Vieraille tarjottiin suklaapipareita vadelmamarmeladitäytteellä, viinimarjamarenkileivoksia, kinkkuvoileipäkakkua sekä Poikasen toiveiden mukaan suklaatäytekakkua (jonka unohdin kokonaan kuvata).
Vaikkei synttäreille mahdottomasti vieraita kutsuttukaan, tajusin lahjakuvaa ottaessani taas, että miten paljon kaikkea meille kotiutui. Muutosta lähtien olen ahdistunut tavarapaljoudesta ja Poikanen on onnellinen saadessaan uusia leluja ja tavaroita.
Osaksi alan myös ymmärtää sen, että perheessä asuu jo iso poika. Miehellekin joku ilta totesin, että ensi syksynä Poikanen menee vielä päiväkotiin ja sitten alkaa esikoulu.
Jälleen löydän itsestäni saman paniikin, minkä silloin kun Poikanen oli vauva. Aluksi en osannut tehdä mitään, kun Poikanen nukkui ja kun hän oli valveilla, tunsin siitä huonoa omaatuntoa, jos silitin tai tein jotain muuta kuin istuin vieressä seurustelemassa. Jossain kohtaan opin siihen, että Poikanen osaa viihdyttää hetken ihan itseäänkin, eikä välttämättä ole hänelle hyväksikään, jos äiti on koko ajan kimpussa.
Nyt olen taas hämmentynyt, että mitä kaikkea Poikaselle pitäisi tarjota ja toisaalta arkena jos aikoo tehdä kotitöitä ja leikkiä Poikasen kanssa ja töiden ja kotitöiden ja Poikasen hoitamisen lisäksi ehtiä harrastamaan jotain omaa, pitäisi omata useampi käsi tai saada vuorokauteen lisää tunteja. Tai tehdä kokoajan jotain sen sijaan, että jumittuu illalla koneen viereen ihmettelemään netin ihmeellistä maailmaa.
Ehkä löydän oman tehokkuuteni jälleen kun arki alkaa pyörimään: osaa aikatauluttaa ja suunnitella päivät siten, että ehtii tehdä tarpeeksi kaikkea. Ja alan olla vahvasti sitä mieltä, että siivotussa, mieleisessä kodissa, jossa ei ole epämääräisiä keskeneräisyyksiä, on energiaakin tehdä ja hoitaa kaikki pakollinen ja sen lisäksi vielä tilaa omalle ajalle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti