Meidän taloudessa tuskin tullaan koskaan uudestaan tilanteeseen projekti vauva. Lapsilukumme on todennäköisesti tässä. 99,9% varmuudella. Välillä mietin, onko päätös oikea, reilu tai itsekäs. Ajatukset luonnollisesti jatkuvat käytännön asioihin: vatsan kasvattamiseen sekä siihen, että vauvan pitää tulla sieltä uloskin. Kaveri- ja työpiirissä on ihmisiä, jotka ovat nyt siinä vaiheessa elämää, että on ensimmäisen vauvan aika. Kun omat ajatukset tai keskustelut etenevät synnytykseen asti, olen taas sata prosenttisen varma, että ei. Ei enää koskaan.
Toinen sopiva projekti minulle ja Miehelle olisi toki häät. Emme ole edes kihloissa. Uskallan olla täysin varma, että tuskin koskaan menemme, sillä itse olen kuitenkin sen verran vanhanaikainen, että kihlaus on lupaus häistä ja jopa siitä, että hääpäivä sovitaan. Toisaalta taas vanhanaikaisuuteni ei yllä niin pitkälle, että pitäisin avioliittoa sellaisena parisuhteen muotona, johon olisin valmis sitoutumaan. Tähän asti tämä on riittänyt Miehelle. Mies on tosin tiennyt seurustelumme alusta asti kantani tässä asiassa.
En tosin voi kehua olevani kovin varovainen. Ystävieni kauhuksi, pistimme Miehen kanssa omat asuntomme myyntiin vain puolen vuoden seurustelun jälkeen ja o s t i m m e yhteisen kodin. Ei, emme menneet aluksi vuokralle vaan otimme yhteisen asuntolainan. Puolitoista vuotta sitten tämä koti myytiin ja muutimme uuteen kaupunkiin asumaan vuokra-asuntoon.
Jälleen olemme uuden elämänmuutoksen edessä: yhteinen asuntolaina, muutto, uusi paikkakunta ja oma koti. Laskin, että vajaan kolmen kuukauden aikana on käyty katsomassa noin 15 asuntoa, esittelykertoja on toki enemmän, koska joitakin kävimme katsomassa useamman kerran. En edes tiedä, montako asuntoilmoitusta olen lukenut ja tutkinut, ihaillut tai pettynyt. Sen tiedän, että pari kuukautta olen surffaillut ahkerasti netissä. Nyt on toisaalta halju olo, kun on tsekannut sähköpostin ja seuraamani blogit, ihmettelen, että mitäs sitten.
Suurimmaksi osaksi olen oikeastaan iloinen, onnellinen, parin kuukauden päästä olen varmasti jo omassa kodissa. Voin suunnitella sohvan päällystämistä. Parin viikon päästä voin jo aloittaa tavaroiden läpikäymisen, pakkaamisen, suunnittelun, asioiden hoitamisen.
Tähänkin projektiin mahtui toki pieni kriisi. Ehkä kohtuu pitkän etsinnän ja toisaalta Poikasen kanssa asuntoesittelyissä käymisen hankaluus sekä liian monta turhaa esittelykertaa lisättynä kriteereillä, mitä minulla ja mitä Miehellä omasta asunnosta oli, oli lopputuloksena jo epäilys, ettei yhteistä kotia ja yhteistä arkea enää ikinä löydykään. Erään lähes täydellisen kohteen kohdalla, aloin epäröidä todella; jokin ei vain miellyttänyt. En osannut määritellä mikä, mutta joku. Aloin ahdistua pelkästä ajatuksesta yhteisestä asuntolainasta, siitä, että käytännössä olen naimisissa seuraavat 22 vuotta Miehen kanssa. Kun kerroin ajatukseni Miehelle, hän kommentoi, että oikeastaan yhteinen asuntolaina on pahempaa kuin olla seuraavat 22 vuotta naimisissa.
Lopputulos on meidän näköinen. Kummallakin oli omat kriteerit ja oikeastaan mikään mitä minä ehdottomasti halusin tai mitä Mies ehdottomasti vaati, ei täyttynyt. Mutta jotenkin kaikki vain on. Siinä se on. Myös se puuttuva jokin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti