Hankin keväällä pitkään haaveilemani saumurin. Tai no. Itse asiassahan siinä kävi niin, että menin ompelukoneliikkeeseen ostamaan saumuria, lähes tuplasin budjetin ja tulinkin kotiin saumuri-peitetikkikone-yhdistelmän kanssa.
Jotain pientä tekelettä olen kokeillut, jonkin verran taisteluja on ollut ja osanhan olen sitten viimeistellyt ompelukoneella, kun yhteistyöstämme ei ole tullut mitää ja tapani mukaan olen viimeisenä yönä ennen lahjan antamista ommellut. Kesälomalla tarkoitukseni oli istua kaikki illat uuden muruseni vieressä, mutta yhteistyömme ei oikein lähtenyt sujumaan. Kävin murusen kanssa hänet myyneessä liikkeessäkin, jossa todettiin yhden koukun olevan puolisen senttiä eri asennossa kuin myymälässä olevalla kloonikaverillaan. Ja sen jälkeen murunen jälleen pelitti.
Kunnes toin hänet kotiin. Purin ompeluintoani piirtelemällä kaavoja, leikkaamalla kankaita, jotta voin siitä sitten vaan lähteä surauttelemaan. Muutama viikko sitten tajusin, että Poikanen ehtii kasvamaan niistä leikatuista kankaista ohi, jos en ompele niitä vaatteiksi tai käyttökerrat jäävät todella vähäisiksi.
Kävin ostamassa ompelukoneliikkeestä hullunkalliita neuloja. Lauantai-iltana levitin koneet ja pelit ja vehkeet keittiöön ja aloin säätämisen. Kahden tunnin jälkeen tikki oli edelleen samannäköistä mitä alottaessani. Pettyneenä keräsin tarpeet takaisin kaappeihin: yhtään siedettävää saumaa en ollut saanut aikaiseksi, ainoastaan puolen pussia suttua, kun olin koetilkuilla kokeillut ja säätänyt ja kokeillut ja säätänyt ja kokeillut ja säätänyt ja ...
Tänään aamupäivällä otin koneen uudestaan esille ja reilu puolen tunnin säätämisen jälkeen tikki on kelvollista. Jei! Kirjoitin heti muistiin, että millä säädöillä trikoota sitten oikein ommellaan niin seuraavalla kerralla on ehkä vähän helpompaa.
Henkisesti olen valmistautunut siihen, että kun vaihdan materiaalin esimerkiksi velouriin tai collegeen niin edessä on taas monen tunnin vääntö.
Mutta on hän silti ihana.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti