Joulun alla neuloessani palmikkosukkia lahjaksi haaveilin, että kokovalkoiset olisi tosi hyvännäköiset. Vihdoin sain itselleni sellaiset toteutettua. Täytyy kyllä sanoa, ettei valmiina ihan täyttänyt odotuksiani vaikkakin tosi hienot ovatkin.
lauantai 18. helmikuuta 2012
sunnuntai 29. tammikuuta 2012
kylpytakki
Joulupukki toi sekä Poikaselle että Miehelle kylpytakit: Mies toivoi sellaista ja kun olin jouluostoksilla näin Poikaselle niin ihanan fleece-kylpytakin, mikä oli aivan pakko ostaa. Jotenkin itsekin jäin kaipaamaan omaa kylpytakkia, jonka saunan ja suihkun jälkeen pukea päälleen ja kaivoin kangasvarastoistani froteeta, josta sain pienellä muokkauksella (ja suurella pähkäilyllä) itselleni sopivan takin, sillä kangasta oli sen verta niukasti, ettei takin leikkauksen jälkeen jäänyt juuri mitään. (Jostain käsittämättömästä syystä kuviin tulee jälleen ihme raitoja)sunnuntai 22. tammikuuta 2012
tylyä meininkiä
Tänä viikonloppuna sitten totesin Miehelle, että tästä ei tule mitään: hänellä on mahdollisuus siirtyä töihin samalle paikkakunnalle, missä minä työskentelen tällä hetkellä. Nykyiseltä kotipaikkakunnalta en ole muita töitä saanut, en omalta työnantajalta, en muilta työnantajilta, vaikka olen kymmeniä työhakemuksia lähettänyt, vaikka olen hakenut töitä, joihin ei ihan koulutukseni vastaa ja vaikka olen hakenut töitä, jotka ovat määräaikaisia ja tällä hetkellä minulla on vakituinen työsuhde.
Kerroin Miehelle, että alan etsimään asuntoa työpaikkakunnaltani ja sovitaan niin, että Poikanen on joka toisen viikon Miehellä ja joka toisen minulla siihen kunnes menee kouluun. Siihen kuitenkin on jokunen vuosi vielä aikaa. Kysyin, lunastaako Mies osuuteni talostamme vai pistetäänkö koti myyntiin, sillä minulla ei ole kykyä maksaa vuokraa sekä osuuttani talolainasta.
Oikeasti rupee riittämään: vielä kun Mieheltä saa pelkkää piikittelyä siitä, miten vähän ehdin Poikasen kanssa olemaan. Ihan kun en itse sitä tiedä, mutta kun suurin osa kotitöistä jää minun vastuulleni, vaikka tästäkin asiasta on useaan kertaan puhuttu ja riidelty, ja viikolla ehdin käymään töissä ja kotona nukkumassa.
Kerroin Miehelle, että alan etsimään asuntoa työpaikkakunnaltani ja sovitaan niin, että Poikanen on joka toisen viikon Miehellä ja joka toisen minulla siihen kunnes menee kouluun. Siihen kuitenkin on jokunen vuosi vielä aikaa. Kysyin, lunastaako Mies osuuteni talostamme vai pistetäänkö koti myyntiin, sillä minulla ei ole kykyä maksaa vuokraa sekä osuuttani talolainasta.
Oikeasti rupee riittämään: vielä kun Mieheltä saa pelkkää piikittelyä siitä, miten vähän ehdin Poikasen kanssa olemaan. Ihan kun en itse sitä tiedä, mutta kun suurin osa kotitöistä jää minun vastuulleni, vaikka tästäkin asiasta on useaan kertaan puhuttu ja riidelty, ja viikolla ehdin käymään töissä ja kotona nukkumassa.
perjantai 13. tammikuuta 2012
töihin paluu
Hoitovapaani päättyi vuoden vaihteeseen. Töihin paluuni sai pehmeän laskun, koska mies on tammikuun kotona Poikasen kanssa (talviloma ja pekkasvapaita). Kotipihasta työpaikan pihaan ajaa hyvillä talvikeleillä 1 tunti 40 minuuttia yhteen suuntaan. Lopputuloshan on se, että kahdeksan tunnin työpäivän päälle työmatkoihin kuluu aikaa kolme ja puoli tuntia, mikä käytännössä tarkoittaa, että kun puolitoista vuotias Poikanen nukkuu vuorokaudesta 12-13 tuntia niin ehdin näkemään hänet valveilla ehkä tunnin, riippuen mihin vuorokauden aikaan itse olen herännyt ja lähtenyt ajelemaan.
Oma haaveeni oli, että aluksi Poikanen olisi noin viisi tuntia päivässä hoidossa. Koska miehelläkin on vuorotyö, Poikasen työpäivistä venyy väkisinki lähes kahdeksan tuntisia.
Ensimmäisenä työpäivänä lähes kymmenen ihmistä ehti kysyä, että miltä tuntuu palata töihin. Olihan se kiva, että pääsi tekemään jotain järkevää, mistä maksetaan ja toisaalta olemaan ja juttelemaan aikuisten ihmisten kanssa, vaikka toisaalta hirvittävän haikeeta, kun Poikanen jäi kotiin ja tietää, ettei enää ehdi ja jaksa niin paljon hääräillä oman lapsen kanssa. Viidelle ihmiselle kun oli saman vastauksen antanut, ei enää tarvinnut pidätellä itkua vaan ääni pysyi vakaana.
Tällä viikolla olen tehnyt töitä 44 tuntia, ajanut autoa lähes 17 tuntia, syöttänyt Poikaselle iltapuuron kaksi kertaa, päivällisen kerran ja aamupalan kerran. Maanantai-iltana ehdin olemaan Poikasen kanssa vajaan tunnin, tiistaina neljä-viisi tuntia, keskiviikkoaamuna reilu tunnin, torstaiaamuna puolisen tuntia ja tänä aamuna 10 minuuttia. Tiistai-iltana hermostuin kerran Poikaselle, suurimmaksi osaksi ihan oman väsymyksen ja turhautumisen takia.
Itselläni on hirveän huono omatunto, toisaalta nautin työpäivistä, toisaalta kotimatkat tuntuvat äärettömän pitkiltä, varsinkin illalla kun tuijottaa kelloa ja toteaa, että laillisesti ja turvallisesti kotiin ehtii katselemaan suloista pikku-käärylettä, joka on peiton alla unessa.
Paha mieli on jo valmiiksi siitä, että parin viikon päästä suurimman osan hereilläoloajastaan Poikanen viettää jonkun ihan vieraan ihmisen kanssa. En sitten tiedä, kumpi mahtaa itkeä ensimmäisenä hoitopäivänä enemmän minä vai Poikanen.
Oma haaveeni oli, että aluksi Poikanen olisi noin viisi tuntia päivässä hoidossa. Koska miehelläkin on vuorotyö, Poikasen työpäivistä venyy väkisinki lähes kahdeksan tuntisia.
Ensimmäisenä työpäivänä lähes kymmenen ihmistä ehti kysyä, että miltä tuntuu palata töihin. Olihan se kiva, että pääsi tekemään jotain järkevää, mistä maksetaan ja toisaalta olemaan ja juttelemaan aikuisten ihmisten kanssa, vaikka toisaalta hirvittävän haikeeta, kun Poikanen jäi kotiin ja tietää, ettei enää ehdi ja jaksa niin paljon hääräillä oman lapsen kanssa. Viidelle ihmiselle kun oli saman vastauksen antanut, ei enää tarvinnut pidätellä itkua vaan ääni pysyi vakaana.
Tällä viikolla olen tehnyt töitä 44 tuntia, ajanut autoa lähes 17 tuntia, syöttänyt Poikaselle iltapuuron kaksi kertaa, päivällisen kerran ja aamupalan kerran. Maanantai-iltana ehdin olemaan Poikasen kanssa vajaan tunnin, tiistaina neljä-viisi tuntia, keskiviikkoaamuna reilu tunnin, torstaiaamuna puolisen tuntia ja tänä aamuna 10 minuuttia. Tiistai-iltana hermostuin kerran Poikaselle, suurimmaksi osaksi ihan oman väsymyksen ja turhautumisen takia.
Itselläni on hirveän huono omatunto, toisaalta nautin työpäivistä, toisaalta kotimatkat tuntuvat äärettömän pitkiltä, varsinkin illalla kun tuijottaa kelloa ja toteaa, että laillisesti ja turvallisesti kotiin ehtii katselemaan suloista pikku-käärylettä, joka on peiton alla unessa.
Paha mieli on jo valmiiksi siitä, että parin viikon päästä suurimman osan hereilläoloajastaan Poikanen viettää jonkun ihan vieraan ihmisen kanssa. En sitten tiedä, kumpi mahtaa itkeä ensimmäisenä hoitopäivänä enemmän minä vai Poikanen.
torstai 29. joulukuuta 2011
kootut extreme retket ja seikkailut
Tapaninpäivänä oli tarkoitus lähteä ajamaan Poikasen kanssa 200 kilometriä miehen isän luokse. Emme ole kertaakaan Poikasen kanssa siellä käyneet ja itseä hieman jännitti noin pitkä matka autossa. Lähtö ajoitetiin siten, että Poikanen nukkuisi päiväunet autossa. Suurimman osan matkasta Poikanen nukkuikin, pari kertaa heräsi tarkistamaan, missä ollaan, mutta nukahti uudelleen (ensimmäisen kerran, kun oltii ajettu vajaa 50 kilometriä, kun mietinki, että saan pari tuntia viihdyttää, jos jo siinä kohtaa herää). Minä siis matkustin takapenkillä viihdytys- ja huoltojoukkoina.
Olin toivonut, että lähtisimme takaisinpäin Poikasen yöuniaikaan, vaikka silloin kotona olisimmekin myöhään. Koska paluumatkalla oli tarkoitus poiketa vielä miehen sedän luokse, lähdimme ajelemaan siten, että tarjoilen Poikaselle iltapalan autossa. Iltapala ei Poikaselle autossa maistunut. Olimme ajaneet ekat 50 kilometriä miehen sedän luokse ja otin iltapalan mukaan, josko sisällä söisi paremmin. Ei maistunut sielläkään, liian paljon tutkittavaa ja sen lisäksi totesin, että on kakannut. Vaippa vaihtoon ja aika pian lähdettiinki jatkamaan matkaa.
Kun pääsimme moottoritielle totesin miehelle, että Poikanen kakkaa. Mies epäili, että olenko varma, kun voi muuten vaa ähkiä. Vastasin, että varma olen, koska haisee. Moottoritiellä emme pysänneet, mutta heti kun sieltä poikkesimme mies etsi sopivan pysähdyspaikan. Onneksi olin varannut mukaan vauvojen kosteuspyyhkeitä, lähinnä autoruokailuja ajatellen. Mies piti Poikasta ja minä yritin taskulampun valossa pyyhiä pyllyä puhtaaksi. Henkilöautossa turvaistuin ja hoitokassit ja muut roinat vei niin paljon tilaa, että toimenpiteen ajan Poikanen käytännössä oli suurimmaksi osaksi auton ulkopuolella. Onneksi nyt ei ollut kahtakymmentä astetta pakkasta, kuten viime jouluna.
Loppumatkasta iltamaitokin maistui ja lopulta Poikanen nukahti yöunilleen.
Tänään lähdin vartin ajomatkan päähän ostamaan Poikaselle rattaita. Tarkoitus olisi pistää yhdistelmävaunut eteenpäin tilaaa viemästä ja kun minun pitäisi palata vuoden vaihteesta takaisin työelämään, niin yritän saada isommat projektit hoidettua pois alta ennen sitä. (En usko, että mies tätä asiaa hoitaa, kun on tammikuun kotona hoitamassa Poikasta).
Eilen Poikanen ei kakannut ollenkaan, normaalisti siis ainakin kerran päivässä kakkaa. Aamupäivän odottelin ja vaanein, että millon on semmoset aikeet ja kun kakkaa ei päikkäreidenkään jälkeen ollut tullut ja olimme lähdössä Poikasen kanssa ajelulle, otin kosteuspyyhkeet ja varavaipan mukaani.
Perille päästyäni totesin, että liikkeen oven edessä on noin kolme metriä leveä ja kuusi metirä pitkä iso vesilammikko. Poikasen kanssa kiersimme lammikon näppärästi, mutta kun kannoin pahvilaatikkoa, jossa rattaat olivat, autoon, ei kädet riittänyt pitämään Poikasta kädestä, joten hän kahlasi suoraan vesilammikkoon. Lammikko oli yllättävän syvä, kun Poikanen oli keskellä lammikkoa vesi ulottui häntä polviin. Tässä kohtaan Poikanen tottakai kaatui ja kun kampesi itseään ylös niin mulahti vielä toistamiseen kylmään veteen ja jäi siihen rähmälleen huutamaan. Minun ei auttanut muu kuin laskea laatikko maahan ja kahlata ite veteen ja nostaa Poikanen rannalle.
Kipitin laatikon autolle ja Poikanen tassutteli märkänä ja parkuen perässäni. Onneksi ajelen, ainaki vielä, isolla pakettiautolla, joten sisällä mahtuu tekemään monenlaista; kuten riisumaan Poikasen, toteemaan, että saappaista saa kaataa vettä ja ettei tec-puku kuitenkaan pelasta, jos saappaista ja kaula-aukosta pääsee vesi puvun sisälle.
Käynnistin auton ja pistin lämmityslaitteen puhaltamaan kuumalle. Mietin, että mitä ihmettä keksin, ainaki ulkovaatteet pitää riisua, en voi Poikasta märkänä kuljettaa kotiin. Haalarin alta paljastui, että paidasta oli hiat kokonaan märät, housuissa lahkeet, sukat ja villasukat sekä jostain syystä maha. Ehkä kaula-aukosta hörpännyt vettä tai sitten puku on vetoketjun kohdalta päässyt vuotamaan. Niin ja vaippakin oli tottakai ihan litsit lätsis.
Päädyin riisumaan Poikasen kokonaan alasti (paitsi kypärämyssyä ja lakkia, koska ne olivat säilyneet kuivina) ja vaihtamaan vaipan. Siinä kohtaa tajusin, että onhan mulla ulkotakki, autossa tarkenisin paitasillanikin ajella ja olin ottanut harson ja pyyhkeen mukaan, mikäli joudun kakkavaippaa vaihtamaan kesken matkan. Kun riisuin oman takin, huomasin, että olin kerrospukeutunut: pitkähihaisen trikoopaidan päällä oli ohut collegetakki.
Puin Poikaselle collegetakin, hiat olivat niin pitkät, että kädet jäivät piiloon. Omat hanskat pistin sukiksi ja peittelin paljaaksi jääneet jalat pyyhkeellä ja harsolla. Poikanen turvaistuimeen ja oma takki vielä peitoksi.
Nuo uudet rattaat on uimisista huolimatta
i h a n a t.
Olin toivonut, että lähtisimme takaisinpäin Poikasen yöuniaikaan, vaikka silloin kotona olisimmekin myöhään. Koska paluumatkalla oli tarkoitus poiketa vielä miehen sedän luokse, lähdimme ajelemaan siten, että tarjoilen Poikaselle iltapalan autossa. Iltapala ei Poikaselle autossa maistunut. Olimme ajaneet ekat 50 kilometriä miehen sedän luokse ja otin iltapalan mukaan, josko sisällä söisi paremmin. Ei maistunut sielläkään, liian paljon tutkittavaa ja sen lisäksi totesin, että on kakannut. Vaippa vaihtoon ja aika pian lähdettiinki jatkamaan matkaa.
Kun pääsimme moottoritielle totesin miehelle, että Poikanen kakkaa. Mies epäili, että olenko varma, kun voi muuten vaa ähkiä. Vastasin, että varma olen, koska haisee. Moottoritiellä emme pysänneet, mutta heti kun sieltä poikkesimme mies etsi sopivan pysähdyspaikan. Onneksi olin varannut mukaan vauvojen kosteuspyyhkeitä, lähinnä autoruokailuja ajatellen. Mies piti Poikasta ja minä yritin taskulampun valossa pyyhiä pyllyä puhtaaksi. Henkilöautossa turvaistuin ja hoitokassit ja muut roinat vei niin paljon tilaa, että toimenpiteen ajan Poikanen käytännössä oli suurimmaksi osaksi auton ulkopuolella. Onneksi nyt ei ollut kahtakymmentä astetta pakkasta, kuten viime jouluna.
Loppumatkasta iltamaitokin maistui ja lopulta Poikanen nukahti yöunilleen.
Tänään lähdin vartin ajomatkan päähän ostamaan Poikaselle rattaita. Tarkoitus olisi pistää yhdistelmävaunut eteenpäin tilaaa viemästä ja kun minun pitäisi palata vuoden vaihteesta takaisin työelämään, niin yritän saada isommat projektit hoidettua pois alta ennen sitä. (En usko, että mies tätä asiaa hoitaa, kun on tammikuun kotona hoitamassa Poikasta).
Eilen Poikanen ei kakannut ollenkaan, normaalisti siis ainakin kerran päivässä kakkaa. Aamupäivän odottelin ja vaanein, että millon on semmoset aikeet ja kun kakkaa ei päikkäreidenkään jälkeen ollut tullut ja olimme lähdössä Poikasen kanssa ajelulle, otin kosteuspyyhkeet ja varavaipan mukaani.
Perille päästyäni totesin, että liikkeen oven edessä on noin kolme metriä leveä ja kuusi metirä pitkä iso vesilammikko. Poikasen kanssa kiersimme lammikon näppärästi, mutta kun kannoin pahvilaatikkoa, jossa rattaat olivat, autoon, ei kädet riittänyt pitämään Poikasta kädestä, joten hän kahlasi suoraan vesilammikkoon. Lammikko oli yllättävän syvä, kun Poikanen oli keskellä lammikkoa vesi ulottui häntä polviin. Tässä kohtaan Poikanen tottakai kaatui ja kun kampesi itseään ylös niin mulahti vielä toistamiseen kylmään veteen ja jäi siihen rähmälleen huutamaan. Minun ei auttanut muu kuin laskea laatikko maahan ja kahlata ite veteen ja nostaa Poikanen rannalle.
Kipitin laatikon autolle ja Poikanen tassutteli märkänä ja parkuen perässäni. Onneksi ajelen, ainaki vielä, isolla pakettiautolla, joten sisällä mahtuu tekemään monenlaista; kuten riisumaan Poikasen, toteemaan, että saappaista saa kaataa vettä ja ettei tec-puku kuitenkaan pelasta, jos saappaista ja kaula-aukosta pääsee vesi puvun sisälle.
Käynnistin auton ja pistin lämmityslaitteen puhaltamaan kuumalle. Mietin, että mitä ihmettä keksin, ainaki ulkovaatteet pitää riisua, en voi Poikasta märkänä kuljettaa kotiin. Haalarin alta paljastui, että paidasta oli hiat kokonaan märät, housuissa lahkeet, sukat ja villasukat sekä jostain syystä maha. Ehkä kaula-aukosta hörpännyt vettä tai sitten puku on vetoketjun kohdalta päässyt vuotamaan. Niin ja vaippakin oli tottakai ihan litsit lätsis.
Päädyin riisumaan Poikasen kokonaan alasti (paitsi kypärämyssyä ja lakkia, koska ne olivat säilyneet kuivina) ja vaihtamaan vaipan. Siinä kohtaa tajusin, että onhan mulla ulkotakki, autossa tarkenisin paitasillanikin ajella ja olin ottanut harson ja pyyhkeen mukaan, mikäli joudun kakkavaippaa vaihtamaan kesken matkan. Kun riisuin oman takin, huomasin, että olin kerrospukeutunut: pitkähihaisen trikoopaidan päällä oli ohut collegetakki.
Puin Poikaselle collegetakin, hiat olivat niin pitkät, että kädet jäivät piiloon. Omat hanskat pistin sukiksi ja peittelin paljaaksi jääneet jalat pyyhkeellä ja harsolla. Poikanen turvaistuimeen ja oma takki vielä peitoksi.
Nuo uudet rattaat on uimisista huolimatta
i h a n a t.
perjantai 23. joulukuuta 2011
terveiset tonttupajasta
Enää yksi yö jouluun (tai kaksi, jos tämäkin yö vielä lasketaan).
Savossa asuvalla kaverillani on kaksi poikaa, tänä vuonna kummallekin lähti samanlaiset kalsaripyjamat ja villasukat.
Juniorin pyjama kokoa 86
Ja isoveljen kokoa 104 cm.
Ja äidille palmikkovillasukat, tosin kuvio ei kuvassa näytä miltään.
Tämä ihanuus paketoitiin jouluvauvalle, joka tosin ei vielä sukuun ole syntynyt. Body on kokoa 56 cm, tosin pidensin kaavaa hivenen, jotta sopii sitten paremmin kestovaippojen kanssa.
Savossa asuvalla kaverillani on kaksi poikaa, tänä vuonna kummallekin lähti samanlaiset kalsaripyjamat ja villasukat.
Juniorin pyjama kokoa 86
Ja isoveljen kokoa 104 cm.
Ja äidille palmikkovillasukat, tosin kuvio ei kuvassa näytä miltään.
Tämä ihanuus paketoitiin jouluvauvalle, joka tosin ei vielä sukuun ole syntynyt. Body on kokoa 56 cm, tosin pidensin kaavaa hivenen, jotta sopii sitten paremmin kestovaippojen kanssa.
Nuo yllä kuvatut kalsaripyjamatki oli tosi ihania, mutta tätä hypistelin pitkään ennen kuin maltoin paketoida.
Toisella kaverillani on vuoden ikäinen tyttö ja hänelle lähti 86 cm mekko.
(Pahoittelut kuvien laadusta. Nämä ovat ihan hyviä kuvia tietokoneen näytöllä, mutta kun lataan bloggeriin niin jostain syystä muuttaa värejä ja heittelee raitoja yms. Taistelun jälkeen sain näistä edes tämän näkösiä. Jos joku tietää, miksi näin käy ja onko vika nyt sitte penkin ja pöydän välissä vai missä, niin voisi antaa vinkin.)
Toisella kaverillani on vuoden ikäinen tyttö ja hänelle lähti 86 cm mekko.
(Pahoittelut kuvien laadusta. Nämä ovat ihan hyviä kuvia tietokoneen näytöllä, mutta kun lataan bloggeriin niin jostain syystä muuttaa värejä ja heittelee raitoja yms. Taistelun jälkeen sain näistä edes tämän näkösiä. Jos joku tietää, miksi näin käy ja onko vika nyt sitte penkin ja pöydän välissä vai missä, niin voisi antaa vinkin.)
perjantai 2. joulukuuta 2011
jouluinnostus
Taustaksi kerrottakoon, että en ole ollut yhtään jouluihminen: omassa kodissani ei ole ikinä ollut joulukuusta (niin pitkälle ei tauti ole vielä edennyt, että vieläkään sitä harkitsisin), joulukoristeet ovat olleet modernivalokynttelikkö ja ulkovalosarja ja ne on viritetty pikkujouluna ja sammutettu viimestää loppiaisena, monesti ennen uudenvuodenaattoa olen jo kyllästynyt niihin, etten ole jaksanut paljo sytytellä ja sammutella.
Tänä vuonna olen askarrellut Poikaselle kalenterin (on mielestäni vielä liian vauva kaupan karkkikalentereihin). Viikko sitten totesin, että taloutemme kolmesta ulkovalosarjasta palaa yhdessä noin kymmenen lamppua. Lähdin jouluvalokaupoille (ja siellä samalla hyllyllä oli moni muukin lisäkseni) ja suunnittelinki jokaiseen huoneeseen joulukoristuksia.
Vammautunutkin lamppusarja pääsi vielä ulos ison lyhdyn sisälle. Kaapit olen penkonut kolmeen kertaan, todeten, että joulukrääsää ja tontturekvisiittaa ei tosiaan tässä talossa ole kuin ne kaksi, mitkä joka vuosi olen esille nostanut. Kynttilöitä kyllä löytyy, mutta tänä vuonna ne taitavat jäädä kaappeihin odottamaan, kunnes Poikanen on sen verran kasvanut, että sellaisia uskaltaa ottaa esille.
Pari vuotta sitten ostin valosarjan, jossa on punaisia muovihelmiä rautalankojen päissä. Ihan nätti sarja, tosin viime vuonna oli teipattu makuuhuoneemme ikkunalistoihin. Tänä vuonna suoritin vastaavan asennuksen ja viikon katseltuani totesin, että ei oo kiva, kun sarja on niin lyhyt, ettei edes riitä koko ikkunaa. Aikaa ei ollut kierrellä montaa kauppaa, joten siitä yhdestä, mihin tänään ehdein, valitsin valosarjat ja muut tilpehöörit, mutta mieleistäni kehikkoa en löytänyt, kun mietin, että tuosta voisi saada kivan, kun kieputtaisi jonkin pajukehikon ympärille ja pistäisi ikkunalle roikkumaan.
Kotiin päästyäni etsintä jatkui: saalis: 20 cm rautalankaa (joo siitä ei tukevaa kehikkoa väännellä) ja ympyrän muotoinen noin 20 cm halkaisijan kokoinen ovikranssin pajukehikko. Kokeilin kieputtaa valosarjaa ympärille ja totesin, että tulee ihan ovikranssin näköinen, ei sitä voi ikkunaan pistää roikkumaan.
Ulkona kiersin tontin ja löysin koivun kannosta kasvavan ohuen koivun tai muun lehtipuun varren. Siitä leikkasin pari ohutta ja notkeaa oksaa ja rautalankakin riitti hyvin neljään kohtaan, mitkä piti kiinnittää, jotta siitä sai sydämen muotoisen.
Tuosta tekeleestäni tuli niin kiva, että se oli ihan pakko kuvatakin, tosin äärimmäisen hankalaa, eikä mielestäni ole läheskään niin hieno kuin livenä (ja jotain tuossa symmetrisyydessä on pielessä, liekö toinen oksa vähän paksumpi tai painavampi, kun ei tahdo pysyä ihan suorassa).
Tänä vuonna olen askarrellut Poikaselle kalenterin (on mielestäni vielä liian vauva kaupan karkkikalentereihin). Viikko sitten totesin, että taloutemme kolmesta ulkovalosarjasta palaa yhdessä noin kymmenen lamppua. Lähdin jouluvalokaupoille (ja siellä samalla hyllyllä oli moni muukin lisäkseni) ja suunnittelinki jokaiseen huoneeseen joulukoristuksia.
Vammautunutkin lamppusarja pääsi vielä ulos ison lyhdyn sisälle. Kaapit olen penkonut kolmeen kertaan, todeten, että joulukrääsää ja tontturekvisiittaa ei tosiaan tässä talossa ole kuin ne kaksi, mitkä joka vuosi olen esille nostanut. Kynttilöitä kyllä löytyy, mutta tänä vuonna ne taitavat jäädä kaappeihin odottamaan, kunnes Poikanen on sen verran kasvanut, että sellaisia uskaltaa ottaa esille.
Pari vuotta sitten ostin valosarjan, jossa on punaisia muovihelmiä rautalankojen päissä. Ihan nätti sarja, tosin viime vuonna oli teipattu makuuhuoneemme ikkunalistoihin. Tänä vuonna suoritin vastaavan asennuksen ja viikon katseltuani totesin, että ei oo kiva, kun sarja on niin lyhyt, ettei edes riitä koko ikkunaa. Aikaa ei ollut kierrellä montaa kauppaa, joten siitä yhdestä, mihin tänään ehdein, valitsin valosarjat ja muut tilpehöörit, mutta mieleistäni kehikkoa en löytänyt, kun mietin, että tuosta voisi saada kivan, kun kieputtaisi jonkin pajukehikon ympärille ja pistäisi ikkunalle roikkumaan.
Kotiin päästyäni etsintä jatkui: saalis: 20 cm rautalankaa (joo siitä ei tukevaa kehikkoa väännellä) ja ympyrän muotoinen noin 20 cm halkaisijan kokoinen ovikranssin pajukehikko. Kokeilin kieputtaa valosarjaa ympärille ja totesin, että tulee ihan ovikranssin näköinen, ei sitä voi ikkunaan pistää roikkumaan.
Ulkona kiersin tontin ja löysin koivun kannosta kasvavan ohuen koivun tai muun lehtipuun varren. Siitä leikkasin pari ohutta ja notkeaa oksaa ja rautalankakin riitti hyvin neljään kohtaan, mitkä piti kiinnittää, jotta siitä sai sydämen muotoisen.
Tuosta tekeleestäni tuli niin kiva, että se oli ihan pakko kuvatakin, tosin äärimmäisen hankalaa, eikä mielestäni ole läheskään niin hieno kuin livenä (ja jotain tuossa symmetrisyydessä on pielessä, liekö toinen oksa vähän paksumpi tai painavampi, kun ei tahdo pysyä ihan suorassa).
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)