Aamulla Poikanen konttasi sängystään pois. Kertoi, ettei voi astua oikealla jalalla. Otti varovasti painoa oikealle jalalle, käveli kädestä pitäen jokusen askeleen, pudottautui lattialle ja konttasi tai pyysi kantamaan. Kysyin oliko kompastunut peittoon, vastasi, että kaatui vasta sängystä kävelemään lähtiessään.
Terveyskeskuksesta hoitaja oli yhtä ällistynyt kuin me kotona: lapsi ei ole tiettävästi loukannut, illalla vielä hyppi ja juoksi ennen nukkumaanmenoa ja aamulla herätessä jalka on kipeä. Mitään selvää ja näkyvää jälkeä tai kipukohtaa ei ole, jalka taipuu ja liikkuu normaalisti. Tosin kesäaikaan ei tietenkään lääkäriaikaa ole jäljellä.
Miehen kanssa asiasta neuvoteltuani päädyin soittamaan lääkäriajan yksityisestä lääkärikeskuksesta. Lääkäri epäili tulehdusta, totesi, ettei heillä ole mahdollisuutta tehdä tarvittavia kokeita ja teki lähetteen Taysiin.
Taysissa Poikanen jo hiukan varasi jalan päälle, mutta ontui ja meidät vastaanottanut lääkäri määräsi tarvittavat tutkimukset. Olin soittanut Miehelle töihin saatuamme lähetteen Taysiin ja istuskelimme sitten koko perhe odottelemassa hoitajalle pääsyä, lääkärille pääsyä, ultraäänitutkimukseen pääsyä, verikokeisiin pääsyä, lääkärille pääsyä...
Itse en töihin edes ehtinyt, sillä lopulta pääsimme kotiin kaksikymmentä vaille seitsemän illalla. Mitään selvää diagnoosia ei saatu ja illalla Poikanen jopa jo hyppeli jalkansa kanssa viimeisellä lääkärin vastaanotolla. Tosin kotiin päästyämme Poikanen jälleen aristi jalkaa ja ontui.
Vaikka koko päivä menikin kummallisen jalan tutkimiseen, tutkittiin Poikanen kyllä perin pohjin ja saatiin kotiohjeet, mikäli vaiva uusii. Itselle tuli kuitenkin viimeisellä lääkärin vastaanotolla jo olo, että olenko hysteerinen äiti, joka on käyttänyt resursseja aivan turhaan ja hoitanut samalla itselleen töistä vapaapäivän.
Päivitys lauantai 28. kesäkuuta 2014: Aamulla Poikanen jälleen aristaa jalkaansa. Kävelee tosin ontuen, mutta ehken ihan niin hysteerinen äiti olekaan, mitä illalla kuvittelin.