Jälleen kerran ollaan tilanteessa, että nostan kädet pystyyn; en mä osaa, ei musta oo tähän, ei tän näin pitänyt mennä. Lisäksi Mieskin on yhtä hukassa kuin minä.
Poikasella on uhmaikä. Joo, kuuluu kehitykseen, on yksi vaihe ja sillä on tärkeä merkitys loppuelämän kannalta. Olin vain niin tyytyväinen tilanteeseen, joka meillä vielä oli pari kuukautta sitten: Poikasen kanssa pystyi kommunikoimaa, jutteli jo lauseita. Töissä väitin, että sen kanssa pystyy jo neuvottelemaan ja samassa pöydässä istuva pienen tytön isä katsoi minua epäuskoisesti ja kiireesti korjasin, että niin sitä pystyy lahjomaan.
Mutta missä kohtaa se virhe sitte tehtiin? Pottatreenit oli hyvällä mallilla: Poikanen ei niinkään innostunut tuloksista, vaikka kovasti kehuttiin, mutta lahjonnalla potalle päädyttiin sopivin väliajoin. Menneellä viikolla tajusin, että Poikanen tietää saavansa potalle menosta palkinnon ja on jopa niin ovela, että pyytää sitä ensin Mieheltä ja sitte minulta tai toisin päin. Poikasen pidätyskykykin on jo kehittynyt, joten jos ei palkintoa saa ei pissaakaan tule.
Miehen työvuorot ovat hyvin iltapainotteisia, joten arkisin minä olen se, joka on illalla kotona ja myönnän, että ehkä syksyllä olin iltazembaloihin liian väsynyt ja ehkä liian helposti käytin lahjomista. Koska itsellänikin on vuorotyö, iltapala saatetaan syödä vähän eri aikaan, mutta periaatteessa eroa ei ole tuntia enempää. Alusta asti iltatoimissa on ollut tietty järjestys, mutta ovelasti sinne on tullut lisänä Poikasen omia ohjelmanumeroita.
Ensin tuli kakkahätä. Joskus pottaan tuli pissa, joskus jopa kakka, yleensä vaippa oli jo märkä. Kaikista yleisintä oli se, että vaippa oli kuiva eikä pottaankaan mitään tullut. Kuukausi sitten tein tälle ohjelmanumerolle päätöksen, toteamalla, että ei ole, juuri käytiin. Kun Poikanen pienellä surkealla äänellä jatkaa kakkahädän hokemista ja kysyn, että onko oikeesti vai narraako äitiä, nauraa ja myöntää narraavansa. Enää minulle ei tätä korttia esitä, mutta olen huomannut, että Miehelle sitä tarjoaa ja menee useammin läpikin.
Toisena tulee jano. Tähän keksin hyvin nopeasti, että joka ilta ennen kuin mennään sänkyyn juodaan vettä. Välillä Poikanen vain maistaa tai kaataa veden pois, yleensä juo pari kulausta.Tosin mikäli jonakin iltana unohdan vedenjuontiohjelmanumeron, Poikanen muistaa sen kun on sängyssä peiton alla.
Sitten astetta haastavammat: syli ja silitys. Ennen nukkumaanmenoa huilataan sohvalla ja kuunnellaan viiden kappaleen tuutulaululevy, jolloin Poikanen saa olla sylissä, kainalossa ja silitellään. Sitten kun kaikki iltaohjelmanumerot pusuine ja halauksineen on päätöksessä ja Poikanen keksii sängyssään, että haluaa syliin tai että haluaa, että äiti silittää niin tuntuu todella pahalta kieltäytyä, vaikka tiedänkin, että niin kuuluu tehdä.
Olen nimittäin mennyt siihen juoneen, että pääsee vielä syliin, tottakai, onhan Poikanen vielä pieni ja sitten ollaankin leikitty puoli tuntia sitä leikkiä, että Poikanen siirtyy sänkyyn, kun on nukahtamaisillaan, muttei saa sopivaa asentoa sylissäni ja hetken päästä haluaa taas syliin. Lopputulos on se, että puolentoista tunnin päästä Poikanen on liian väsynyt ja nukahtaa väkisin syliini, vaikka yrittää vielä sinnitellä.
Tokihan tunnistan sen turhautumisvihaitkun, mitä Poikanen jaksaa hetken aikaa, kun komennan takaisin sänkyyn ja totean, että sylissä on tänään jo oltu. Pahalta se silti tuntuu, väärältä, kiellän omalta lapseltani tarpeensa tyydyttää läheisyyttä. Poikanen luovuttaa ja keksii uuden vaatimuksen.
Okei, tiedän, että uhmaikä on oleellinen minän kehityksen kannalta ja että siihen kuuluu rajojen testaaminen. Mutta hei ihan oikeesti, miksi pitää viikosta toiseen toistaa aina samat temput? Ja miten noin pieni voi olla jo niin ovela? Miten se voikaan tietää sen, että miten isän kanssa saa tahtonsa läpi, miten äidin kanssa pitää menetellä? Ja milloin se oppii, että samaa juttua ei tarvitse testata 52 kertaa, vaan yksi tai kaksi kertaa riittää?
Olen ehkä lukenut liiaksi erilaisia oppaita ja kuullut, että ainoat lapset ovat hemmoteltuja. Pelkäänpä, että Poikasesta tulee tämän perheen ainoa lapsi ja että hänet on hemmoteltu. Toisinaan tuntuu, että olen liian jyrkkä ja ankara, toisinaan, että olen liian lepsu. Periaatteessa ainoistakin lapsista pitäisi kasvaa ihan yhteiskuntakelpoisia, mutta miten se käytännössä ihan oikeasti toteutetaan?
Ja kun tästä selvitään niin. Tiedän, sitten edessä on taas uusi vaihe.