perhe käy ulkona syömässä

Käymme säännöllisen epäsäännöllisesti ulkona syömässä. Lähes joka viikonloppu tulee joko lauantain tai sunnuntain päivällinen korvattua jonkun muun laittamalla ruualla. Kyllä, lapsemme syö pitsaa ja hampurilaisaterioita. Jokusen kerran olemme käyneet ravintolassa, tosin nyt jo osaamme valita ns. lapsiystävällisen ravintolan. Lapsiystävällisellä tarkoitan tässä sitä, ettei tarvitse tuntea tarvetta pyydellä kaikilta anteeksi olemassa oloamme ja että todennäköisyys on korkea sille, että joku muukin lapsiperhe on samaan aikaan samaisessa paikassa syömässä.

Pikaruokaravintolat on sikäli mukavia paikkoja, että siellä emme aiheuta sen suurempaa huomiota ja toisaalta kun ruoka tilataan kassalta, on pöydässä heti jotain syötävää, jolloin Poikanen pääsee heti keskittymään syömiseen.

Ravintolassa käymisessä on hyvä puoli sen lisäksi, että joku muu laittaa ruuan (mikä siis täsmää myös pikaruokapaikoissa), voin uskotella itselleni, että tarjoamme Poikaselle edes ravitsevaa ja tervellistä ruokaa, vaikkei ihan kotona laitettua olekaan.

Kun saavumme ravintolaan Poikanen ja Mies istuvat vieretysten pöydän toisella puolella, kun minä vasta riisun takkia. Mies nappaa itselleen ruokalistan ja tuskastuu, kun Poikanen tahtoo kanssa katsoa. Mikäli pöydässä on vain kaksi listaa, Mies ja Poikanen lukevat omiaan ja minä odottelen, kun tarjoilija on pöydän vieressä ja pääsen nopeasti lukemaan, mitä on valittavana ja onneksi osaan myös nopeasti valita syötävää sekä itselleni että Poikaselle. Jos taas ravintolassa on paljon asiakkaita, kuten viikonloppuna usein on, Poikanen saattaa jo tässä vaiheessa siirtyä minun puolelleni ja pääsen lukemaan yhdessä Poikasen kanssa listaa.

Ennen kuin tarjoilija ehtii tuomaan juomia pöytään, Poikanen alkaa kiemurtelemaan, haluaisi katsella ruokalistoja, yrittää liukua pöydän alle. Mies hermostuu. Tässä vaiheessa Poikanen tulee viereeni istumaan, mikäli ei ollut siirtynyt jo aiemmin. Mies ottaa puhelimensa esiin. Siis sen laitteen, jolla voi soittaa ja jossa on pelejä, joita Poikanenkin osaa Miehen kanssa pelata. Mutta Mies alkaa selailemaan nettiä ja minun tehtäväni on seurustella Poikasen kanssa.

Mies laittaa puhelimen pois ja hörppää juomastaan. Olen siirtänyt oman sekä Poikasen juoman pöydän sivuun, jottei Poikanen keksi juoda ämpärillistä maitoa ennen kuin ruoka tuodaan pöytään. Ennen kuin Mies saa lasiaan laskettua, Poikanen haluaa kanssa hörpätä omastaan. Koetan ystävällisesti huomauttaa Miehelle, että antaisi juomien olla siihen asti, kunnes saadaan ruokaa.

Mies räplää jälleen puhelinta ja tuskastelee, että kun on kova nälkä. Poikanenkin alkaa hermostua. Mies vaatii, että 3-vuotiaan tulisi istua hiljaa paikoillaan ja uhkaa, ettei tilata lainkaan jälkiruokaa. Toivon, ettei kukaan seuraa meidän pöydässämme olevaa tilannetta.

Ruuat tulevat pöytään. Alan auttelemaan Poikasta, availen paketteja tai leikkaan ruokia sopivan kokoisiksi paloiksi, nostan maitolasin sopivaan kohtaa, jotta Poikanen ei kaataisi sitä syödessään. Kun pääsen aloittamaan omaa ruokaani, Mies on syönyt jo puolet omasta annoksestaan.

Tahtoisin joskus ehtiä seuraamaan, onko tämä malli ihan perinteinen: äidin tehtävä on pitää lapsi tyytyväisenä ja Miehen ruokahetki mahdollisimman vähillä häiriötekijöillä.