotoksen, joten ensimmäinen tunti menee siihen, että vaihdan vaippaa ja vaatteita ja pesen pyllyjä. Joinakin aamuina sitä toivoo, että voi jospa vois mennä takaisin peiton alle ja aloittaa koko päivä uudestaan.
En ole koskaan tykännyt rutiineista. Ehkä niitä on pakosta opeteltava. Lapsuudenkodissani oli siivouspäivä, josta pidettiin lähes poikkeuksetta joka viikko kiinni. Nyt Poikasen kanssa on pakko opetella päivärytmiä. Luin jostain, että rutiinit tuovat lapselle turvallisuuden tunnetta ja kyllä ne varmaa sitä omaakin arkea helpottaa. Viimeiset viikot aamun kaksi ensimmäistä tuntia ovat menneet samalla kaavalla: Poikanen syö, vaihdetaan yövaippa, menen suihkuun, syön aamupalan, vaihdan Poikaselle vaipan ja päivävaatteet, puen ja kampaan tukan ja lähden joko vaunukävelylle tai ajoitan autolla ajomatkan tähän kohtaan tai jos ulkona on liian kylmä vaunukävelylle eikä ole mihinkään autollakaan asiaa niin alan taistelemaan Poikasta päiväunille. Jostain syystä ei millään malttaisi nukahtaa, vaikka on niin väsynyt, että vaan kiukuttele.
Tänään vaunukävelyllä rupesin miettimään, että olisi se aamu ihan kiva jollain muullakin tavalla tehdä. Toisaalta, jos ei suunnittele aamulle mitään muuta niin eipä tarvi kuin suorittaa. Mutta kun jokainen aamu, on se sitten arki tai viikonloppu on aina samanlainen...
Meidän vessa on niin kapea, että sitteri mahtuu pytyn ja kaapiston väliin ja itsellenikin jää vähän tilaa kuivata ja pukea itseni. Meillä on kissa, joka on aamulla sitä mieltä, että hän kuolee nälkään juuri nyt, jos ei sitä ruokaa ala kuulumaan. (Kipassa saattaa olla illalla laitettua lihaa ja aina on raksuja toisessa kipossa.) Joten lopputulos on se, että Poikanen istuu sitterissä, kissa kiipeilee allaskaapin ja pesukoneen päällä ja minä vääntäydyn nälkäisenä suihkuun. Meidän kissahan vääntää p***an sillä aikaa kun olen suihkussa, aina joka kerta, eikä se sitä peitä, raapii kyllä kaukaa astian ulkopuolelta, että yritystä olisi, joten heti suihkun jälkeen yritän hyppiä sitterin yli kissan hiekka-astian luokse.
Ja sitten on ne supermaanantaiaamut, jolloin saa joko pissaa tai puklua päälleen ja kun on suihkun jälkeen siivonnut kissan astian niin Poikanen on sillä välin saanut vaippaan aikaan haisevan tuotoksen, joten ensimmäinen tunti menee siihen, että vaihdan vaippaa ja vaatteita ja pesen pyllyjä. Joinakin aamuina sitä toivoo, että voi jospa vois mennä takaisin peiton alle ja aloittaa koko päivä uudestaan.
En ole koskaan tykännyt rutiineista. Ehkä niitä on pakosta opeteltava. Lapsuudenkodissani oli siivouspäivä, josta pidettiin lähes poikkeuksetta joka viikko kiinni. Nyt Poikasen kanssa on pakko opetella päivärytmiä. Luin jostain, että rutiinit tuovat lapselle turvallisuuden tunnetta ja kyllä ne varmaa sitä omaakin arkea helpottaa. Viimeiset viikot aamun kaksi ensimmäistä tuntia ovat menneet samalla kaavalla: Poikanen syö, vaihdetaan yövaippa, menen suihkuun, syön aamupalan, vaihdan Poikaselle vaipan ja päivävaatteet, puen ja kampaan tukan ja lähden joko vaunukävelylle tai ajoitan autolla ajomatkan tähän kohtaan tai jos ulkona on liian kylmä vaunukävelylle eikä ole mihinkään autollakaan asiaa niin alan taistelemaan Poikasta päiväunille. Jostain syystä ei millään malttaisi nukahtaa, vaikka on niin väsynyt, että vaan kiukuttele.
Tänään vaunukävelyllä rupesin miettimään, että olisi se aamu ihan kiva jollain muullakin tavalla tehdä. Toisaalta, jos ei suunnittele aamulle mitään muuta niin eipä tarvi kuin suorittaa. Mutta kun jokainen aamu, on se sitten arki tai viikonloppu on aina samanlainen...
torstai 13. tammikuuta 2011
kangastilkkujen tuhoamista
maanantai 10. tammikuuta 2011
yksi vai kaksi vai viisi(?)
Poikanen on kasvanut niin isoksi, että suurin osa 62 cm vaatteistakin on jo käynyt pieniksi. Olen käynyt läpi pienet vaatteet laittaakseni niitä eteenpäin. Mies halusi jotain säästää ja okei, itsekin mietin, että säästäisin tekemäni kastemekon.
Monissa tuttavissa tämä on aiheuttanut hivenen hämmentyneitä kysymyksiä: aiotko laittaa pois ne, eikö teille tule enempää lapsia? - Ei. (Olenhan sitä jo synnytyksestä saakka sanonut, etten halua kokea sitä toista kertaa.) Ja jos joskus innostuisinki niin saahan niitä sitten uusia.
Ihmettelen, että miksi ihan oikeesti joku on valmis kokemaan sen kaiken viisikin kertaa. Siis
raskauden ja synnytyksen. No, raskausaika ei minulla kait ollut mitenkää erityisen hankala, ihan perusvaivat, mutten jotensakaan päässyt koskaan nauttimaan siitä, koska sen jälkeen kun en enää voinut pahoin niin ahdistuin neuvolakäynneistä, joissa ruvettiin painoni lisääntymisestä kommentoimaan. Olen ihan normaalin painoindeksin omaava ja ensimmäisellä kerralla minulle oli esitelty, miten paljon kiloja saa tulla. Raskausaikana tuli 8.3 kg ja välillä kun paino oli laskenut niin tädit kommentoivat, että hyvä, ettei sitä niin hirveästi tule. Itse mietin, että miten imetys lähtee käyntiin, kun ei kerry vararavintoa.
Mutta se synnytys. Miksi ihmeessä?? Kätilö sanoi synnytyksessä, taisi olla aika loppuvaiheessa, että mieti sitä palkintoa, mikä tästä tulee. Anteeksi vaan, mutta niin optimistinen en ole, että siinä tuskassa rupeaisin miettimään, että mitä sieltä sitten tulee. Lähinnä päässäni kiersi ajatuksia siitä, että miksi ikinä ryhdyin tähän ja olin jopa valmis perumaan ihan kaiken. Kaikki oli ollut siihen asti ihan hirveätä. Ensin pahoinvoinnit, sitten ahdistavat neuvolakäynnit, kaiken maailman verikokeet, joisssa yhdessä melkein pyörryin ja sitten vielä tämä. Kamalaa.
Onhan se aina mahdollista, että kun Poikanen täyttää vuoden tai viisi vuotta, huomaan, ettei se ole enää vauva ja minulle iskee jälleen vauvakuume. Ja jälleen kerran on mahdollista, että jos joskus teen vielä sen positiivisen raskaustestin niin iskee se hirveä paniikki, että mihin minä olen oikein ryhtynyt. Viime kerralla paniikkia keräsi se, etten tiennyt, että mihin olen oikeen ryhtynyt, seuraavalla kerralla tietäisin.
Monissa tuttavissa tämä on aiheuttanut hivenen hämmentyneitä kysymyksiä: aiotko laittaa pois ne, eikö teille tule enempää lapsia? - Ei. (Olenhan sitä jo synnytyksestä saakka sanonut, etten halua kokea sitä toista kertaa.) Ja jos joskus innostuisinki niin saahan niitä sitten uusia.
Ihmettelen, että miksi ihan oikeesti joku on valmis kokemaan sen kaiken viisikin kertaa. Siis
raskauden ja synnytyksen. No, raskausaika ei minulla kait ollut mitenkää erityisen hankala, ihan perusvaivat, mutten jotensakaan päässyt koskaan nauttimaan siitä, koska sen jälkeen kun en enää voinut pahoin niin ahdistuin neuvolakäynneistä, joissa ruvettiin painoni lisääntymisestä kommentoimaan. Olen ihan normaalin painoindeksin omaava ja ensimmäisellä kerralla minulle oli esitelty, miten paljon kiloja saa tulla. Raskausaikana tuli 8.3 kg ja välillä kun paino oli laskenut niin tädit kommentoivat, että hyvä, ettei sitä niin hirveästi tule. Itse mietin, että miten imetys lähtee käyntiin, kun ei kerry vararavintoa.
Mutta se synnytys. Miksi ihmeessä?? Kätilö sanoi synnytyksessä, taisi olla aika loppuvaiheessa, että mieti sitä palkintoa, mikä tästä tulee. Anteeksi vaan, mutta niin optimistinen en ole, että siinä tuskassa rupeaisin miettimään, että mitä sieltä sitten tulee. Lähinnä päässäni kiersi ajatuksia siitä, että miksi ikinä ryhdyin tähän ja olin jopa valmis perumaan ihan kaiken. Kaikki oli ollut siihen asti ihan hirveätä. Ensin pahoinvoinnit, sitten ahdistavat neuvolakäynnit, kaiken maailman verikokeet, joisssa yhdessä melkein pyörryin ja sitten vielä tämä. Kamalaa.
Onhan se aina mahdollista, että kun Poikanen täyttää vuoden tai viisi vuotta, huomaan, ettei se ole enää vauva ja minulle iskee jälleen vauvakuume. Ja jälleen kerran on mahdollista, että jos joskus teen vielä sen positiivisen raskaustestin niin iskee se hirveä paniikki, että mihin minä olen oikein ryhtynyt. Viime kerralla paniikkia keräsi se, etten tiennyt, että mihin olen oikeen ryhtynyt, seuraavalla kerralla tietäisin.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)