Jälleen kevään lähestyessä, lasken, että montako elinvuotta on takanapäin, kun numeroina ikä kasvaa yhdellä. Tänä vuonna näin lähes kahta kuukautta ennen synttäreitä jo alan pohtimaan, että mitä se sitten oikein tarkoittaa, kun on 33. Kolmekymmentäkolme.
Ekaksikin se tarkoittaa, että on vanha. Olen viimeiset kymmenen vuotta ollut välitilassa; ehkä joskus keksin, mikä minusta oikeesti tulee isona, siihen asti olen töissä. Okei, tokihan minulla on ihan ammatillinenkin koulutus siihen työhön, jota juuri nyt päätoimisesti teen ja saman työnantajan palveluksessa on töitä tehty jo yli kymmenen vuotta. Toki vakituinen työsuhde on houkutellut miettimään muita juttuja kuin opiskeluja; opiskelijabudjetilla ei toteuta ihan sitä elintasoa, jonka vakituisella työsuhteella saavutetaan esimerkiksi pelkästään asumisen osalta: asutaanko vuokralla vai asutaanko omassa (lue: pankin) asunnossa. Toisaalta saavutetusta elintasosta ei ole heti valmis luopumaan, vaikka kotiin kerääntyvä tavaramäärä ahdistaakin.
Toisena kolmekymmentäkolme tarkoittaa sitä, että pitäisi vakiintua: aikuisiän kynnyksellä kapinoin voimakkaasti sitä, että ottaisin asuntolainaa, muodostaisin kenenkään kanssa vakituisen parisuhteen tai että perustaisin perheen. Kummallisesti sitä viimeisten vuosien aikana on allekirjottanut nimensä useampaankin kauppakirjaan, pankin lainahakemukseen ja samaisissa papereissa on lukenut Miehenkin nimikirjoitus. Kummallisesti sitä kuitenkin menee odotusten mukaan, onko kyse sitten ihmisen luonnollisesta tarpeesta, mallioppimisesta vai ympäristön asettamasta paineesta.
Voidaan silti todeta, etten ihan kaikkiin odotuksiin vielä ole taipunut: vasemmassa nimettömässä ei ole yhtään sormusta enkä ole sellaista luvannut siihen pujottaakaan. Edelleen lapsiluku perheessämme on keskivertoa huonompi. Vanhenemisen myötä näitäkin asioita alkaa pohtimaan, että pitäisikö sitä kuitenkin olla keskivertosuomalainen.
Vaikka Poikanen ei mikään vauva enää olekaan, en halua talouteen uutta vauvaa. Vauva-ajasta muistan vielä ne kipeimmät ja rankimmatkin jutut. Tokihan muistan suloisiakin asioita. Kumpi on sitten se itsekkäämpi teko: se että minun ja Miehen kuollessa Poikanen on maailmassa yksin, lähimmät sukulaiset ovat serkkuja vai se, että perheen ainoana lapsena hänen ei tarvitse jakaa isän ja äidin huomiota eikä tulevaisuudessa tarvitse pohtia, että miten harrastuksiin käytettävät varat jaetaa lasten kanssa tasan.
Ehkei äidin ole edes sopivaa pohtia sitä, että mikä sitä sitten isona olisikaan. Jollain tapaa omalle lapselleen kai pitäisi opettaa ja näyttää esimerkkiä, että miten tätä elämää eletään. Kun omat ikävuodet ovat likempänä neljää- kuin kahtakymmentä, rohkeus pistää pakka sekaisin katoaa. Toisaalta nyt se myös sekottaa muidenkin elämää kuin vain omaa.
Elämänmeno on pitkälti rakennettu siihen, että joka kuukausi tilille tulee tietty summa, joka sitten jaetaan eteenpäin erilaisille tahoille, jolloin tätä samaa elämänmenoa eletään taas seuraava kuukausi kunnes se summa jälleen tulee tilille. Ymmärrän toki, että pienelle lapselle rutiinit ja tietty samankaltaisuus, toistuvuus, tuo turvaa. Edellissyksyisen muuton jälkeen olen havainnut, että varsinkin omalle Poikaselle rutiinit ja odotettavissa oleva arki tuo turvaa. Toisaalta lapselle turvaa tuova toiminta on myös aikuiselle helppoa: yhteiskuntamme odotuksien mukava elävä saa ympäristöltään kannustusta, että toiminta on hyväksyttävää. Näin sen elämän kuuluu mennä.
Mutta entäs jos kolmekakkosena ei tunne itseään yli kolmekymppiseksi? Entäs jos kaipaa jotain, mutta ei tarkalleen tiedä että mitä? Entäs jos haluaa muuttaa kaiken, muttei kuitenkaan tärkeimpiä, kuten kotia, Miestä ja Poikasta? Miten sellaisia muutoksia tehdään ilman että koko maailma järkkyy? Ehkä kysymys on vain siitäkin, että naapurissa ruoho on vihreämpää: jos ei selvästi tiedä vastausta, että mitä sitten tekisin niin onko vastaus se, että kaikkihan on kuten pitääkin, mutta ihminen vain haluaa jotain lisää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti