ovela otus

Jälleen kerran ollaan tilanteessa, että nostan kädet pystyyn; en mä osaa, ei musta oo tähän, ei tän näin pitänyt mennä. Lisäksi Mieskin on yhtä hukassa kuin minä.

Poikasella on uhmaikä. Joo, kuuluu kehitykseen, on yksi vaihe ja sillä on tärkeä merkitys loppuelämän kannalta. Olin vain niin tyytyväinen tilanteeseen, joka meillä vielä oli pari kuukautta sitten: Poikasen kanssa pystyi kommunikoimaa, jutteli jo lauseita. Töissä väitin, että sen kanssa pystyy jo neuvottelemaan ja samassa pöydässä istuva pienen tytön isä katsoi minua epäuskoisesti ja kiireesti korjasin, että niin sitä pystyy lahjomaan.

Mutta missä kohtaa se virhe sitte tehtiin? Pottatreenit oli hyvällä mallilla: Poikanen ei niinkään innostunut tuloksista, vaikka kovasti kehuttiin, mutta lahjonnalla potalle päädyttiin sopivin väliajoin. Menneellä viikolla tajusin, että Poikanen tietää saavansa potalle menosta palkinnon ja on jopa niin ovela, että pyytää sitä ensin Mieheltä ja sitte minulta tai toisin päin. Poikasen pidätyskykykin on jo kehittynyt, joten jos ei palkintoa saa ei  pissaakaan tule.

Miehen työvuorot ovat hyvin iltapainotteisia, joten arkisin minä olen se, joka on illalla kotona ja myönnän, että ehkä syksyllä olin iltazembaloihin liian väsynyt ja ehkä liian helposti käytin lahjomista. Koska itsellänikin on vuorotyö, iltapala saatetaan syödä vähän eri aikaan, mutta periaatteessa eroa ei ole tuntia enempää. Alusta asti iltatoimissa on ollut tietty järjestys, mutta ovelasti sinne on tullut lisänä Poikasen omia ohjelmanumeroita.

Ensin tuli kakkahätä. Joskus pottaan tuli pissa, joskus jopa kakka, yleensä vaippa oli jo märkä. Kaikista yleisintä oli se, että vaippa oli kuiva eikä pottaankaan mitään tullut. Kuukausi sitten tein tälle ohjelmanumerolle päätöksen, toteamalla, että ei ole, juuri käytiin. Kun Poikanen pienellä surkealla äänellä jatkaa kakkahädän hokemista ja kysyn, että onko oikeesti vai narraako äitiä, nauraa ja myöntää narraavansa. Enää minulle ei tätä korttia esitä, mutta olen huomannut, että Miehelle sitä tarjoaa ja menee useammin läpikin.

Toisena tulee jano. Tähän keksin hyvin nopeasti, että joka ilta ennen kuin mennään sänkyyn juodaan vettä. Välillä Poikanen vain maistaa tai kaataa veden pois, yleensä juo pari kulausta.Tosin mikäli jonakin iltana unohdan vedenjuontiohjelmanumeron, Poikanen muistaa sen kun on sängyssä peiton alla.

Sitten astetta haastavammat: syli ja silitys. Ennen nukkumaanmenoa huilataan sohvalla ja kuunnellaan viiden kappaleen tuutulaululevy, jolloin Poikanen saa olla sylissä, kainalossa ja silitellään. Sitten kun kaikki iltaohjelmanumerot pusuine ja halauksineen on päätöksessä ja Poikanen keksii sängyssään, että haluaa syliin tai että haluaa, että äiti silittää niin tuntuu todella pahalta kieltäytyä, vaikka tiedänkin, että niin kuuluu tehdä.

Olen nimittäin mennyt siihen juoneen, että pääsee vielä syliin, tottakai, onhan Poikanen vielä pieni ja sitten ollaankin leikitty puoli tuntia sitä leikkiä, että Poikanen siirtyy sänkyyn, kun on nukahtamaisillaan, muttei saa sopivaa asentoa sylissäni ja hetken päästä haluaa taas syliin. Lopputulos on se, että puolentoista tunnin päästä Poikanen on liian väsynyt ja nukahtaa väkisin syliini, vaikka yrittää vielä sinnitellä.

Tokihan tunnistan sen turhautumisvihaitkun, mitä Poikanen jaksaa hetken aikaa, kun komennan takaisin sänkyyn ja totean, että sylissä on tänään jo oltu. Pahalta se silti tuntuu, väärältä, kiellän omalta lapseltani tarpeensa tyydyttää läheisyyttä. Poikanen luovuttaa ja keksii uuden vaatimuksen.

Okei, tiedän, että uhmaikä on oleellinen minän kehityksen kannalta ja että siihen kuuluu rajojen testaaminen. Mutta hei ihan oikeesti, miksi pitää viikosta toiseen toistaa aina samat temput? Ja miten noin pieni voi olla jo niin ovela? Miten se voikaan tietää sen, että miten isän kanssa saa tahtonsa läpi, miten äidin kanssa pitää menetellä? Ja milloin se oppii, että samaa juttua ei tarvitse testata 52 kertaa, vaan yksi tai kaksi kertaa riittää?

Olen ehkä lukenut liiaksi erilaisia oppaita ja kuullut, että ainoat lapset ovat hemmoteltuja. Pelkäänpä, että Poikasesta tulee tämän perheen ainoa lapsi ja että hänet on hemmoteltu. Toisinaan tuntuu, että olen liian jyrkkä ja ankara, toisinaan, että olen liian lepsu. Periaatteessa ainoistakin lapsista pitäisi kasvaa ihan yhteiskuntakelpoisia, mutta miten se käytännössä ihan oikeasti toteutetaan?


Ja kun tästä selvitään niin. Tiedän, sitten edessä on taas uusi vaihe.

joulun extremematkat

Kevään muuton takia kotimme on 120 km päässä Miehen äidin kotoa, 180 km päässä omien vanhempieni kotoa ja 160 km Miehen isän kotoa. Kaikissa näissä paikoissa (ainakin) piti joulunpyhinä käydä. Eli tiedossa oli paljon ajoa.

Suunnitelma oli se, että jouluaatonaattona pakkaisimme auton ja lähtisimme ensin Miehen äidin luokse, mistä ajaisimme illalla 60 kilometria entiseen kotiini ja viettäisimme joulua siellä. Tapaninpäivänä ajaisimme vanhempieni luota Miehen isän luokse, 250 kilometriä, sen sijaan, että ajaisimme ensin kotiin ja sieltä sitten esimerkiksi seuraavana päivänä Miehen isän luokse, näin säästimme lähes sata kilometriä ajoa.

Aatonaattona tai oikeastaan jo edellisenä päivänä ilmeni ensimmäinen ongelma: lahjat. Niitä on ihan hillittömästi, ei meillä ole vaatehuonetta eikä mihinkään komeroihin mahdu piiloon pussukoita. Toki Poikanen oli vielä niin pieni, ettei osannut yhdistää kasseja ja pusseja joulupukkiin, mutta ensi vuonna pusseista pilkottavat lahjapaketit saattaa jo johtaa hankaliin kysymyksiin.

Miehen vanhemmat ovat eronneet viitisentoista vuotta sitten, joten Mies on ollut jo niin vanha, ettei ole joulupukkiin enää uskonut ja avannut lahjoja kahdessa paikassa. En enää jaksa muistaa, miten viime jouluna lahjat avattiin, Miehen äidin luona käytiin jouluaattoaamuna, mutta tänä vuonna hän olisi halunnut avata lahjat jo jouluaatonaattona meidän kanssamme. Koska meille oli joulupukki jouluaattona tulossa, halusin, että kaikki lahjat avataan silloin. Tokihan Poikanen on sen verta pieni, ettei sillä kai olisi ollut merkitystä. Itselleni ainakin tuli vähän paha mieli, kun näin, miten aikuinen ihminen pettyi siitä, ettei saanutkaan kantaa kaikkia kasseja makuuhuoneesta esittäen, että katso mitä tonttu on tuonut mummin kotiin! Loppuviimeksi mummi halusi, että Poikanen avaa yhden paketin, enkä hennonnut kieltää, varsinkin kun kolmeen eri kertaan oli pähkäillyt sitä, ettei kaikissa ole nimiä, jos onkin vääränkokoisia tai muuten pitää vaihtaa ja kuitenkin joka aamu tonttu on meidän joulukalenterin sukkaankin pienen yllätyksen tuonut. Poikanen kyllä vieläkin muistaa, että mummi antoi lampaan, joka paketista tuli, vaikka tontusta puhuttiin, mutta toisaalta taas väittää muiden pakettien olleen tontulta, vaikka joka kerta korjataan, että joulupukki kävi ne tuomassa.

Rehellisesti sanottuna jo pelottaa ensi joulu, että miehen äiti omalla hössötyksellään ryssii koko illuusion joulupukista. Sitten voidaankin pohtia sitä, että mikä oikeus tai velvollisuus vanhemmilla on luoda satu joulupukista, jota ei oikeasti olekaan olemassa ja minkä ikäisenä lapsella on taas oikeus tietää totuus asioista. Tai sitä että, onko isovanhemmilla oikeus nähdä lapsenlapsen ilo avatessa joulupaketteja ja mikä velvollisuus vanhemmilla on tämä näky isovanhemmille suoda.

Tänä vuonna retki Miehen isän luona sujui ilman kakkavaipan vaihtoja tien päällä. Poikanen jaksoi tosi hyvin, toisaalta ehkä liiankin hyvin, sillä lähdimme illalla kotiin suunniteltuna niin, että Poikanen nukkuisi yöuniaan: jaksoi valvoa koko kahden tunnin ajomatkan, vaikka selvästi näki, että oli jo väsynyt. Tapaninpäiväruokailu ei tosin sopinut Poikasen makuun: ei ylipäätään välitellyt jouluruuista, joten nytkin maistoi pari palaa ja jaksoi istua pöydässä viitisen minuuttia. Sen jälkeen jompikumpi, minä tai Mies, paimennettiin Poikasta, vaikka oli leluja mukana niin olihan toki kaikki muu paljon kiinnostavampaa. Kotiin lähtiessä sanoinkin heti autossa Miehelle, että onneksi täällä tarvii käydä vaan kerran vuodessa (ja onneksi Poikanen joka kerta kasvaa niin jaksaa aina eritavalla).

Tapaninpäivän ajomatkan jälkeen itse olin tosi väsynyt, vaikka pari päivää olinkin syönyt toisten tekemiä ruokia ja viettänyt muutenkin hyvin rennon joulun. Mies purki autosta neljän päivän vaatekassit ja pyykkikassit ja joululahjapakettikassit eteiseen ja mietin, että kuka meille on muuttanut ja että mihin tuo kaikki tavara oikein laitetaan. Onneksi itse palaan töihin vasta loppiaisen jälkeen, Mies lomailee siitä vielä viikon. Mikäli olisi heti joulunpyhien jälkeen pitänyt töihin palata, olisi varmasti itku tullut tapaninpäiväillan kaaoksessa. (Ja muuten kotimme on vieläkin ihan kaaoksessa)

joulupukin apupaja

Tänä vuonna suunnittelin tekeväni vaikka mitä joululahjoja, mutten osannut oikein arvioida, miten paljon aikaa vie pelkkä työssä käyminen, joka johtaa siihen, että vuorokaudesta jäävät tunnit pitää jakaa kotitöiden, nukkumisen ja oman näpertelyn kesken. Ensi vuodeksi on sitten parempi suunnitelma.

Nämä lähtivät ennen joulua postilla saajilleen Savon suuntaan. Ystävälleni ruusuvillasukat ja hänen pojilleen samistelupaidat.Lisäksi toisen ystäväni 2-vuotiaalle tytölle velourhame. Tätä hametta tehdessä mietin taas, että mitä ihanuuksia voisin ommella, jos itselläni olisi tytär (joo ei ehkä kovin käytännöllisiä). Toisaalta olen monesti päätynyt siihen, että oikeastaan olen parempi pojan äiti kuin tytön. Ehkei oikeasti pitäisi ajatella, että tyttöjä kasvatetaan eritavalla kuin poikia ja ehkä jos meillä olisi tyttö, hän olisi luonteeltaan juuri sellainen, että sopisi tähän meidän perheeseen. Oma ammattini on hyvin miehinen ja omalla tavallani tasapainotan työminääni ompeluharrastuksen kautta, mutta esimerkiksi ruuanlaitto mielletään usein "naisten töiksi" ja sen meillä hoitaa Mies, koska hän on siinä parempi (myös omasta mielestään).

Nämä paketoin siskoni lapsille. Kuvakulma on jotenkin hassu, koska vaatekappaleet näyttävät suhteessa toisiinsa hassun kokoisilta: kalsaripyjama on kokoa 104 cm, paita koossa 86 cm ja huppupaita 116 cm.

juhlavaatteet

Tarkoitus oli pukea Poikanen viime maanantaina söpöksi päiväkodin joulujuhlaan. Valitettavasti päiväkodista soitettiin kesken hoitopäivän, että Poikasella on kuumetta, joten joulujuhlat jäi meiltä sitten väliin.

Mutta näillä mennää sitten joulunpyhät.

Kauluspaita interlock-trikoota. Innoistuin tästä mallista, kun on kuitenki siisti, mutta toisaalta trikoo on mukavampi leikeissä ja touhuissa kuin puuvilla.

Sammarihousut vuoritin kokonaan flanellilla.

Tämän näkösellä yhdistelmällä mennään.

autoliivejä

Elikkäs tämä oli viimeisin löytöni, mitä siis "jouduin" ostamaan 10 cm enemmän, jotta sain 1 v-lahjan lisäksi Poikasellekin loihdittua liivin. Toisaalta nyt ei juuri mitään jäänyt hukkaan.

Ekana lahjaliivi, jossa vuorina kaapista löytynyt raitatrikoo. Koko 86 cm

Ja tämä tuli Poikaselle, vuorina jalkapalloflanelli, joka myös kaapin kätköistä. Koko 98 cm.

minun unelmapaikkani

On kangaskauppa. Äitiysloman ja hoitovapaan aikana tilailin paljon (lue: liikaa) nettikaupoista kankaita. Tälläkin hetkellä ompelukaappini kankaille varatut laatikot, n. 0,2 kuutiometriä, ovat täyteen tungettu ja olen luvannut, etten osta mitään kankaita ennen kuin nykyiset on tuhottu.

Kun innostun jostain mallista ja suunnittelen sen toteuttavani, muistelen kangasvarastojani ja päätän, mistä kankaasta vaatteen toteutan. Sitten kun totetus on kankaan leikkausvaiheessa ja lähden etsimään kyseistä kangasta, yllätyn itsekin, että mitä varastoista oikeastaan löytyykin.

Edellisessä asuinpaikkakunnalla ei kovin montaa kangaskauppaa edes ollut ja niidenkin tarjonta oli painottunut sisustus- ja verhokankaisiin. Nyt toki asuinkaupunkiki on isompi ja tänne avattiin jokunen aika sitten uusi myymälä. Kävin siellä tänään ensi kertaa, enkä olisi malttanut millään lähteä pois.

Lasten trikoita, hienoja, ihania... Mietin, että mitä joululahjoja muiden lapsille niistä voisi toteuttaa ja varmuuden vuoksi voisin ostaa heti metrin verran niin saisin Poikaselleki jotain, kuten paidan (paitatrikookankaita löytyy kotoa ja kymmenisen metriä). Toki katselin myös muita kankaita, koska itselläni on edelleen pukeutumisongelma.

Rehellisesti täytyy sanoa, että lähdin ostamaan resoria ja tarkoitukseni oli samalla katsella takkikankaita, koska Poikaselle olisi kiva toteuttaa hienostelutakki talven juhlia varten. Katselin minä niitä, vähän. Ja ostin sitä resoriakin. Lisäksi aivan ihanaa samettivelouria, en voinut vastustaa. Tosin selitin asian itselleni myös niin, että meidät on kutsuttu 1 vuotissynttäreille ja sankari on poika ja tuosta kankaasta riittää sekä Poikasen että synttärisankarin paitoihin.

Sen lisäksi, että minussa asuu kangashamsteri, en malttaisi luopua hankkimistani kankaista. Voin toki ommella niistä lahjaksi jotain, mutta ehdottomasti haluan itse toteuttaa, tehdä. 

villapuku

Tämäkin näytti paljon söpömmältä Poikasen yllä kuin näin pöydälle levitettynä. Lisäksi vaatteiden koko vaikuttanee myös siihen, ettei ne näytä enää niin söpöiltä. Tämä puku on koossa 110 cm, joten periaatteessa voisi olettaa, että mahtuisi vielä ensikin talvena. Poikanen on tähän astisensa elämänsä kasvanut tasaisesti plussakäyrillä, vaikka itse edustan kokoa bygmi, eikä Mieskään isokokoinen ole. Tällä hetkellä vaatekoko on 98 cm ja ensin suunnittelin tekeväni 100 cm neulepuvun. Mittailin Poikasen vartalon ympäryksen, selän pituuden, käden ja jalan pituuden ja vertasin mallin mittoihin ja totesin, että 100 cm:ssä olisi lahje, hiha ja puvun ympärys passeleita, mutta selän pituus on ihan liian jämpti ja kuitenkin vielä ulkoilessa on vaippa. Vieläkin meillä on käytössä kestovaipat, joka pakettina on isompi kuin kertavaippa ja 110 cm:n selänpituus tuntui sopivammalta, jolloin jää pikkusen kasvuvaraa ja liikkumatilaakin. Haaveilen siis siitä, että kun ensi talvena ei enää käytetä vaippaa niin selän pituus olisi vielä riittävä. Se nähdään vuoden päästä mikä on tilanne.