Kuusi vuotta sitten Poikasen ollessa vauva, hoidin häntä kotona lähes puolitoista vuotta. Töihin paluussa oli omat haasteensa; Miehellä vuorotyö, minulla vuorotyö, minun työmatkani yhteensuuntaan 120 kilometriä. Oikeastaan kotona olooni liittyi myös ahdistavia elementtejä; sosiaalinen elämäni muodostui lähes pelkästään muiden samanikäisten äiteihin, Miehen työaikojen takia olin päävastuussa Poikasesta sekä päivin että öin (Miehellä pitkät työpäivät, jotka sijoittuivat käytännössä yöaikaan).
Kun viime syksynä tein raskaustestin, ilon lisäksi minua pelotti: miten ihmessä jaksaisin taas, mutta tällä kertaa pitäisi löytää uusi sosiaalinen elämä Poikasen kanssa. Tältä asuinpaikkakunnalta kun en valmiiksi tuntenut ketään, jonka kanssa sopia päivisin vauvatreffejä.
Onneksi vanhempainraha ja siten kotiin vauvan kanssa jääminen ei ole tarkoitettu vain äidille. Onneksi Mies innostui siitä, että voisi jäädä pois töistä reiluksi puoleksi vuodeksi. Onneksi olen tajunnut, että vanhempainrahakauden jälkeen on monia erilaisia tapoja järjestää asiat siten, ettei Kirpunkaan tarvitse aloittaa päivähoitouraansa ennen kuin olisi sen puolitoista vuotta.
Palasin siis viralliseti töihin syyskuun alussa, kun Kirppu oli kolme ja puoli kuukautta vanha. En kokenut syyllisyyttä, että olisin hylännyt lapseni. Pidin asiaa jopa ihan luonnollisena. Palaute on ollut pääosin positiivista; toki lähimmit ihmiset, jotka voivat ja toisaalta myös saavatkin kysyä intiimejä kysymyksiä, ovat vaatineet rehellisiä perusteluita, että miksi. Monet kehuvat, että onpa hienoa, mutta toteavat heti perään, että omassa elämäntilanteessa eivät vastaavaan järjestelyyn rupeaisi. Eräs töissä epäili jo kesän alussa, kun pois jäädessäni toivottelin, että palaan syksyllä, etten malta jättää vauvaa kotiin ja tulla töihin. Ensimmäisellä työviikolla sama ihminen tokaisi, että kaippa viikon jälkeen totean, ettei ole kivaa ja jään mielummin kotiin. Olisi tehnyt mieli todeta, että tiedän kyllä mitä
kivaa kotona on.
Tunnustan, että rehellisesti olen helpottunut, kun pääsen pois kotoa työpäiväksi. Nyt teen töitä oikeasti päiväsaikaan, joten olen kuitenkin yöt kotona. Nyt en stressaa siitä, että Poikasella pitää olla kehittävää tekemistä neljän tunnin eskarin lisäksi, mutta itse olen kykenemätön sitä hänelle tarjoamaan, kun olen kiinni Kirpussa ja Mies on töissä tai harrastamassa. Kun palaan kotiin työpäivän jälkeen olen valmis ja hassua kyllä jaksan paremmin vauva-arkea kuin että olisin täysipäiväisesti kotona.
Ehkä töiden takia tulee paremmin organisoitua ja käytettyä se aika, minkä kotona ehdin arkena viettämään valveilla. Kesällä vietin lähes puolet vuorokaudesta ihmistuttina ja toisaalta huomasin, etten osaa vauvan valveilla ollessa tehdä muuta kuin vahtia vieressä. Nyt osaan tehdä kotitöitä tai ommella tai lukea, vaikka Kirppu olisi hereillä. Oikeastaan osaan olla rennompi äiti. Tällä kertaa en joudu siihen samaan kehään, mitä Poikasen vauva-aikana: odotan omaa aikaa, jolloin vauva nukkuu.
Valmistauduin siihen, että työpäivien lisäksi pyykkään, ylläpitosiivoan arkena ja teen kunnon siivouksia viikonloppuna. Että Mies tuskin pystyy muuhun kuin hoitamaan Poikasen eskariin ja eskarista kotiin vauvanhoidon lisäksi. En ottanut huomioon sitä, että tokihan Kirppu kasvaa ja kehittyy koko ajan. Yllättävintä näissä ensimmäisissä viikoissa on se, että Mies on oikeasti siivonnut täällä. Häntä on alkanut häiritsemään epämääräiset kasat, joita pöytätasoille kertyy. Ehdin oikeasti tekemään muutakin peruskotitöiden ja lastenhoidon lisäksi illan aikana. Kirppu on oppinut nukkumaan vaunuissa tai oikeammin siihen, mitä äitini kesällä tylysti totesi, kun purin ahdistustani ihmistutiksi muuttumisesta; "vauva vaa vaunuihin ja tutti suuhun".
Tämä on ainakin minulle paras ratkaisu. Hienoa, että meillä on myös mahdollisuus kokeilla näin. Uskon olevani parempi äiti tällä järjestelyllä. Ainakin jaksan ja tiedän jaksavani vauva-arkea.
