Maanantait on kauheita päiviä. Mikäli maanantaiaamuna sattuu niin, että Poikanen pisssa aamuvaipanvaihdon yhteydessä päälleni, tuntuu se paljon isommalta jutulta kuin jonakin toisen viikonpäivän aamuna. Suihkussakäyminen heti aamulla on oma ohjelmanumeronsa. Kuitenkin haluan vaihtaa pissasen yöpaidan ja huuhdella nahkani ennen kuin itse syön aamupalaa.
Meidän vessa on niin kapea, että sitteri mahtuu pytyn ja kaapiston väliin ja itsellenikin jää vähän tilaa kuivata ja pukea itseni. Meillä on kissa, joka on aamulla sitä mieltä, että hän kuolee nälkään juuri nyt, jos ei sitä ruokaa ala kuulumaan. (Kipassa saattaa olla illalla laitettua lihaa ja aina on raksuja toisessa kipossa.) Joten lopputulos on se, että Poikanen istuu sitterissä, kissa kiipeilee allaskaapin ja pesukoneen päällä ja minä vääntäydyn nälkäisenä suihkuun. Meidän kissahan vääntää p***an sillä aikaa kun olen suihkussa, aina joka kerta, eikä se sitä peitä, raapii kyllä kaukaa astian ulkopuolelta, että yritystä olisi, joten heti suihkun jälkeen yritän hyppiä sitterin yli kissan hiekka-astian luokse.
Ja sitten on ne supermaanantaiaamut, jolloin saa joko pissaa tai puklua päälleen ja kun on suihkun jälkeen siivonnut kissan astian niin Poikanen on sillä välin saanut vaippaan aikaan haisevan tuotoksen, joten ensimmäinen tunti menee siihen, että vaihdan vaippaa ja vaatteita ja pesen pyllyjä. Joinakin aamuina sitä toivoo, että voi jospa vois mennä takaisin peiton alle ja aloittaa koko päivä uudestaan.
En ole koskaan tykännyt rutiineista. Ehkä niitä on pakosta opeteltava. Lapsuudenkodissani oli siivouspäivä, josta pidettiin lähes poikkeuksetta joka viikko kiinni. Nyt Poikasen kanssa on pakko opetella päivärytmiä. Luin jostain, että rutiinit tuovat lapselle turvallisuuden tunnetta ja kyllä ne varmaa sitä omaakin arkea helpottaa. Viimeiset viikot aamun kaksi ensimmäistä tuntia ovat menneet samalla kaavalla: Poikanen syö, vaihdetaan yövaippa, menen suihkuun, syön aamupalan, vaihdan Poikaselle vaipan ja päivävaatteet, puen ja kampaan tukan ja lähden joko vaunukävelylle tai ajoitan autolla ajomatkan tähän kohtaan tai jos ulkona on liian kylmä vaunukävelylle eikä ole mihinkään autollakaan asiaa niin alan taistelemaan Poikasta päiväunille. Jostain syystä ei millään malttaisi nukahtaa, vaikka on niin väsynyt, että vaan kiukuttele.
Tänään vaunukävelyllä rupesin miettimään, että olisi se aamu ihan kiva jollain muullakin tavalla tehdä. Toisaalta, jos ei suunnittele aamulle mitään muuta niin eipä tarvi kuin suorittaa. Mutta kun jokainen aamu, on se sitten arki tai viikonloppu on aina samanlainen...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti