t-paitoja

Tänä vuonna kesä yllätti. Joten kuten ollaan pärjätty talven jäljiltä sopiviksi jääneillä lyhythiasilla paidoilla. Kankaita tästä asunnosta löytyy liikaakin (tällä hetkellä yksi muovikassillinen esipestyjä kankaita etsii paikkaansa, koska ompelukaappini kangaslaatikoihin ei mahdu). Näitä paitoja ommellessa jouduin tyytymään lankoihin, mitä ompelusalkusta löytyi. Oman kesäloman alkuun on aikaa neljä viikkoa ja monta erilaista ompeluideaa muhii jo päässä, Poikasen vaatevaraston toteutukseen pitäisi käydä ostamassa sopivan värisiä ompelulankoja ja niin... niihin muihin tarvitaan jo lisää kankaitakin.

ja piste

ja se piste, kun olen valmis nostamaan kädet pystyyn, että jotain peruuttamatonta on tehty, virhe, jota ei voi korjata, minusta ei yksinkertaisesti ole äidiksi kasvattamaan lasta yhteiskuntakelposeksi yksilöksi, vaikka niin jo luulin. Luulin, että pahin on takana.

Iltazembalot on muodostuneet meillä aivan kohtuuttomiksi. Ehkä pikkuhiljaa, ehkä iltaillalta. Ehkä Poikasen kasvaessa, ei niin välttämättä tarvinneena päiväunia, mutta kuitenkin päiväkodissa on enemmän touhua ja ohjelmaa, joten päivän lepohetkellä nukahtaa. Tosin päivälevolle rauhottuminen vaatii päiväkodissakin jo kunnon taistelut. Pitkään aikaan kotioloissa ei ole päiväunille nukahdettu ilman kunnon taisteluja ja viikonloppuisin olenkin suunnitellut jonkin oheisohjelmanumeron, jossa nukahtaa itseltään huomaamatta, esim. rattaisiin kaupunkireissulla tai autoon matkalla aa paikkaan bee. Monesti viikonloppuna Poikanen herää niin myöhään, ettei tarvitse päiväunia, jolloin yö alkaa pikkulapsille sopivampaan aikaan.

Kaksivuotisneuvolan yhteydessä asiasta oli jo puhetta, että Poikanen alkaa olemaan tarpeeksi iso vaatimaan ja keksimään nukkumaanmenoon uusia ohjelmanumeroita ja että vanhempien pitää olla yhtä tiukkoja. Silloin työvuorot Miehen kanssa oli sellaiset, että minä laitoin Poikasen nukkumaan arki-iltoina ja Mies viikonloppuna toisena iltana eli minä käytännössä kuutena iltana viikossa. Selitin itselleni, että tunnin vieressä päivystys ja siitä tuskastuminen on vain omaa turhautumistani, ettei normaalien ihmisten ja äitien kuulu asiasta valittaa, perheneuvolassakin aikanaan neuvottiin miettimään, että onko asialla oikeasti väliä. (On sillä oikeasti väliä, että nipistän omista yöunistani sen ajan, että voin viettää hetken omaa aikaa ompelusten tai netin parissa, koska minä en vain ole ihminen, joka olisi 100 % äiti).

Jossain kohtaa luin netistäkin ohjeita unikoulun pitämiseen, muttei itsellä ollut voimia aloitta taistelua ja Mies suhtautui asiaan opiskele-ja-hoida-sä. Tokihan minä olin silloin pääasiallisessa vastuussa nukkumaanmenosta.

Muutama kuukausi sitten työvuoroissamme tapahtui senkaltainen muutos, että vuoroviikoin Mies laittaa Poikasen yöunille ja vuoroviikoin minä. Miehen vuoroviikoilla olen jo havainnut, että hänkin hermostuu ja tuskastuu unitaisteluihin. Toisaalta minä olen myös tiukempi: ei juoda eikä mitään muutakaan enää sänkyynmenon jälkeen. (Muistan myös tarjota Poikaselle vettä ennen sänkyyn siirtymistä, koska Poikanen asian muistaa sitten, kun haluaa lisää satuja ja sitä ja tätä). Miksi muuten uhmaikäisten lasten pitää testata ja kokeilla joka ilta samat vaatimukset?

Eilen minulla vain yksinkertaisesti napsahti kun Poikanen siirtyi iltarituaalien jälkeen omaan sänkyyn ja aloitti pelaamisen ja makoili poikittain sängyssä. Jätin Poikasen yksin ja menin viereiseen huoneeseen touhuamaan. Yhden jäähy kerran ja useiden sänkyyn palauttamisten sekä muutamien itkujen jälkeen Poikanen rauhottui ja nukahti itsekseen lähes puolitoista tuntia sen jälkeen kun olin ensimmäisen kerran huoneesta poistunut.

Aamu alkoi lähes kaksi tuntia normiaamua aikasemmin. Käytännössä niin aikaisin, että Poikasen pitäisi nukkua päiväunet päiväkodissa, mutta uskalsin toivoa, että nukahtaisi yöunille aikaisemmin, sellaiseen aikaan kuin pikkulasten kuuluukin.

Lelut on siivottu, sadut luettu, pusut annettu, vedet juotu, hampaat pesty ja pissalla käyty. Poikanen istuu vartin sylissäni ja hetken jo luulen, että rauhottuu siihen ja nukahtaa syliini, varsinkin kun aamu alkoi aikaisin.

Poikanen halusi kuitenkin omaan sänkyyn ja heti alko pelaaminen. Olin jo ajatellut, että tänään istun vieressä, jos itsenäiseen nukahtamiseen otetaan pehmeä lasku. Ehkä halusin itse päästä "helpommalla", kun yöunet jäi viime yönä lyhyiksi ja töissä olin taistellut aikuisten miesten kanssa. Koska pelleily alkoi heti, totesin että anti olla.

Kerran Poikanen tuli pois sängystä, meni kyllä komentamalla takaisin, vinkui pitkiä aikoja, että haluu sitä ja tätä. Tänään siis edistystä siinä, ettei tarvinnut sänkyyn kantaa, mutta aikataulu lähes sama eilisen kanssa. Jos edes 10 minuuttia olisi ollut edistystä, olisin voinut kuvitella, että viikossa saavutetaan puoli tuntia ja kuukaudessa se, mitä netissäkin luvattiin, että unikoululla saavutetaan.

Poikanen nukahti tänään aivan täsmälleen samalla kellon lyömällä kuin eilen. Missä se hyöyty on? Puolitoista tuntia siitä kun mentiin sänkyyn ja ties montako siitä kun alettiin iltahommia tekemään.

Lopputulos on se, että minua väsyttää enemmän kuin eilen, ei harmita ihan yhtä paljoa, mutta huomista en viitsi edes ajatella, jotten samantien ala pakkaamaan ja karkaa täältä ja positiivinen puoli on vain ja ainoastaan se, ettei nukahtanut tänään myöhempää kuin eilen.

konnavaatteet

Kaksi sammakkoaiheista settiä koossa 104 cm.

Paidan kaavaa kavennettu jälleen reippaasti.

Svetarineuloksesta toteutetut reisitaskuhousut, jossa yksityiskohtana paitakankaan sammakko. Sammakko olisi ehkä erottunut paremmin edukseen erivärisellä reunaompeleella tai jos taustana olisi muu kuin täsmälleen sammakon värinen svetarineulos.

Turkoosit svetarihousut suunnittelin tekeväni nopealla, helpolla kaavalla, ilman turhia yksityiskohtia, kun olin näperrellyt pari iltaa vihreiden reisitaskujen kanssa. Toisin kuitenkin kävi, kun sain idean taskun suusta kurkiselevista sammakoista. Tähän settiin taasen olisi ehkä saanut enemmän terää, jos paidan resorit olisi olleet turkoosit ja housujen vihreät.

Turkoosien housujen toisena yksityiskohtana takataskusta kurkistava sammakko.

mihin ihmisen aika menee ennen kuin siitä tulee äiti?

Poikanen haettiin eilen mummulaan yökylään ja meillä oli Miehen kanssa pitkästä aikaa treffit. Teemme kumpikin vuorotyötä, joka tosin ajoittuu sunnuntai-illasta perjantai-iltaan, mutta esimerkiksi arkisin emme ole oikeastaan koskaan samaa aikaa kotona. Töissä vitsailen, että tekee parisuhteelle hyvää, kunnei ehditä näkemään, mutta eiköhän kahdenkeskinen ilta tee meidän parisuhteelle joskus ihan hyvää. Toisaalta taas olemme parisuhteen alusta asti tehneet vuorotyötä, joka on käytännössä mahdollistanut jonkinlaiset yhteiset vapaat viikonlopulle, joten emme ehkä osaisi toimia, mikäli kummankin työaika olisi täsmälleen sama. Tällä kertaa elokuvissa ei mennyt mitään niin kiinnostavaa, jota halusimme mennä katsomaan, joten päädyimme kotisohvalla vuokraleffan katseluun.

Tänään Miehellä oli töihin liittyvä koulutuspäivä, joten hän oli puolen tunnin päästä herättyään jo lähdössä kotoa. Minun taasen on tarkoitus lähteä edeltä mummulaan, kun Mies ehtii koulutukseltaan vasta illalla, jottei Poikaselle tule liian kova ikävä (todellisuudessa on varmasti niin, että minulla se isompi ikävä on, ainakin eilisiltaisen ja tämän aamuisen puhelun perusteella, ei Poikanen ole kertaakaan peräämme kaivannut, uni on illalla hyvin tullut ja isovanhemmat on pidetty kiireisenä). Arkena, jos herään kasin maissa ja tarkoitus olisi ehtiä yhdeksitoista päiväkotiin (käytännössä viimeistään puoli yksitoista pitää olla pukemassa ulkovaatteita), tulee aamusta kiire.

Tänään nousin kasin aikaa ja aikataulu on olla puoli yksitoista bussiasemalla, johon meiltä kävelee noin 10 minsaa. Olen ehtinyt etsimään kadonnutta pankkikortin tunnuslukua (ei löytynyt), tilannut uuden tunnusluvun nettipankista, juonut rauhassa aamukahvin, käynyt suihkussa (ajanut jopa karvat!), surffannut netissä, puhunut puhelimessa, pakannut, meikannut, laittanut tukan, googlettanut kukkakaupat kaupungista, jossa vaihdan bussia 30 minuutin odotusajalla (äiteinpäivä), lakannut varpaan kynnet ja päivittänyt blogin. Olen tosin ollut yksin kotona.

Tuleeko äideistä tehokkaampia tekemään asioita? Mikään yllämainituista ei kuitenkaan ole sellaista, jota tekisin rutiininomaisesti (no ehkä netin selailussa on tietyt sivut, jotka päivittäin tsekkaan), aamukahvit juon yleensä meikkauksen tai jonkin muun touhun rinnalla. Ja mihin ihmeeseen käytin sen 28 vuotta ajastani, jolloin en vielä ollut äiti?

pikkudinosaurus

Poikasen päiväkodissa on vappuaattona naamiaiset. Poikanen olisi toivonut hämähäkkipukua, mutta mielestäni sivusaumoista sojottavat jalat on liian vaaralliset, joten käytin äidin mielivaltaa hyväkseni ja toteutin dinosaurus- tai lohikäärmepuvun.

Hyvin tämäkin Poikaselle kelpasi ja oli kyllä supersöpö tässä puvussa.

käsityön arvo(stus)

Pyörähdin Helsingissä Messukeskuksessa ja ihmettelin suomalaisen (?) käsityön hintaa. Ehkä oma taitoni tehdä ja ommella johtaa siihen, etten pidä käsityötaitoa minään tai hinnoittelen oman työn tekemisen liian halvaksi. Tokihan pitää muistaa, että kun teen itse käsitöitä, se on harrastus, tapa tyhjentää päätä, vastapaino melkomiehiselle palkkatyölleni.

Esimerkiksi tunikamekot on mielestäni täysin ylihinnoiteltuja. Okei, joku elättää itsensä ja mahdollisen perheensä kyseisillä tuotteilla. Ensinnäkin, malli on hyvin yksinkertainen: olkasaumat ja sivusaumat, hivenen alaspäin levenä a-mallinen. Sopii siis kaikille, erityisesti pyylevälle vartalomallille, koska peittää vatsanseudun, mutta vaate ei ole mitenkään istuva. Toiseksi, kyseinen materiaali, josta tuote on valmistettu, maksaa minulle parikymppiä metri. Väitän, että kyseinen yrittäjä saa sen halvemmalla, kun minä kuluttajana ja toisaalta pääsee ainakin alv:t vähentää. Yrittäjä siis maksaa materiaaleista ehkä parinkympin tienoilla per tuote. Kolmanneksi, neljäsosa alvia ja katettakin pitää olla, jotta yrittäjälle jää itsellekin jotain, mutta kun hinta on 109 euroa kipale tai messunhinta 74 euroa niin mielestäni on täysin ylihinnoiteltu, kun otetaan kohta yksi huomioon.

Ja todettakoon tässä, että nyt en puhu kaikesta, mitä messuilla oli myytävänä. Osassa hinta oli mielestäni ok, olisin kyseisenlaisesta tuotteesta pyydetyn voinut maksaa, eikä kyseessä ollut esine, jota en olisi itse kyennyt toteuttamaan.

miksikä sitä pukeutuisi?

Tänäkin vuonna vanhenin ja jälleen kerran iän kasvaessa numeroina lisääntyy kysymysten määrä: oliko tämä tässä, vieläkö jotain, mitä elämältä haluan, vastaanko ulkoisesti sitä mitä ikäni numeroina edellyttää?

Asumme tällä hetkellä vuokralla, aluksi väliaikaisesti, mitä vaihetta on siis kestänyt vuoden. Mies on sitä mieltä, että vielä vuosi mennään näin, katsotaan mihin talouselämä (ei niinkään omamme vaan yleismaailmallinen) etenee ja minä kaipaisin jotain uutta projektia, kuten muutto ja oman remontointi.

Jälleen kerran mietin, pitäisikö se uusi projekti remontin ja muuton sijaan ollakin perhekoon kasvatus. Tähän asti olen aina ihmetellyt, miksi ihmiset haluavat tehdä lapset pienellä ikäerolla (joo-joo onhan niistä seuraa ja leikkikaverit toisilleen), mutta mitä vanhemmaksi Poikanen kasvaa ja sitä kautta elämä muuttuu helpommaksi, sitä varmempi olen, etten halua uudestaan kokea vauva-arkea.

Nykyiseen työhöni olen joutunut puolivahingossa. Tämä ei tosiaan ollut unelma-ammattini, enkä tälle alalle hakeutunut edes lukion jälkeen opiskelemaan. Kun en saanut toivomaani opiskelupaikkaa, jäin jatkamaan kesätöiden tekoa ja puolivahingossa jouduin nykyisen työnantajani palvelukseen. Työn ohessa on ammattitutkinto suoritettu ja urallakin edetty paikkakunnan muutoksen myötä. Pitäisikö sitä kuitenkin yrittää vielä yliopistoon, pitäisikö sitä kuitenkin vielä opiskella? Kuitenkin töitä olen päätoimisesti tehnyt jo yli kymmenen vuotta, joten kynnys siirtyä selvästi huonommalle tulotasolle moneksi vuodeksi on korkea. Varsinkin kun tulotason huonomisesta kärsii myös Poikanen ja Mies ja kun itsekin on tottunut tiettyyn elämäntasoon. En rehellisesti usko, että muutaman vuoden opiskelujen jälkeen tulotasoni nousisi niin merkittävästi nykyisestä, että alan ja ammatin vaihto kannattaisi. Loppujen lopuksi nykyinen työni kiinnostaa minua, ei töihin lähtö ole vastenmielistä. Jos jotain uutta opiskelisinkin, se voisi hyvin olla myös tältä alalta. Joskus olisi ollut mahdollisuus yhdistää sekä opiskelu- että työelämä, mutta nyt vuorokaudessa tuntuu olevan aina liian vähän tunteja, jotta ehtisi Poikasen kanssa olla tarpeeksi.

Oma ulkonäkö on kait asia, jota on miettinyt aina. Nyt vielä enemmän, ostinhan jokin aika sitten ihan ensimmäisen virallisen ryppyvoiteenkin. Varsinkin päiväkodissa Poikasta viedessä tai noutaessa ja näkiessä muita vanhempia, mietin, että näytänkö noin vanhalta, tai olenko hirveän nuoren näköinen. Tilastollisesti olen ollut keskiverto ikäni puolestani synnyttäessä Poikasen, en selvästi nuorempi.

Toinen ongelma ulkonäössä on pukeutuminen: mitä ihmettä kolmekymppisen naisen kuuluu pukea? En koskaan ole mitenkään erityisesti perustanut farkkukankaisista housuista, mutta tälläkin hetkellä niitä on kaapissani viidet. Muusta materiaalista valmistettuja housuja ei sitten olekaan. Ihan siitä yksinkertaisesta syystä, että nykymuoti on aivan kummallista, en halua pukea mintun vihreitä tai kukallisia tai pinkkejä housuja. Sen värisiä housuja voivat käyttää nuoret ihmiset, parikymppiset, mutta ei enää minun iässä. Mitä sitten päälle kuuluisi laittaa? Mikäli vaatekaapistani etsii alaosia ja ottaa luvusta pois ne viidet farkut, jäljelle jää legginsejä ja hameita ja mekkoja. Mekot ja hameet ovat maksimissaan polveen asti, suurin osa jopa pituudeltaan mini. Legginsien kanssa minihameet olivat kesällä ihan kivoja, mutta talvella aloin miettimään ja pohtimaan taas sitäkin, että vastaako minihameet enää omaa ikääni. Onko jossain sääntö, että yli kolmekymppiset eivät saa käyttää minihametta? Oman painoindeksini puolesta on kait ihan luvallista pukeutua minihameeseenkin.

Pukeutumisongelma laajenee sinne hankintaan asti. Teen edelleen vaateostokseni kauppaketjuista, joissa olen asioinut siitä asti, kun itse aloin vaatteita hankkimaan eli kohta viisitoista vuotta. Tokihan on tarjolla toisenlaisia vaatteisiin erikoistuneita kauppaketjuja, mutta aikuisten naisten vaatekaupasta en vain ole löytänyt mitään itselleni sopivaa. Tavaratalojen vaateosastojen kiertely on saanut minut epäilemään, ettei kolmekymppisille ole todellakaan mitään puettavaa: lasten vaatteita löytyy vähän kaiken ikäisille lapsille, mutta naisten osastojen vaatetarjonta on tyyliä mummo.