lisää sukkia

Järjestelin lankavarastoni talven sukkavarastoja ajatellen ja totesin niitäki hamstranneeni tarpeeksi. Itse asiassa varastoistani saisi loihdittua Poikaselle vaikka villapuvun tai -paidan, jos vain suunnittelisi raitoja tai muita kuvioita.

Ensihätään neuloin Poikaselle villasukat. Sukista näytti tulevan hillittömän kokoiset, mutta valmiita sukkia sovittaessa totesin, että koko talven mahtuviksi sukiksi olisi syytä tehdä pari kerrosta pidemmät ennen kärkikavennusta.

Näihin valitsin pienimmät lankanyssäkät, joista jäi vielä pienemmät nyssäkät jäljelle. Nämä lienee kokoa 28 tai 30 tai jotain. Rehellisesti sanottuna minulla ei ole hajuakaan Poikasen jalan koosta. Vaatekoko on mielestäni selvempi ja jollain tavalla lähempänä hyppysiäni vaateompelusten takia. Oman kenkämanian jatkaminen Poikaselle rajoittuu juurikin jalan koon epämääräiseen arpomiseen. 

varustautuminen syksyyn

Näiden sukkien neulomisen aloitin jo kesällä, kun kuluttelin junassa matka-aikaa. Nyt tarvitsin kyseisen kokoiset puikot neuloakseni lisää sukkia, joten nämä oli saatava puikoilta pois.

Tumman turkoosiväri ei nyt sukkien valmistuttua tunnukaan enää yhtä kivalta kuin kesällä, mutta talvisin käytän vain villasukkia, joten siskoni sanoin, villasukkia ei voi koskaan olla liikaa.

Sukat ovat siis aikuisten koossa 36-37. (Omaan silmään tuossa ensimmäisessä kuvassa näyttäisi olevan vauvan sukat)

ja hänen majesteettinsa

Hankin keväällä pitkään haaveilemani saumurin. Tai no. Itse asiassahan siinä kävi niin, että menin ompelukoneliikkeeseen ostamaan saumuria, lähes tuplasin budjetin ja tulinkin kotiin saumuri-peitetikkikone-yhdistelmän kanssa.

Jotain pientä tekelettä olen kokeillut, jonkin verran taisteluja on ollut ja osanhan olen sitten viimeistellyt ompelukoneella, kun yhteistyöstämme ei ole tullut mitää ja tapani mukaan olen viimeisenä yönä ennen lahjan antamista ommellut. Kesälomalla tarkoitukseni oli istua kaikki illat uuden muruseni vieressä, mutta yhteistyömme ei oikein lähtenyt sujumaan. Kävin murusen kanssa hänet myyneessä liikkeessäkin, jossa todettiin yhden koukun olevan puolisen senttiä eri asennossa kuin myymälässä olevalla kloonikaverillaan. Ja sen jälkeen murunen jälleen pelitti.

Kunnes toin hänet kotiin. Purin ompeluintoani piirtelemällä kaavoja, leikkaamalla kankaita, jotta voin siitä sitten vaan lähteä surauttelemaan. Muutama viikko sitten tajusin, että Poikanen ehtii kasvamaan niistä leikatuista kankaista ohi, jos en ompele niitä vaatteiksi tai käyttökerrat jäävät todella vähäisiksi.

Kävin ostamassa ompelukoneliikkeestä hullunkalliita neuloja. Lauantai-iltana levitin koneet ja pelit ja vehkeet keittiöön ja aloin säätämisen. Kahden tunnin jälkeen tikki oli edelleen samannäköistä mitä alottaessani. Pettyneenä keräsin tarpeet takaisin kaappeihin: yhtään siedettävää saumaa en ollut saanut aikaiseksi, ainoastaan puolen pussia suttua, kun olin koetilkuilla kokeillut ja säätänyt ja kokeillut ja säätänyt ja kokeillut ja säätänyt ja ...

Tänään aamupäivällä otin koneen uudestaan esille ja reilu puolen tunnin säätämisen jälkeen tikki on kelvollista. Jei! Kirjoitin heti muistiin, että millä säädöillä trikoota sitten oikein ommellaan niin seuraavalla kerralla on ehkä vähän helpompaa.

Henkisesti olen valmistautunut siihen, että kun vaihdan materiaalin esimerkiksi velouriin tai collegeen niin edessä on taas monen tunnin vääntö.

Mutta on hän silti ihana.

yllättävä sijanti

Olemme lähdössä kauppaan ja lähes lähtövalmiina, Poikanen tosin pelkät kalsarit jalassa katsoo piirrettyjä. Minä laitan tukkaa vessan peilin edessä. 

Mies: Missä Poikasen kaikki vaatteet on? 

Minä: Vaatekaapissa.

Missä muuallakaan?

4-vuotissynttärit

Poikasen synttäreitä vietettiin pari viikonloppua sitten. Ilmeisesti oli rankat juhlat, sillä olen vasta tällä viikolla jaksanut siivota. Osa syyllinen taitaa olla myös iltavuoroviikot; kun Poikasen saa vihdoin uneen, jaksaa itse istua vain netissä eikä aamuisin jaksa nousta niin aikaisin, että ehtisi tehdä muuta kuin pakolliset aamutouhut ennen päiväkotiin ja töihin lähtöä.

Vieraille tarjottiin suklaapipareita vadelmamarmeladitäytteellä, viinimarjamarenkileivoksia, kinkkuvoileipäkakkua sekä Poikasen toiveiden mukaan suklaatäytekakkua (jonka unohdin kokonaan kuvata).

Vaikkei synttäreille mahdottomasti vieraita kutsuttukaan, tajusin lahjakuvaa ottaessani taas, että miten paljon kaikkea meille kotiutui. Muutosta lähtien olen ahdistunut tavarapaljoudesta ja Poikanen on onnellinen saadessaan uusia leluja ja tavaroita.

Osaksi alan myös ymmärtää sen, että perheessä asuu jo iso poika. Miehellekin joku ilta totesin, että ensi syksynä Poikanen menee vielä päiväkotiin ja sitten alkaa esikoulu.

Jälleen löydän itsestäni saman paniikin, minkä silloin kun Poikanen oli vauva. Aluksi en osannut tehdä mitään, kun Poikanen nukkui ja kun hän oli valveilla, tunsin siitä huonoa omaatuntoa, jos silitin tai tein jotain muuta kuin istuin vieressä seurustelemassa. Jossain kohtaan opin siihen, että Poikanen osaa viihdyttää hetken ihan itseäänkin, eikä välttämättä ole hänelle hyväksikään, jos äiti on koko ajan kimpussa.

Nyt olen taas hämmentynyt, että mitä kaikkea Poikaselle pitäisi tarjota ja toisaalta arkena jos aikoo tehdä kotitöitä ja leikkiä Poikasen kanssa ja töiden ja kotitöiden ja Poikasen hoitamisen lisäksi ehtiä harrastamaan jotain omaa, pitäisi omata useampi käsi tai saada vuorokauteen lisää tunteja. Tai tehdä kokoajan jotain sen sijaan, että jumittuu illalla koneen viereen ihmettelemään netin ihmeellistä maailmaa.

Ehkä löydän oman tehokkuuteni jälleen kun arki alkaa pyörimään: osaa aikatauluttaa ja suunnitella päivät siten, että ehtii tehdä tarpeeksi kaikkea. Ja alan olla vahvasti sitä mieltä, että siivotussa, mieleisessä kodissa, jossa ei ole epämääräisiä keskeneräisyyksiä, on energiaakin tehdä ja hoitaa kaikki pakollinen ja sen lisäksi vielä tilaa omalle ajalle.