joulun extremematkat

Kevään muuton takia kotimme on 120 km päässä Miehen äidin kotoa, 180 km päässä omien vanhempieni kotoa ja 160 km Miehen isän kotoa. Kaikissa näissä paikoissa (ainakin) piti joulunpyhinä käydä. Eli tiedossa oli paljon ajoa.

Suunnitelma oli se, että jouluaatonaattona pakkaisimme auton ja lähtisimme ensin Miehen äidin luokse, mistä ajaisimme illalla 60 kilometria entiseen kotiini ja viettäisimme joulua siellä. Tapaninpäivänä ajaisimme vanhempieni luota Miehen isän luokse, 250 kilometriä, sen sijaan, että ajaisimme ensin kotiin ja sieltä sitten esimerkiksi seuraavana päivänä Miehen isän luokse, näin säästimme lähes sata kilometriä ajoa.

Aatonaattona tai oikeastaan jo edellisenä päivänä ilmeni ensimmäinen ongelma: lahjat. Niitä on ihan hillittömästi, ei meillä ole vaatehuonetta eikä mihinkään komeroihin mahdu piiloon pussukoita. Toki Poikanen oli vielä niin pieni, ettei osannut yhdistää kasseja ja pusseja joulupukkiin, mutta ensi vuonna pusseista pilkottavat lahjapaketit saattaa jo johtaa hankaliin kysymyksiin.

Miehen vanhemmat ovat eronneet viitisentoista vuotta sitten, joten Mies on ollut jo niin vanha, ettei ole joulupukkiin enää uskonut ja avannut lahjoja kahdessa paikassa. En enää jaksa muistaa, miten viime jouluna lahjat avattiin, Miehen äidin luona käytiin jouluaattoaamuna, mutta tänä vuonna hän olisi halunnut avata lahjat jo jouluaatonaattona meidän kanssamme. Koska meille oli joulupukki jouluaattona tulossa, halusin, että kaikki lahjat avataan silloin. Tokihan Poikanen on sen verta pieni, ettei sillä kai olisi ollut merkitystä. Itselleni ainakin tuli vähän paha mieli, kun näin, miten aikuinen ihminen pettyi siitä, ettei saanutkaan kantaa kaikkia kasseja makuuhuoneesta esittäen, että katso mitä tonttu on tuonut mummin kotiin! Loppuviimeksi mummi halusi, että Poikanen avaa yhden paketin, enkä hennonnut kieltää, varsinkin kun kolmeen eri kertaan oli pähkäillyt sitä, ettei kaikissa ole nimiä, jos onkin vääränkokoisia tai muuten pitää vaihtaa ja kuitenkin joka aamu tonttu on meidän joulukalenterin sukkaankin pienen yllätyksen tuonut. Poikanen kyllä vieläkin muistaa, että mummi antoi lampaan, joka paketista tuli, vaikka tontusta puhuttiin, mutta toisaalta taas väittää muiden pakettien olleen tontulta, vaikka joka kerta korjataan, että joulupukki kävi ne tuomassa.

Rehellisesti sanottuna jo pelottaa ensi joulu, että miehen äiti omalla hössötyksellään ryssii koko illuusion joulupukista. Sitten voidaankin pohtia sitä, että mikä oikeus tai velvollisuus vanhemmilla on luoda satu joulupukista, jota ei oikeasti olekaan olemassa ja minkä ikäisenä lapsella on taas oikeus tietää totuus asioista. Tai sitä että, onko isovanhemmilla oikeus nähdä lapsenlapsen ilo avatessa joulupaketteja ja mikä velvollisuus vanhemmilla on tämä näky isovanhemmille suoda.

Tänä vuonna retki Miehen isän luona sujui ilman kakkavaipan vaihtoja tien päällä. Poikanen jaksoi tosi hyvin, toisaalta ehkä liiankin hyvin, sillä lähdimme illalla kotiin suunniteltuna niin, että Poikanen nukkuisi yöuniaan: jaksoi valvoa koko kahden tunnin ajomatkan, vaikka selvästi näki, että oli jo väsynyt. Tapaninpäiväruokailu ei tosin sopinut Poikasen makuun: ei ylipäätään välitellyt jouluruuista, joten nytkin maistoi pari palaa ja jaksoi istua pöydässä viitisen minuuttia. Sen jälkeen jompikumpi, minä tai Mies, paimennettiin Poikasta, vaikka oli leluja mukana niin olihan toki kaikki muu paljon kiinnostavampaa. Kotiin lähtiessä sanoinkin heti autossa Miehelle, että onneksi täällä tarvii käydä vaan kerran vuodessa (ja onneksi Poikanen joka kerta kasvaa niin jaksaa aina eritavalla).

Tapaninpäivän ajomatkan jälkeen itse olin tosi väsynyt, vaikka pari päivää olinkin syönyt toisten tekemiä ruokia ja viettänyt muutenkin hyvin rennon joulun. Mies purki autosta neljän päivän vaatekassit ja pyykkikassit ja joululahjapakettikassit eteiseen ja mietin, että kuka meille on muuttanut ja että mihin tuo kaikki tavara oikein laitetaan. Onneksi itse palaan töihin vasta loppiaisen jälkeen, Mies lomailee siitä vielä viikon. Mikäli olisi heti joulunpyhien jälkeen pitänyt töihin palata, olisi varmasti itku tullut tapaninpäiväillan kaaoksessa. (Ja muuten kotimme on vieläkin ihan kaaoksessa)

joulupukin apupaja

Tänä vuonna suunnittelin tekeväni vaikka mitä joululahjoja, mutten osannut oikein arvioida, miten paljon aikaa vie pelkkä työssä käyminen, joka johtaa siihen, että vuorokaudesta jäävät tunnit pitää jakaa kotitöiden, nukkumisen ja oman näpertelyn kesken. Ensi vuodeksi on sitten parempi suunnitelma.

Nämä lähtivät ennen joulua postilla saajilleen Savon suuntaan. Ystävälleni ruusuvillasukat ja hänen pojilleen samistelupaidat.Lisäksi toisen ystäväni 2-vuotiaalle tytölle velourhame. Tätä hametta tehdessä mietin taas, että mitä ihanuuksia voisin ommella, jos itselläni olisi tytär (joo ei ehkä kovin käytännöllisiä). Toisaalta olen monesti päätynyt siihen, että oikeastaan olen parempi pojan äiti kuin tytön. Ehkei oikeasti pitäisi ajatella, että tyttöjä kasvatetaan eritavalla kuin poikia ja ehkä jos meillä olisi tyttö, hän olisi luonteeltaan juuri sellainen, että sopisi tähän meidän perheeseen. Oma ammattini on hyvin miehinen ja omalla tavallani tasapainotan työminääni ompeluharrastuksen kautta, mutta esimerkiksi ruuanlaitto mielletään usein "naisten töiksi" ja sen meillä hoitaa Mies, koska hän on siinä parempi (myös omasta mielestään).

Nämä paketoin siskoni lapsille. Kuvakulma on jotenkin hassu, koska vaatekappaleet näyttävät suhteessa toisiinsa hassun kokoisilta: kalsaripyjama on kokoa 104 cm, paita koossa 86 cm ja huppupaita 116 cm.

juhlavaatteet

Tarkoitus oli pukea Poikanen viime maanantaina söpöksi päiväkodin joulujuhlaan. Valitettavasti päiväkodista soitettiin kesken hoitopäivän, että Poikasella on kuumetta, joten joulujuhlat jäi meiltä sitten väliin.

Mutta näillä mennää sitten joulunpyhät.

Kauluspaita interlock-trikoota. Innoistuin tästä mallista, kun on kuitenki siisti, mutta toisaalta trikoo on mukavampi leikeissä ja touhuissa kuin puuvilla.

Sammarihousut vuoritin kokonaan flanellilla.

Tämän näkösellä yhdistelmällä mennään.

autoliivejä

Elikkäs tämä oli viimeisin löytöni, mitä siis "jouduin" ostamaan 10 cm enemmän, jotta sain 1 v-lahjan lisäksi Poikasellekin loihdittua liivin. Toisaalta nyt ei juuri mitään jäänyt hukkaan.

Ekana lahjaliivi, jossa vuorina kaapista löytynyt raitatrikoo. Koko 86 cm

Ja tämä tuli Poikaselle, vuorina jalkapalloflanelli, joka myös kaapin kätköistä. Koko 98 cm.

minun unelmapaikkani

On kangaskauppa. Äitiysloman ja hoitovapaan aikana tilailin paljon (lue: liikaa) nettikaupoista kankaita. Tälläkin hetkellä ompelukaappini kankaille varatut laatikot, n. 0,2 kuutiometriä, ovat täyteen tungettu ja olen luvannut, etten osta mitään kankaita ennen kuin nykyiset on tuhottu.

Kun innostun jostain mallista ja suunnittelen sen toteuttavani, muistelen kangasvarastojani ja päätän, mistä kankaasta vaatteen toteutan. Sitten kun totetus on kankaan leikkausvaiheessa ja lähden etsimään kyseistä kangasta, yllätyn itsekin, että mitä varastoista oikeastaan löytyykin.

Edellisessä asuinpaikkakunnalla ei kovin montaa kangaskauppaa edes ollut ja niidenkin tarjonta oli painottunut sisustus- ja verhokankaisiin. Nyt toki asuinkaupunkiki on isompi ja tänne avattiin jokunen aika sitten uusi myymälä. Kävin siellä tänään ensi kertaa, enkä olisi malttanut millään lähteä pois.

Lasten trikoita, hienoja, ihania... Mietin, että mitä joululahjoja muiden lapsille niistä voisi toteuttaa ja varmuuden vuoksi voisin ostaa heti metrin verran niin saisin Poikaselleki jotain, kuten paidan (paitatrikookankaita löytyy kotoa ja kymmenisen metriä). Toki katselin myös muita kankaita, koska itselläni on edelleen pukeutumisongelma.

Rehellisesti täytyy sanoa, että lähdin ostamaan resoria ja tarkoitukseni oli samalla katsella takkikankaita, koska Poikaselle olisi kiva toteuttaa hienostelutakki talven juhlia varten. Katselin minä niitä, vähän. Ja ostin sitä resoriakin. Lisäksi aivan ihanaa samettivelouria, en voinut vastustaa. Tosin selitin asian itselleni myös niin, että meidät on kutsuttu 1 vuotissynttäreille ja sankari on poika ja tuosta kankaasta riittää sekä Poikasen että synttärisankarin paitoihin.

Sen lisäksi, että minussa asuu kangashamsteri, en malttaisi luopua hankkimistani kankaista. Voin toki ommella niistä lahjaksi jotain, mutta ehdottomasti haluan itse toteuttaa, tehdä. 

villapuku

Tämäkin näytti paljon söpömmältä Poikasen yllä kuin näin pöydälle levitettynä. Lisäksi vaatteiden koko vaikuttanee myös siihen, ettei ne näytä enää niin söpöiltä. Tämä puku on koossa 110 cm, joten periaatteessa voisi olettaa, että mahtuisi vielä ensikin talvena. Poikanen on tähän astisensa elämänsä kasvanut tasaisesti plussakäyrillä, vaikka itse edustan kokoa bygmi, eikä Mieskään isokokoinen ole. Tällä hetkellä vaatekoko on 98 cm ja ensin suunnittelin tekeväni 100 cm neulepuvun. Mittailin Poikasen vartalon ympäryksen, selän pituuden, käden ja jalan pituuden ja vertasin mallin mittoihin ja totesin, että 100 cm:ssä olisi lahje, hiha ja puvun ympärys passeleita, mutta selän pituus on ihan liian jämpti ja kuitenkin vielä ulkoilessa on vaippa. Vieläkin meillä on käytössä kestovaipat, joka pakettina on isompi kuin kertavaippa ja 110 cm:n selänpituus tuntui sopivammalta, jolloin jää pikkusen kasvuvaraa ja liikkumatilaakin. Haaveilen siis siitä, että kun ensi talvena ei enää käytetä vaippaa niin selän pituus olisi vielä riittävä. Se nähdään vuoden päästä mikä on tilanne.

motivaatiopula

Ei minusta kotiäidiksi ole, tiedän sen. Hoitovapaalla oli toki kivaa, kun pakkasi Poikasen mukaan ja lähti päiväksi kaupungille tai kyläilemään. Tosin kun Mies teki paljon pitkiä yövuoroja ja kävi käytännössä vain kotona nukkumassa, päivät tuntuivat todella pitkiltä ja lapseen sidotuilta jollei mitään toimintasuunnitelmaa ollut vaan päivän ohjelma oli kotona hengailu. En osaa elää lasta / lapsia varten.

Eipähän kotiäitiys ole se toiveammattini koskaan ollutkaan, vaikka nykyisin sekin tuntuu houkuttevalta ajatukselta. Nykyinen ammattini ei ollut kouluaikojen toiveammattini, alallekin johkaannuin puolivahingossa, mutta jokin mystinen palo alalle kuitenkin on. Meilläkin on jälleen yhdet yt-neuvottelut takana, mitkä päättyivät sikäli onnellisesti, ettei ketään irtisanottu ja lomautusmahdollisuudetkin ovat vasta keväällä, mikäli maailmantalous menee kovin synkäksi. Melko vähän tällä hetkellä vapaita työpaikkoja on ja hyvin vähän vielä niitä paikkoja, joihin oma osaaminen ja kiinnostus riittäisi. Toisaalta turvatonta tässä kohtaa olisi vaihtaa työpaikkaa sikälikin, että jos vielä ei ole yt-neuvotteluja käyty niin melko varmasti tullaan vielä käymään ja uutena olen heikommassa asemassa kuin tämän hetkisessä työpaikassani.

Miehen kanssa teemme kummatkin vuorotyötä, mikä käytännössä tarkoittaa vähän lyhyempiä hoitopäiviä Poikaselle tai päiviä, jolloin ei viedä ollenkaan päiväkotiin. Omien aamuvuorojen jälkeen olen vain ihan liian väsynyt äidiksi. Ainakaan 2-vuotiaan uhmaikäisen äidiksi. En haluaisin taistella kymmentä kertaa samoista asioista joka päivä, en jaksaisi imuroida, kerätä samoja leluja joka ilta, tiskata, laittaa ruokaa. En jaksaisi olla äiti tai edes puoliso. Aamuyöllä puoli neljän jälkeen istun bussissa matkalla töihin, muut matkustajat ovat enemmän tai vähemmän promilleissa, tulleet juuri baarista ja mietin, että onko tässä mitään järkeä.

Motivaatio koko homman pyörittämiseen pitäisi löytyä myös niihin viikkoihin, kun itselläni on iltavuoro ja Mies on yövuorossa. Herään aamulla, kun Mies tulee kotiin ja saan tehtyä omat aamutoimet rauhassa, mikäli Poikanen ei herää. Yleensä ei herää vaan menen herättelemään, jotta ehditään päiväkotiin ajoissa tai että minä ehtisin töihin ajoissa. Poikanen heittäytyy kääröön, mahalleen tai kyljelleen ja toteaa "ei haluu" kun kehotan heräämään. Poikanen potalle, aamupala, vaatteet päälle, bussiin. Joskus bussi on pysäkillä, kun pääsemme ovesta ulos, joskus ehdimme odottamaan pari minuuttia. Useimmiten bussi lähtee pysäkiltä ilman meitä, koska olemme juuri tulossa kadulle ovesta.

Poikanen onneksi jää ihan mielellään päiväkotiin, joten hyvästit käy nopeasti ja tehokkaasti. Mies hakee Poikasen herättyään ja minä tulen kotiin kahdeksan tunnin työpäivän jälkeen. Reilu tunti perheen yhdessäoloa, mikä käytännössä tarkoittaa kotitöitä, kaupassakäyntiä, toimintaa. Sitten vuorossa iltazembalot.

Mies tekee iltapainotteisia työvuoroja, joten viikolla Poikasen nukkumaan laittaminen on aina tehtäväni. Iltapala, iltapesut, pisut, iltasadut, taistelut montako satua luetaan, janot ja laulut. Poikanen häärää sängyssä, tahtoo juomaan, pissalle, kakalle, syliin, laulua, unikavereita, jotka heittää lattialle. Kun malttaa rauhottua, nukahtaa vartissa. Tosin yleeensä vie aikaa ainakin tunnin, maksimissaan kaksi. Ja samalla mietin, mitä muuta sen kahden tunnin aikana voisin tehdä; nukkua, neuloa, ommella, surffailla netissä, kotitöitä, viettää omaa aikaa. 

Ja seuraavana aamuna mietin taas, että onko tässä mitään järkeä.