minun unelmapaikkani

On kangaskauppa. Äitiysloman ja hoitovapaan aikana tilailin paljon (lue: liikaa) nettikaupoista kankaita. Tälläkin hetkellä ompelukaappini kankaille varatut laatikot, n. 0,2 kuutiometriä, ovat täyteen tungettu ja olen luvannut, etten osta mitään kankaita ennen kuin nykyiset on tuhottu.

Kun innostun jostain mallista ja suunnittelen sen toteuttavani, muistelen kangasvarastojani ja päätän, mistä kankaasta vaatteen toteutan. Sitten kun totetus on kankaan leikkausvaiheessa ja lähden etsimään kyseistä kangasta, yllätyn itsekin, että mitä varastoista oikeastaan löytyykin.

Edellisessä asuinpaikkakunnalla ei kovin montaa kangaskauppaa edes ollut ja niidenkin tarjonta oli painottunut sisustus- ja verhokankaisiin. Nyt toki asuinkaupunkiki on isompi ja tänne avattiin jokunen aika sitten uusi myymälä. Kävin siellä tänään ensi kertaa, enkä olisi malttanut millään lähteä pois.

Lasten trikoita, hienoja, ihania... Mietin, että mitä joululahjoja muiden lapsille niistä voisi toteuttaa ja varmuuden vuoksi voisin ostaa heti metrin verran niin saisin Poikaselleki jotain, kuten paidan (paitatrikookankaita löytyy kotoa ja kymmenisen metriä). Toki katselin myös muita kankaita, koska itselläni on edelleen pukeutumisongelma.

Rehellisesti täytyy sanoa, että lähdin ostamaan resoria ja tarkoitukseni oli samalla katsella takkikankaita, koska Poikaselle olisi kiva toteuttaa hienostelutakki talven juhlia varten. Katselin minä niitä, vähän. Ja ostin sitä resoriakin. Lisäksi aivan ihanaa samettivelouria, en voinut vastustaa. Tosin selitin asian itselleni myös niin, että meidät on kutsuttu 1 vuotissynttäreille ja sankari on poika ja tuosta kankaasta riittää sekä Poikasen että synttärisankarin paitoihin.

Sen lisäksi, että minussa asuu kangashamsteri, en malttaisi luopua hankkimistani kankaista. Voin toki ommella niistä lahjaksi jotain, mutta ehdottomasti haluan itse toteuttaa, tehdä. 

villapuku

Tämäkin näytti paljon söpömmältä Poikasen yllä kuin näin pöydälle levitettynä. Lisäksi vaatteiden koko vaikuttanee myös siihen, ettei ne näytä enää niin söpöiltä. Tämä puku on koossa 110 cm, joten periaatteessa voisi olettaa, että mahtuisi vielä ensikin talvena. Poikanen on tähän astisensa elämänsä kasvanut tasaisesti plussakäyrillä, vaikka itse edustan kokoa bygmi, eikä Mieskään isokokoinen ole. Tällä hetkellä vaatekoko on 98 cm ja ensin suunnittelin tekeväni 100 cm neulepuvun. Mittailin Poikasen vartalon ympäryksen, selän pituuden, käden ja jalan pituuden ja vertasin mallin mittoihin ja totesin, että 100 cm:ssä olisi lahje, hiha ja puvun ympärys passeleita, mutta selän pituus on ihan liian jämpti ja kuitenkin vielä ulkoilessa on vaippa. Vieläkin meillä on käytössä kestovaipat, joka pakettina on isompi kuin kertavaippa ja 110 cm:n selänpituus tuntui sopivammalta, jolloin jää pikkusen kasvuvaraa ja liikkumatilaakin. Haaveilen siis siitä, että kun ensi talvena ei enää käytetä vaippaa niin selän pituus olisi vielä riittävä. Se nähdään vuoden päästä mikä on tilanne.

motivaatiopula

Ei minusta kotiäidiksi ole, tiedän sen. Hoitovapaalla oli toki kivaa, kun pakkasi Poikasen mukaan ja lähti päiväksi kaupungille tai kyläilemään. Tosin kun Mies teki paljon pitkiä yövuoroja ja kävi käytännössä vain kotona nukkumassa, päivät tuntuivat todella pitkiltä ja lapseen sidotuilta jollei mitään toimintasuunnitelmaa ollut vaan päivän ohjelma oli kotona hengailu. En osaa elää lasta / lapsia varten.

Eipähän kotiäitiys ole se toiveammattini koskaan ollutkaan, vaikka nykyisin sekin tuntuu houkuttevalta ajatukselta. Nykyinen ammattini ei ollut kouluaikojen toiveammattini, alallekin johkaannuin puolivahingossa, mutta jokin mystinen palo alalle kuitenkin on. Meilläkin on jälleen yhdet yt-neuvottelut takana, mitkä päättyivät sikäli onnellisesti, ettei ketään irtisanottu ja lomautusmahdollisuudetkin ovat vasta keväällä, mikäli maailmantalous menee kovin synkäksi. Melko vähän tällä hetkellä vapaita työpaikkoja on ja hyvin vähän vielä niitä paikkoja, joihin oma osaaminen ja kiinnostus riittäisi. Toisaalta turvatonta tässä kohtaa olisi vaihtaa työpaikkaa sikälikin, että jos vielä ei ole yt-neuvotteluja käyty niin melko varmasti tullaan vielä käymään ja uutena olen heikommassa asemassa kuin tämän hetkisessä työpaikassani.

Miehen kanssa teemme kummatkin vuorotyötä, mikä käytännössä tarkoittaa vähän lyhyempiä hoitopäiviä Poikaselle tai päiviä, jolloin ei viedä ollenkaan päiväkotiin. Omien aamuvuorojen jälkeen olen vain ihan liian väsynyt äidiksi. Ainakaan 2-vuotiaan uhmaikäisen äidiksi. En haluaisin taistella kymmentä kertaa samoista asioista joka päivä, en jaksaisi imuroida, kerätä samoja leluja joka ilta, tiskata, laittaa ruokaa. En jaksaisi olla äiti tai edes puoliso. Aamuyöllä puoli neljän jälkeen istun bussissa matkalla töihin, muut matkustajat ovat enemmän tai vähemmän promilleissa, tulleet juuri baarista ja mietin, että onko tässä mitään järkeä.

Motivaatio koko homman pyörittämiseen pitäisi löytyä myös niihin viikkoihin, kun itselläni on iltavuoro ja Mies on yövuorossa. Herään aamulla, kun Mies tulee kotiin ja saan tehtyä omat aamutoimet rauhassa, mikäli Poikanen ei herää. Yleensä ei herää vaan menen herättelemään, jotta ehditään päiväkotiin ajoissa tai että minä ehtisin töihin ajoissa. Poikanen heittäytyy kääröön, mahalleen tai kyljelleen ja toteaa "ei haluu" kun kehotan heräämään. Poikanen potalle, aamupala, vaatteet päälle, bussiin. Joskus bussi on pysäkillä, kun pääsemme ovesta ulos, joskus ehdimme odottamaan pari minuuttia. Useimmiten bussi lähtee pysäkiltä ilman meitä, koska olemme juuri tulossa kadulle ovesta.

Poikanen onneksi jää ihan mielellään päiväkotiin, joten hyvästit käy nopeasti ja tehokkaasti. Mies hakee Poikasen herättyään ja minä tulen kotiin kahdeksan tunnin työpäivän jälkeen. Reilu tunti perheen yhdessäoloa, mikä käytännössä tarkoittaa kotitöitä, kaupassakäyntiä, toimintaa. Sitten vuorossa iltazembalot.

Mies tekee iltapainotteisia työvuoroja, joten viikolla Poikasen nukkumaan laittaminen on aina tehtäväni. Iltapala, iltapesut, pisut, iltasadut, taistelut montako satua luetaan, janot ja laulut. Poikanen häärää sängyssä, tahtoo juomaan, pissalle, kakalle, syliin, laulua, unikavereita, jotka heittää lattialle. Kun malttaa rauhottua, nukahtaa vartissa. Tosin yleeensä vie aikaa ainakin tunnin, maksimissaan kaksi. Ja samalla mietin, mitä muuta sen kahden tunnin aikana voisin tehdä; nukkua, neuloa, ommella, surffailla netissä, kotitöitä, viettää omaa aikaa. 

Ja seuraavana aamuna mietin taas, että onko tässä mitään järkeä.