Mikä siinä on, että äidit syyllistyvät ihan kaikkeen ja kaikesta? Lähipiirin empiirisen tutkimuksen perusteella en ole ainoa äiti-ihminen, joka tuntee syyllisyyttä.
Ensinnäkin: mennäkö vanhempainvapaan jälkee töihin vai jäädä hoitovapaalle kotiin? Jos vie vauvansa hoitoon, on julma äiti, mutta toisaalta jos hoitaa lastaan 3-vuotiaaksi kotona, yrittää päästä helpolla ja makoilee vain kotosalla. Missä se sopiva kohta sitte on? Henkilökohtaisesti en voi sanoa nauttineeni kotonaolosta. Jotenki kaipasin sitä jotain, että olen selvästi JOTAIN muuta kuin vain äiti. Mutta aivan sydäntäsärkevän hirveää oli jättää oma lapsi huutamaan perääni ensimmäiset kuukaudet, kun vein päiväkotiin. Monet työmatkat olen itkenyt ja miettinyt, että onko tämä ihan oikeasti tämän arvoista? Nykyäänhän Poikanen jää jo ihan mielellään, monesti on jo velmuilme, josta voi päätellä, että on ajatus tätien päänmenoksi.
Toiseksi: lapsi sairastuu. Itse pidän sääntönä, että vuorotellen ollaan Miehen kanssa hoitamassa Poikasta. Toki voidaan työtilanteet ottaa huomioon, ettei joka toinen mun joka toinen sun vuoro, mutta että lopputulema olisi suhteessa 50 / 50. Kun itse olen töistä pois, tunnen syyllisyyttä siitä, että muut joutuvat tekemään työni, kun olen kotona. Työskentelemme Miehen kanssa samassa työpaikassa, joten joku saattaa ihmetellä, miksei Mies ole töissä ja kun kerron, että Poikanen on sairas, koen syyllisyyttä siitä, että minä, äiti, olen töissä, vaikka lapsi on kipeenä.
Ja sitten se oma-aika. Varsinkin jos on ensin ollut pitkiä päiviä viikolla töissä, eikä ole Poikasen kanssa juuri ehtinyt leikkimään. Iltaisin kun Poikanen on nukkumassa, ehtii jotain pientä tekemään; ommella, surffailla netissä, katsoa televisiota, mutta kuitenki pitää mennä nukkumaanki, jotta jaksaa taas seuraavan päivän. Isommat kotityöt, kuten siivoominen jää viikonlopulle ja mielelläni siivoan yksin niin, että olen yksin kotona. Okei, kyllähän se harmittaa, jos Mies ei osallistu siivoamiseen, kun kuitenki yhtälailla sotkee täällä, mutta yksin tehdessä saan rauhassa siivota ja sillä omalla (oikealla) tavallani. Sekin on ihan ok, että Mies pitää Poikasen pois vesiämpäreistä ja leikittää Poikasta, mutta jossain vaiheessa hermostun siihen, että toinen notkuu vieressä, kun itse raataa.Viikolla ei malta eikä välttämättä ehdikää töiden ja kotitöiden lisäksi lähteä mihinkään jumpalle tai elokuviin, viikonloppuna asiasta kokee huonoa omaatuntoa, jos on pari tuntia pois.
Myös siitä, että ei käy jumpassa, kokee huonoa omaatuntoa. Peilistä näkee, kuinka oma kroppa ei ole enää yhtä timmi mitä kymmenen vuotta sitte ja naamaan on helppo lätkiä ryppyjä estäviä voiteita, mutta lihakset vaatisi oikeasti rääkkiäkin, jotteivat kokonaa häviä. Olen kopioinut kymmeniä kotijumppaohjeita lehdistä, tulostanut netistä ja jokunen jumppa cd:.kin löytyy. Juu ja mielummin valitsen sen sohvan, tietokoneen tai ompelukoneen kuin kotijumpan olkkarin lattialla. Vaikka periaatteessa samalla voisi katsoa sitä telkkaria.
Jostain syystä itsestä tulee paremmin huolehdittua kesällä. Ei niinkää sillä, että urheilisi enemmän tai söisi terveellisemmin vaan, että yrittää olla perusnätti: ajella säärikarvat säännöllisesti (eihän ne talvella edes näy) ja lakata edes varpaankynnet (eihän nekään talvella missään näy).
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti