Poikasen synnyttyä alkoi ajatustyö siitä, ettei nykyinen työpaikkani ole sittenkään se juttu, mistä puolenvuosisadan jälkeen jään eläkkeelle. Yksi suurimmista syistä ehkä se, että alalla olevat työajat on hyvinkin haastavat: viikonloput on pitkälti vapaat, mutta toisina viikkoina valvotaan yöt, toisina herätään yöllä, kun työpäivä alkaa neljältä aamuyöstä ja yhtenä viikkona ei aamulla juurikaan mitään ehdi tekemään, kun päiväkodissa pitää olla jo yhdeltätoista. Toisaalta silloin ei illallakaan mitään tehdä, kun kotona olen kahdeksan-puoli yhdeksän välissä.
Pitkään pohdin, että mitä mitä se sitten olisi. Ompelua pidin enemmän harrastuksena, en tahtonut ajatella, että siitä milloinkaan tulisi ammatti. Keväällä kouluja katsoessa, tutkin yhä tarkemmin ja tarkemmin ompelijan ammattitutkintoon johtavaa ammatikoulutusta. Viimeisenä hakupäivänä napsuttelin hakemuksen, koska ei mun sinne ole mentävä jos pääsenkin -ajatuksella.
Tänään olin virallisesti viimeistä työpäivää. Ehkä ajatus lähtemisestä oli kypsynyt tarpeeksi pitkään, mutta pihasta pois ajaessa ei edes tuntunut haikealta. Ehkä enemmänkin helpottuneelta. Toisaalta myös hyvin ristiriitaiselta. Se, että aloitan opiskelut, tuo paljon muutoksia arkeemme ja elämäämme. Olen innoissani opiskelujen aloituksesta, samalla pohdin, että kuinka kaikki sujuu ja menee. Ajatuksissa ahdistaa myös se, että jos ompelu onkin kiva harrastus, mitä se on työnä ja mitä vaatetusompelijana harrastan, jos ei jaksa harrastaa töitä enää kotona.
Viisaat väittää, ettei ihminen kadu tekojaan vaan sitä mitä on jättänyt tekemättä. Liekö aivopesua, mutta pohtiessani aikuiselämääni viitisentoista vuotta taaksepäin, enemmän minua kaduttaa se, mitä en ole uskaltanut tehdä. Ja ainakin vielä uskon, että minulla on hiassa Jokeri-kortti, jos tämä ei sitten olekaan sitä mitä haluan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti