ilo irti

Viime vuonna Poikasen päiväkoti oli koulujen hiihtolomaviikon suljettu. Poikasen päiväkoti oli muutenkin vaihtunut muutama kuukausi aiemmin ja se, kuinka voimakkaasti Poikanen muutokseen suhtautui yllätti ainakin minut. Emme halunneet viedä Poikasta viikoksi taas uuteen päiväkotiin, joten Poikanen vietti talvilomaa mummun kanssa. Tänä vuonna äitini ilmeisesti odotti, että sama toistuisi, mutta jostain syystä päiväkoti ei ollutkaan hiihtolomaviikolla kiinni.

Äitini kuitenkin halusi Poikasen talvilomalle ja päätimme sitten, että viemme hänet mummulaan viikonloppuna ja haemme tulevana keskiviikkona. Otin ilon irti eilen ja levitin keittiön pöydälle murusen ja mussukan ja nuppineuloja ja kankaita. Olimme juuri syöneet Miehen kanssa lämpimän aterian, joten kenenkään ei tarvitsisi alkaa kokkailla koko iltana saatikka päästä ruokailemaan. Mies vähän nurisi, kun ei mahtunut syömään iltavälipalalihapiirakkaansa keittiöön jääkiekkopelin erätauolla.

Tuloksena t-paita, jossa kerrankin onnistuin näpertämään hihojen ja pääntien huolittelut kaitaleella. Pääntiestä tuli ehkä turhan avara, mutta ompeluvaiheessa vaikutti, ettei kolminkerroin taitettu resori jousta ihan samalla tavalla kuin kaksinkertainen, millä tavalla tähän asti olen huolittelusta saanut siistin.

Ja pitkät kalsarit. Tällä hetkellä Poikasen kaapissa on parit kaupan pitkät kalsarit. Hyvin vähälle käytölle jääneet, mutta silti liian pienet.

T-paita koossa 110 cm, helmapituutta lisätty. Kalsarihousut koossa 116 cm.

paitapaloista ja prinsessapaita

Kutsu kävi 6-vuotissynttäreille. Alkuviikosta järjestelin kangasvarastojani ja jälleen kerran ihmettelin, että niitä on tosiaan kertynyt melkoinen määrä: kankaita järjestellessä "löytää" kankaita, joita ei edes muista ostaneensa.

Synttärisankarille olen joitain hameita ommellut, joten halusin tällä kertaa ommella jotain muuta. Tykkäsin aiemmin tekemästä prinsessapaidasta, joten yksi sellainen tällä kertaa koossa 122 cm, jota on kavennettu.

Koskei minulla ollut vertailukohtaa pitkälle ja hoikalle, en arvannut ommellu näidenkin kaveriksi legginsejä. Idea paloista ommellusta paidasta tuntui kovin houkuttelevalta.

Violettiraidan kaveriksi valitsin ruskean, josko se olisi prinsessaväri, mustaakin velouria kaapista olisi löytynyt, mutta se ei liene oikea prinsessaväri.

Ja palapaita takaa. En tiedä, miksi näistä palapaidoista tykkään, jokusia suunnitellut Poikasellekin, mutta ne on ainakin vielä jäänyt tekemättä. Tämän tein koossa 128 cm ajatuksella, että voi pitää jonkun toisen paidan päällä. (Nyt on ainakin yksi kaavakin piirretty niin ehkä kynnys toteuttaa tällainen poikaväreissä laskee).

Setissä siis kaksi yläosaa: trikoopaita kokoa 122 cm, jota kavennettu, velourpaita kokoa 128 cm. mutta tässä taas helmaa pidennetty.

taskupaita ja ei-niin-onnistuneet kalsarit

Kaappien kätköistä löytyvien kankaiden tuhoaminen jatkuu. Poikasen vaatekaappi pyytää housuja, mutta jälleen kerran syntyi paita. Edessä olevat taskut houkutteli kokeilemaan tätä mallia ja toimii näemmä ihan hyvin trikoopaidassa. Tosin etu- ja takakappaleiden sukellusvene-trikoo on paksuhkoa.

Pääsen pian kokonaan eroon taskukammosta. Vaikka taskujen askartelussa hirvittikin leikellä viilto keskelle paitaa, niin paita onnistui tosi hyvin. Loppusilityksessä sukellusvene-trikoo vähän venui, pelkäänpä että pesujen myötä tämä paita saa lisää ylimääräistä leveyttä.

Jämäpalojen hyötykäyttö kalsareihin, joista ei tullut omaan silmään ihan niin mieleisest. Lisäksi tupeloin vyötäröä ommellessa ja huomasin virheeni vasta päällitikkauksia päätellessä enkä laiskuuttani jaksanut alkaa enää purkamaan. Toisaalta Poikasen edellinen kalsarikerta alkaa käymään auttamattomasti pieneksi, joten josko nämä sitten uudessa koossa näyttelisi varahousuroolia. Ainakin muutaman viikon ajan meillä on Poikasella mennyt ulkoilujen jälkeen housut vaihtoon kalsareita myöten kurahousuista huolimatta.

Paita koossa 116 cm, kalsarit koossa 116 cm.

aselepo saumurin kanssa

Kiikutin tammikuun puolessa välissä saumurini myyjäliikkeeseen ja se teki lähes kuukauden retken käyden maahantuojalla asti. Olin jo aiemmin leikellyt Poikaselle paloja uusiin kalsareihin.

Nämä kalsarit koossa 116 cm.

Ompelin t-paidan kankaasta, jonka olen tainnut ostaa neljä vuotta sitten. Alkuperäinen suunnitelma oli tehdä siitä Poikaselle pyjama tai jumpsuit, mutta luonnossa kangas ei kuitenkaan näyttänyt pyjamalta tai jumpsuitilta. Niinpä siitä syntyi nyt t-paita koossa 116 cm.

Lisäksi paita paloista: punainen norsukangas riitti etu- ja takakappaleisiin ja hiat leikkelin beige-valkoraidallisesta trikoosta. Kummatkin kankaat on aikanaan esipesty, mutta nähtäväksi jää onko hiat ensimmäisen pesun jälkeen vaaleanpunaiset. Tämäkin paita koossa 116 cm.

Jopa langanvaihtojen jälkeen uusi muruseni suostui tekemään hyvää tikkiä. En tiedä, uskallanko kokeilla trikoon lisäksi velouria, kun tuntuu että paksumpien joustavien kankaiden ompelussa sattuu jotain, minkä jälkeen ompelu ei suju enää. Näiden ompelusten jälkeen sormia kyllä syyhyttää ja kaapistakin löytyy kankaita.

juhla-asua häihin

Miehen yksi parhaista kavereista meni ystävänpäivänä naimisiin ja tarvitsin juhliin jotain puettavaa. Minulla oli selvä visio puvusta: kaksiosainen, jossa yläosa on korsettimallinen. Muokkailin kaavaa, jossa nyöritys oli edessä siten, että nyöritys tuli taakse.

Lisäksi jouduin muokkailemaan kaavaa rinnanympäryksen osalta, kun omat mitat ei ihan vastannut sitä, mitä vyötärön ympärys vastasi. Tosin muokkailtavaa ei ollut ihan niin paljon, mitä alunperin kuvittelin, Mies kun otti minusta mitat ja vaikka koetin opastaa, että miten homma käy, oli onnistunut saamaan tosi omituiset mitat minusta: normaalisti kun oletetaan että lantio-vyötärö-rinta mitoista vyötärön mitta olisi se pienin, minulla pienin olisi rinnanympärys. Onneksi älysin ihmetellä asiaa ennen kankaan leikkaamista ja mittailin vähän uudelleen, enkä siis ole kolmion mallinen. 

Takaosan nyöritin satiininauhalla.

Alaosasta tein kellohameen, jossa helman etuosa on takaosaa lyhyempi. Diplomi-insinöörityökaverini avustuksella onnistuin säilyttämään helman mittasuhteet siten, että hame on pyöreä vaikka etuhelma onkin parikymmentä senttiä lyhyempi takahelmaa. Oma mielikuvitukseni ei tähän riittänyt, vaikkakin ratkaisun kuultuani, hoksasin heti, että noinhan se tosiaan toimii. Helmassa on kolme kerrosta tylliä. 

Ja tavoilleni uskollisena tämäkin asu valmistui edellisenä iltana, vaikka sirkkarenkaita korsettiyläosaan askarrellessa meinasi lopppua usko reikien aikaansaamiseksi neljään kangaskerrokseen. Lopputuloksena kuitenkin 18 reikää halutuilla paikoilla sekä yksi ylimääräinen reikä vasemmassa keskisormessa. 

Hame mittojen mukaan, korsettitoppi muokattu koosta 38. 

oman vaatekaapin täydennystä

Jostain syystä olen innostunut ompelemaan kerralla jonkun setin, eli että vaatteissa ylä- ja alaosa mätsäisivät toisiinsa. Tällä kertaa, Poikasen pettymykseksi, valmistui jotain itselle. Vaatekaappiini on muuttanut ei-mitään-päälle-pantavaa -vaatteita ja ensiavuksi leikkelin uuden topin, siihen sopivan hameen ja paidan.

