Kuusi vuotta sitten minä ja Mies oltiin virallisesti ensitreffeillä. Tunnettiin / tiedettiin siis toisemme jo entuudestaan. Mitään kovin romanttisia ajatuksia treffeistä ei kummallakaan ollut: Minä suostuin, kun Mies oli edellisenä yönä kännipäissään laittanut tekstarin, josta ei saanut selvää ja ehdotti krapuloissaan aamusella, että mentäisiin illalla kahville. Elin siihen aikaan sinkkutyttönä ja kävin paljon treffeillä, mikä johtui ihan siitä, etten juurikaan sanonut ei. Jälkeenpäin ajateltuna ihan viisasta, vaikka jotkut tuomitsivatkin monen kanssa samaan aikaan treffailun. Mies taas pyysi minua treffeille, koska halusi selvittää, kuinka helposti minulta saisi :D
Ensitreffien jälkeen Mies poikkeili luonani viikolla, rupesimme salakalavasti viettää aina vain enemmän aikaa toistemme kanssa. Oikeastaan kumpikaan ei varmaan tiedä sitä, milloin virallisesti aloimme seurustelemaan. Ehkä puolen vuoden "virallisen" seurustelun jälkeen, pistimme omat asuntomme myyntiin ja muutamien kauhuksi otimme yhteisen asuntolainan ja ostimme yhteisen talon.
Viikonloppuna muutimme jälleen omaan (tai pankin) asuntoon, tällä kertaan paritaloon. Viimeisestä muutosta, jolloin vannoin, ettei koskaan enää, on kulunut aikaa reilu puolitoista vuotta, ja aika on kullannut muistot. Jotenkin launtaiaamuna, kun kaikki oli pakattu valmiiksi, kaikki oli suunniteltu, muutto- ja lapsenvahtiapu tulossa, kaikki tuntui niin hyvältä. Siltä, että tämähän menee helposti.
Joo, tavarat oli muutettu paikasta toiseen kuudessa-seitsemässä tunnissa. Lauantai-iltana oli jo keittiökin aikalailla toimintakunnossa, sauna pesty ensilöylyjä varten. Sunnuntaina siivottu huoneet ja laitettu huonekalut paikalleen. Poikasen huone verhoja ja mattoa vaille valmis. Tai mattokin odottaa vain pesua ja verhotkin luultavasti ovat samat, mutta uuteen ikkunaan sopivan pituisiksi muutettuna.
Nyt jäljellä on 50 muuttolaatikosta ja 10 säkistä 19 muuttolaatikkoa ja kolme jätesäkkiä (joista kahdessa on pyykkiä). Hankaloita noista viimeisistä laatikoista tekee sen, että ne ovat epämääräisiä: astiat, levyt, kirjat on selkeitä, mihin mikäkin kuuluu. Sisustustavaroita, pikkutilpehöörejä, tauluja, joilla tehdään se koti, mutta kun mikään huone ei kuitenkaan ole niin selvästi valmis, että voisi alkaa tuollaisia laittamaan esille, eikä toisaalta ole tilaakaan, koska nuo hiivatin muuttolaatikot ovat purkamattomana edessä, jotta näkisi kokonaisuuden.
Mies on sitä mieltä, että tämä on ensimmäinen asunto, kotoa muuttamisen jälkeen, joka hänestä tuntuu oikeasti kodilta. Kun varmistin, että entäs se meidän omakotitalo, empi, ettei oikein muista, tiedä. Toisaalta monessa tämä on hänen unelmatalonsa, vaikka onkin paritalo ja vaikka omahuone ja iso autotalli puuttuukin.
Onhan tämä minustakin hieno ja kaikella tapaa järkevä ostos, enhän muuten olisi suostunut tarjousta tekemään tai lainapapereita pankissa kirjoittamaan. En osaa sanoa, mitä haluaisin (paitsi sen toisen vessan), jotta tämä olisi ihan täydellinen. Minua ahdistaa tämä yhteinen hankinta enemmän kuin ensimmäinen asuntolaina. Ehkä siinä vaiheessa mentiin vielä juuri rakastuneen unelmapilvissä, nyt tuntuu, että vaikkei minua olekaan kosittu, ollaan minua jo kovaa vauhtia taluttamassa alttarille minulta asiasta mitään kysymättä.