Tähän mennessä olen tiettävästi käynyt suht monet kriisit: parinkympin kriisin, synnytyksen jälkeisen ulkonäkökriisin, äitiyskriisin, kolmenkympin kriisin, ulkonäkökriisin, parisuhdekriisin, lastenlukumääräkriisin, sitoutumiskriisin, ihan vain kriisin...
Olemme Miehen kanssa viettäneet kohta neljä viikkoa kesälomaa. Yksi loman kohokohdasta oli tottakai Miehen kaverin häiden järjestely ja itse häät ja häiden siivous. Sen lisäksi että olemme käyneet uimassa ja hengailleet puistossa ja kotona, olemme rampanneet asuntoesittelyissä.
Nykyisellä asuinpaikkakunnallamme omakotitalot ovat niin hirvittävissä hinnoissa, että mikäli tässä maailman taloustilanteessa saisimmekin sellaisen määrän rahaa lainaksi pankista, en nukkuisi öitäni miettiessäni lainan määrää. Toiseksi olemme ensiasuntomme jo ostaneet ja asunto-osakkeen varainsiirtovero on yli puolet vähemmän mitä kiinteistön varainsiirtovero.
Kun pääsin yli tuosta järkytyksestä, että yksi omakotitaloista voidaan pyytää aivan järjettömiä hintoja ja kaksi; joku on vielä valmis pyydetyn hinnan (tai ainakin lähelle sitä) maksamaan, keksin lisää hyviä syitä varainsiirtoveron määrän lisäksi, miksi paritalo- tai rivitaloasunto olisi meille paras asumismuoto: omakotitalon vaatima hoito ja siihen menevä aika, pieni lapsi ja Miehellä ja minulla kummallakin vuorotyö, rivi- tai paritalossa on kuitenkin pieni oma piha ja melkein omakotitalomaista asumista.
Vaikka tulevan kodin kriteerit näyttäisi olevankin selvillä, haluasin paeta jälleen kerran. Mietin mikä tavaramäärä meillä vieläkin on, vaikka reilu vuosi sitten suoritetussa muutossa omaisuutta karsittiin. Edellisen asuntolainan nostamisen jälkeen maailma on muuttunut sikäli ihmeelliseksi, että ala, jolla työskentelen ei olekaan sen varmempi kuin mikään muukaan työpaikka tänä päivänä vaan yt-neuvotteluja on käyty vuosittain.
Jollain tasolla minua kiehtoo ajatus siitä, että omaisuus mahtuu rinkkaan ja voisin kierrellä pitkin maailmaa ja olla v a p a a. Tosin aika pian tajuan realiteetit: Poikanen ja sitoutuminen yhteiskuntaan ja läheisten odotuksiin, miten elämä menee, tuo tiettyä turvallisuutta. Sekä Poikaselle että omalla itselleni. Lisäksi ihminen aika nopeasti tottuu tiettyyn elintasoon ja itsekin olen palkkatyössä jo yli kymmenen vuotta ollut, en ehkä olisi kuitenkaan valmis kovin askeettiseen elämään.
Toisaalta saanhan jotain vastapainoa arkeen harrastuksilla ja tällä hetkellä rakkaimmalla eli ompelusta, käsillä tekemisestä. Lähes kaikkien asuntoesittelyjen jälkeen olemme Miehen kanssa miettineet, mitä remonttia kyseisessä kohteessa pitäisi tehdä ja potentiaalisimmista, että millaiseksi laittaisimme ja itse olen ajatusleikkiä jatkanut vielä sisustukseen ja olohuoneen sohvaan. Sohva siis kaipaa kipeästi uutta päällistä, mutta vielä en ole sitä saanut aikaiseksi ja toisaalta ihan hyvä, koska sitten kun meillä on se oma olohuone, jossa on meidän itse valitsemat tapetit tai maali, voin mätsätä sohvan sisustukseen sopivaksi (ja ehkä nojatuolitkin).
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti