minun unelmapaikkani

On kangaskauppa. Äitiysloman ja hoitovapaan aikana tilailin paljon (lue: liikaa) nettikaupoista kankaita. Tälläkin hetkellä ompelukaappini kankaille varatut laatikot, n. 0,2 kuutiometriä, ovat täyteen tungettu ja olen luvannut, etten osta mitään kankaita ennen kuin nykyiset on tuhottu.

Kun innostun jostain mallista ja suunnittelen sen toteuttavani, muistelen kangasvarastojani ja päätän, mistä kankaasta vaatteen toteutan. Sitten kun totetus on kankaan leikkausvaiheessa ja lähden etsimään kyseistä kangasta, yllätyn itsekin, että mitä varastoista oikeastaan löytyykin.

Edellisessä asuinpaikkakunnalla ei kovin montaa kangaskauppaa edes ollut ja niidenkin tarjonta oli painottunut sisustus- ja verhokankaisiin. Nyt toki asuinkaupunkiki on isompi ja tänne avattiin jokunen aika sitten uusi myymälä. Kävin siellä tänään ensi kertaa, enkä olisi malttanut millään lähteä pois.

Lasten trikoita, hienoja, ihania... Mietin, että mitä joululahjoja muiden lapsille niistä voisi toteuttaa ja varmuuden vuoksi voisin ostaa heti metrin verran niin saisin Poikaselleki jotain, kuten paidan (paitatrikookankaita löytyy kotoa ja kymmenisen metriä). Toki katselin myös muita kankaita, koska itselläni on edelleen pukeutumisongelma.

Rehellisesti täytyy sanoa, että lähdin ostamaan resoria ja tarkoitukseni oli samalla katsella takkikankaita, koska Poikaselle olisi kiva toteuttaa hienostelutakki talven juhlia varten. Katselin minä niitä, vähän. Ja ostin sitä resoriakin. Lisäksi aivan ihanaa samettivelouria, en voinut vastustaa. Tosin selitin asian itselleni myös niin, että meidät on kutsuttu 1 vuotissynttäreille ja sankari on poika ja tuosta kankaasta riittää sekä Poikasen että synttärisankarin paitoihin.

Sen lisäksi, että minussa asuu kangashamsteri, en malttaisi luopua hankkimistani kankaista. Voin toki ommella niistä lahjaksi jotain, mutta ehdottomasti haluan itse toteuttaa, tehdä. 

villapuku

Tämäkin näytti paljon söpömmältä Poikasen yllä kuin näin pöydälle levitettynä. Lisäksi vaatteiden koko vaikuttanee myös siihen, ettei ne näytä enää niin söpöiltä. Tämä puku on koossa 110 cm, joten periaatteessa voisi olettaa, että mahtuisi vielä ensikin talvena. Poikanen on tähän astisensa elämänsä kasvanut tasaisesti plussakäyrillä, vaikka itse edustan kokoa bygmi, eikä Mieskään isokokoinen ole. Tällä hetkellä vaatekoko on 98 cm ja ensin suunnittelin tekeväni 100 cm neulepuvun. Mittailin Poikasen vartalon ympäryksen, selän pituuden, käden ja jalan pituuden ja vertasin mallin mittoihin ja totesin, että 100 cm:ssä olisi lahje, hiha ja puvun ympärys passeleita, mutta selän pituus on ihan liian jämpti ja kuitenkin vielä ulkoilessa on vaippa. Vieläkin meillä on käytössä kestovaipat, joka pakettina on isompi kuin kertavaippa ja 110 cm:n selänpituus tuntui sopivammalta, jolloin jää pikkusen kasvuvaraa ja liikkumatilaakin. Haaveilen siis siitä, että kun ensi talvena ei enää käytetä vaippaa niin selän pituus olisi vielä riittävä. Se nähdään vuoden päästä mikä on tilanne.

motivaatiopula

Ei minusta kotiäidiksi ole, tiedän sen. Hoitovapaalla oli toki kivaa, kun pakkasi Poikasen mukaan ja lähti päiväksi kaupungille tai kyläilemään. Tosin kun Mies teki paljon pitkiä yövuoroja ja kävi käytännössä vain kotona nukkumassa, päivät tuntuivat todella pitkiltä ja lapseen sidotuilta jollei mitään toimintasuunnitelmaa ollut vaan päivän ohjelma oli kotona hengailu. En osaa elää lasta / lapsia varten.

Eipähän kotiäitiys ole se toiveammattini koskaan ollutkaan, vaikka nykyisin sekin tuntuu houkuttevalta ajatukselta. Nykyinen ammattini ei ollut kouluaikojen toiveammattini, alallekin johkaannuin puolivahingossa, mutta jokin mystinen palo alalle kuitenkin on. Meilläkin on jälleen yhdet yt-neuvottelut takana, mitkä päättyivät sikäli onnellisesti, ettei ketään irtisanottu ja lomautusmahdollisuudetkin ovat vasta keväällä, mikäli maailmantalous menee kovin synkäksi. Melko vähän tällä hetkellä vapaita työpaikkoja on ja hyvin vähän vielä niitä paikkoja, joihin oma osaaminen ja kiinnostus riittäisi. Toisaalta turvatonta tässä kohtaa olisi vaihtaa työpaikkaa sikälikin, että jos vielä ei ole yt-neuvotteluja käyty niin melko varmasti tullaan vielä käymään ja uutena olen heikommassa asemassa kuin tämän hetkisessä työpaikassani.

Miehen kanssa teemme kummatkin vuorotyötä, mikä käytännössä tarkoittaa vähän lyhyempiä hoitopäiviä Poikaselle tai päiviä, jolloin ei viedä ollenkaan päiväkotiin. Omien aamuvuorojen jälkeen olen vain ihan liian väsynyt äidiksi. Ainakaan 2-vuotiaan uhmaikäisen äidiksi. En haluaisin taistella kymmentä kertaa samoista asioista joka päivä, en jaksaisi imuroida, kerätä samoja leluja joka ilta, tiskata, laittaa ruokaa. En jaksaisi olla äiti tai edes puoliso. Aamuyöllä puoli neljän jälkeen istun bussissa matkalla töihin, muut matkustajat ovat enemmän tai vähemmän promilleissa, tulleet juuri baarista ja mietin, että onko tässä mitään järkeä.

Motivaatio koko homman pyörittämiseen pitäisi löytyä myös niihin viikkoihin, kun itselläni on iltavuoro ja Mies on yövuorossa. Herään aamulla, kun Mies tulee kotiin ja saan tehtyä omat aamutoimet rauhassa, mikäli Poikanen ei herää. Yleensä ei herää vaan menen herättelemään, jotta ehditään päiväkotiin ajoissa tai että minä ehtisin töihin ajoissa. Poikanen heittäytyy kääröön, mahalleen tai kyljelleen ja toteaa "ei haluu" kun kehotan heräämään. Poikanen potalle, aamupala, vaatteet päälle, bussiin. Joskus bussi on pysäkillä, kun pääsemme ovesta ulos, joskus ehdimme odottamaan pari minuuttia. Useimmiten bussi lähtee pysäkiltä ilman meitä, koska olemme juuri tulossa kadulle ovesta.

Poikanen onneksi jää ihan mielellään päiväkotiin, joten hyvästit käy nopeasti ja tehokkaasti. Mies hakee Poikasen herättyään ja minä tulen kotiin kahdeksan tunnin työpäivän jälkeen. Reilu tunti perheen yhdessäoloa, mikä käytännössä tarkoittaa kotitöitä, kaupassakäyntiä, toimintaa. Sitten vuorossa iltazembalot.

Mies tekee iltapainotteisia työvuoroja, joten viikolla Poikasen nukkumaan laittaminen on aina tehtäväni. Iltapala, iltapesut, pisut, iltasadut, taistelut montako satua luetaan, janot ja laulut. Poikanen häärää sängyssä, tahtoo juomaan, pissalle, kakalle, syliin, laulua, unikavereita, jotka heittää lattialle. Kun malttaa rauhottua, nukahtaa vartissa. Tosin yleeensä vie aikaa ainakin tunnin, maksimissaan kaksi. Ja samalla mietin, mitä muuta sen kahden tunnin aikana voisin tehdä; nukkua, neuloa, ommella, surffailla netissä, kotitöitä, viettää omaa aikaa. 

Ja seuraavana aamuna mietin taas, että onko tässä mitään järkeä.

pukeutumisongelma

Kuva ei ole kovinkaan mairitteleva. Neulemekon yläosan oikea-nurin neulos sekä alaosan palmikkoneule vetävät mekon kapeaksi ja kippuralle. Päällä on fiksumman näköinen, mitä tehdessä uskalsin toivoa, koska epäilin, että silmukoiden väleistä vilkkuu alla olevat vaatteet ikävästi läpi. Ainaki mustan "alusasun" kanssa on tosi kiva. En omista juurikaan valkoista, mitä voisin ajatella käyttäväni tämän kanssa, joten se saattaisi jopa harmaan alta näkyäkin, kun poikkeaa mekon väristä enemmän.

Tässä siis yksi vaihtoehto talven pukeutumisongelmaan, mikä minulla todellakin on tiedossa seuraavina kuukausina. Ehkä en osaa pukeutua muodin mukaan tai toisaalta ikäni edellyttämällä tavalla (ei muuten käsitystäkää, miltä kolmekymppisten "kuuluisi" näyttä). Mekot ja hameet on selvästi mun juttu ja tällä hetkellä erityisesti lyhyet. En toki kulje kaupungilla juuri vesirajan peittävissä minimekoissa, mutta pituus max polveen, jotta tunnen oloni rennoksi. Sellaisia housuja en tähän mennessä elämääni ole vielä löytänyt, missä ihan oikeasti voisin sanoa viihtyväni (jos ei legginseja lasketa housuiksi). Legginsien kanssa käytän mekkoja, kotona voin hiippailla paidanki kanssa, mutta jos lähtisin johonkin julkiselle paikalle ko. asussa, tuntuisi, että olisin unohtanut pukeutua ja lähtenyt ulos ihan kalsarisillaan.

Sitten tullaanki siihen ongelmaan: talvella kun on oikeasti ulkona kylmä, niin sukkahousut / legginsit mekon kanssa yhdistettynä pakkasasteisiin ja raikkaaseen tuuleen ei ole kovin lämmin asu. Toinenkin hyvin mystinen ongelma piilee vaatekomerossani: kesäaikaan oli käytössäni joko pitkähiasia paitoja (liian kuumia) tai toppeja (töissä olisi ollut kiva, jos olisi ollut pienet hiat paidassa). Nyt kaapista löytyy toppeja ja väärän värisiä pitkähiasia paitoja tai kaikki on koko ajan pesussa eikä kaikkien mekkojen tai hameiden kanssa yksinkertaisesti ole sopivaa yläosaa. Ja tuo kaappi on todella täynnä tavaraa eli käytännössä jotain tiettyä vaatekappaletta etsiessä on tyhjennettävä kokonainen hylly tai kaksi, jos ei ole ihan tarkkaa käsitystä vaatteen sijainnista.

Koska kaappi on niin täynnä, sitä pitää siivota todella usein, jotta sieltä löytäisi edes jotain. Arkiaamujen kannalta käytännöllisempää on katsoa illalla valmiiksi vaatteet aamua varten. Säännöllisissä siivouksissa pistän sellaiset vaatteet eteenpäin, joita en enää käytä tai on muuten epäsopivia, mutta yleensä kaikki menevät takaisin kaappiin, koska mielestäni käytän vielä kaikkia. Ehkä pitäisi malttaa luopua ja valita tietty määrä vaatekappaleita ja lopuista luopua.

norsupaita

Tämä paita on tehty samalla kaavalla kuin aikoinaan apinapaita (http://kummatotukset.blogspot.fi/2011/08/viidakon-elaimet.html), mutta kavensin kaavaa reippaasti ja muokkasin pääntietä siten, että eteen tuli nappilista pukemista helpottamaan. Testin jälkeen vaikutti siltä, että Poikasen pitäisi vähän kasvaa (pituutta) ennen kuin tämä olisi ihan sopiva.

lohikäärmepuku

Velourhuppari ja -housut on vuoritettu kokonaan trikoolla. Trikoopipossa on myös trikoovuori. Poikanen oli ihan supersöpö tässä setissä <3

2 vuotta

2 vuotta sitten Poikanen oli 2 viikon ikäinen. Minä olin rikki revitty, pettynyt, etten osannut pelätä, miten kipeä voisinkaan olla, pettynyt, ettei ihmiselämän onnellisimmaksi tarkoitettu tapahtuma tuntunutkaan siltä miltä piti. Poikanen kuitenkin selvisi koko hommasta hyvin, parin tunnin happikaapissa oleilun jälkeen ei eronnut normi alatiesynnytyksessä syntyneistä kavereistaan.

Silloin Poikanen nukkui, söi ja nukkui.

Nyt Poikanen osaa hyppiä, kiivetä, juosta, puhua kolmisenkymmentä sanaa, syödä itse, ilmaista omaa tahtoaan ja on kasvanut hurjasti. Kesälomalla tajusin, ettei se enää ole vauva. Välillä sitä jää ihmettelemään, että milloin se noin isoksi kasvoi.

Reilu kaksi vuotta sitten synnytyssalissa Mies totesi, että oli hieno kokemus, mutta ei heti uudestaan ja minä vastasin, että ei enää ikinä uudestaa ja  päätin, että vauva-aika mennään sitten koko rahan edestä, tämä koetaan vain kerran. Kyllähän vieläkin muistan tissitaistelut ja päätökseni, että jos joskus vielä vauva niin en imetä ja ne yöt, kun kannoin rokotuksista kipeätä Poikasta ja mietin, että oliko rokotuksen antaminen sittenkään oikea ratkaisu. Ja enter tallenna ja nyt tiedän, että Poikaselle ei voi antaa vauvojen Panadolia, koska lääkkeen alettua vaikuttamaan, virkistyy eikä nukkumisesta tule moneen tuntiin mitään.

Toisaalta olen ehkä turhan aktiivisesti tallettanut vauvaelämän vaikeudet. Lähipiirin vauvojen ryömiessä mietin äidilleni, että mahtoiko Poikanen ryömiä, kun en muista  ja äitini vahvisti, että eihän se oikeastaan ryöminyt.

Ja jälleen kerran, pitäisikö vielä... Mies toivoisi lisää lapsia. Tämä saattaa ehkä olla se kysymys, johon parisuhteemme kaatuu. Pitäisikö vai eikö. Mikä on minkäkin arvoista. Jaksaako. Pystyykö. Ja olisiko jo pitänyt.

Lapsille tulisi ikäeroa kolmisen vuotta. Onko se jo liian paljon? Kun nuorimmainen olisi 2 ja jo leikkikaveria vailla, Poikanen olisi viiden. Ja sitä ennen pari vuotta vauva ja leikkikaveria vailla oleva Poikanen.

Edelleen oma ammattiura. Pari vuotta töistä pois, mitä sitten taas on töihin paluu. Uudestaan päiväkodin aloittamisitkut. Ja tuplasyyllisyys omasta työstä ja lasten hoitopäivien pituuksista.

Kestäisikö parisuhde sitten kuitenkaan? Nyt pahinta on jäädä kaksin Poikasen kanssa. Sinkkumarkkinoille palaaminen viiden vuoden parisuhteen jälkeen ei houkuttele; tunnen itseni vanhaksi, yh-äiti, kroppa ei enää ikinä ole sitä mitä se oli ennen. Pelkään, etten hyväksyisi toista omani-ikäistä, oman näköistä, koska en halua myöntää itselleni, etten ole enää kakskymppinen.

Pakko ajankuluminen on kuitenkin myöntää. 2 vuotta. Ja miten nopeasti se meni.