extreme matkailu osa 2

Tämän piti olla ihan vain perusvierailu kotonani noin 60 kilometrin päässä Poikanen mukanani.

Mummulaan ajelimme maanantaina ja tänään lähdin iltapäivällä normaalisti ajelemaan kotia kohti. Poikanen oli melko väsyneen oloinen, päiväunilta oli herännytkin jo yli kaksi tuntia sitten ja laskin, että nukahtaa autoon heti. Jostain syystä Poikanen ihasteli maisemia. Vajaan kymmenen minuutin ajon jälkeen alkoi vähän inisemään, laitoin radion hiljempaa ja aloin juttelemaan Poikaselle. Kun olin ajellut kymmenisen kilometria totesin, että Poikanen oli nukahtanut.

Seitsemän kilometrin jälkeen Poikanen heräsi, aloitti vinkunan ja rupesi itkemään ja kun katsoin tutti oli oksennuksessa ja sitä tuli lisää. Kyseessä ei ollut mikään peruspuklu. En ollut tiennyt, että vauvan vatsassa on niin paljon tavaraa. Pakkohan minun oli pysähtyä, koska oksennusta oli toppahaalarin sisällä ja pelkäsin, että Poikanen vielä tukehtuu oksennukseen ja hän ilmoitti kyllä, että olo oli kaikella tavalla epämiellyttävä.

Riisuin Poikasen alasti, vain vaippa jäi. Vähän pyyhein Poikasta kosteuspyyhkeillä ennen kuin puin puhtaat housut ja paidan ja sukat. Sitten tulikin ongelma: kun toppahaalari, kypärämyssy, topparukkaset ja töppöset oli oksennuksessa. En todellakaan voinut pukea niitä, vaikka olisin saanut suurimmat pyyhittyäkin, sillä ne haisivat. En ollut edes tiennyt, että vauvan oksennus haisee ihan oksennukselta.

Kaivoin epätoivoisesti kassia ja päädyin pukemaan fleece-haalarin. Toisia kuivia sukkia en löytänyt, vaikka tiesinkin, että sellaiset varmasti kassissa piti olla. Riisuin oman takin ja laitoin puhalluksen puhaltamaan lämmintä täysillä. Pyyhein turvakaukalon kosteilla liinoilla ja asettelin Poikasen siihen takaisin ja peittelin vielä omalla villahuivillani. Kädet ja vartalo oli hyvin puettu, hivenen epäilytti, kun päässä ei ollut mitään, mutta kun en ollut ottanut varapipoa mukaan ja päässä olleet olivat niin oksennuksessa, ettei niitä voinut kuvitellakaan pukevansa. Toisaalta itselläni oli niin kuuma, että sain riisua pitkähihaisen paidan ja tarkenin lyhythiasessa, joten ei kai Poikaselle kylmä tulisi.

Poikanen katseli kiinnostuneena ympärilleen: mikä paikka se tämmöinen onkaan. Vähän itkua meinasi tulla, kun riisuin autossa kaikki vaatteet pois, ilmeisesti vähän paleli. Pitkän aikaa Poikanen oli taas valveilla, kun jatkoin matkaa.

Parikymmentä kilometriä ennen perille pääsyä taas oksennus. Tällä kertaa pieni, ison puklun kokoinen. Sen jälkeen Poikanen nukahti tyytyväisenä.

Itse en ollut kovinkaan tyytyväinen. Huolestutti, ettei Poikanen vaan palele kun on paljain päin. Mietin, että mitä Mies sanoo, kun kerron heti kotiin päästyäni, että mitä on tapahtunut ja että Poikasen on päästävä tänään kylpyyn. (Kylpeminen on Miehen tehtävä) Ja vaikka Poikanen nukkuikin tyytyväisenä, eikä pikkuoksennuksesta ollut edes paita kastunut, fleece-puku vain, koin huonoa omaatuntoa, etten voinut heti vaihtaa kuivia puhtaita vaatteita. Edelleen haistan oksennuksen, vaikka toppapuku ja muut oksennuksessa olleet vaatteet ovat jo pyykkinarulla kuivumassa ja turvakaukalon pehmusteenkin olen pessyt.