Topin kaavaa muokkasin perustopin kaavasta, selkäpuolelta painijanselkämaiseksi ja pidensin helmaa. Lisäksi leikkelin siihen hupun.

Ihastuin tähän kankaaseen syksyllä palalaareja kangaskaupassa myllätessäni ja näin sen heti toppina. Omaksikin yllätykseksi onnistuin kanttaamaan kädentiet resorilla siististi ja nätisti.

Koskei toppikangasta ollut hihoihin riittävästi ja talvella on mukava, että on jotain pitkähiastakin takin alla, etsin kaapin kätköistä mätsäävää collegea ja leikkelin siitä ananasmekon kaavoilla lyhennetyn yläosan. Koska topissa oli jo huppu, tähän en sitä tehnyt. Tarkoitukseni oli kantata pääntie ja ehkä helmakin resorilla, mutta laatikon uumenissa olevat ruskeat olivat häiritsevän erivärisiä paidan kanssa, joten päädyin kaksoistikkaamaan sekä helmankäänteen että pääntien ja hiansuut.

Toppikankaan oston yhteydessä ostin pienen palan ruskeaa puuvillakangasta ajatuksena tehdä toppiin mätsäävä alaosa. Kaapissa olevien hameiden pituus (tai lyhyys) on alkanut häiritsemään ja tämän mittailin polveen asti ulottuvaksi. Kaavana tässä on apinoitu pikkutytöille ompelemia hameita. Lisäsin helman alle kolme kerrosta violettia verkkomaista kangasta. Kangas ei ole yhtä pönäkkää, kuten tylli, todella pehmeää, mutta useampi metri rypytettynä nostaa hametta kivasti. Itselläni ei ole pienintäkään käsitystä, mitä se on, tiedä vaikka hameessani olisi nyt verhokangasta. Mittailin verkkokankaan siten, että on pari senttiä hametta pidempi, jotta näkyy helman alta.

Toppi kokoa 36/S, paita kokoa 36/S ja  hame kokoa 36/S. Ainakin äkkiseltään hame tuntuu liian muhkealta lantion kohdalta. Muutenkin kroppani on epäsuhdassa sikäli, että lantionympärys on rinnanympärystä isompi ja ainakin tällaisena kokonaisuutena yläosan pienuus alaosaan nähden korostuu.

Toki tavoitteena on, että vaatekaapin sisältö mätsäisi toisiinsa, joten ei nämä käyttämättä jää, ehkeivät vaan pääse ihan suunniteltuna settinä kerralla päälleni.

vuosittainen ikäkriisi

Jälleen kevään lähestyessä, lasken, että montako elinvuotta on takanapäin, kun numeroina ikä kasvaa yhdellä. Tänä vuonna näin lähes kahta kuukautta ennen synttäreitä jo alan pohtimaan, että mitä se sitten oikein tarkoittaa, kun on 33. Kolmekymmentäkolme.

Ekaksikin se tarkoittaa, että on vanha. Olen viimeiset kymmenen vuotta ollut välitilassa; ehkä joskus keksin, mikä minusta oikeesti tulee isona, siihen asti olen töissä. Okei, tokihan minulla on ihan ammatillinenkin koulutus siihen työhön, jota juuri nyt päätoimisesti teen ja saman työnantajan palveluksessa on töitä tehty jo yli kymmenen vuotta. Toki vakituinen työsuhde on houkutellut miettimään muita juttuja kuin opiskeluja; opiskelijabudjetilla ei toteuta ihan sitä elintasoa, jonka vakituisella työsuhteella saavutetaan esimerkiksi pelkästään asumisen osalta: asutaanko vuokralla vai asutaanko omassa (lue: pankin) asunnossa. Toisaalta saavutetusta elintasosta ei ole heti valmis luopumaan, vaikka kotiin kerääntyvä tavaramäärä ahdistaakin.

Toisena kolmekymmentäkolme tarkoittaa sitä, että pitäisi vakiintua: aikuisiän kynnyksellä kapinoin voimakkaasti sitä, että ottaisin asuntolainaa, muodostaisin kenenkään kanssa vakituisen parisuhteen tai että perustaisin perheen. Kummallisesti sitä viimeisten vuosien aikana on allekirjottanut nimensä useampaankin kauppakirjaan, pankin lainahakemukseen ja samaisissa papereissa on lukenut Miehenkin nimikirjoitus. Kummallisesti sitä kuitenkin menee odotusten mukaan, onko kyse sitten ihmisen luonnollisesta tarpeesta, mallioppimisesta vai ympäristön asettamasta paineesta.

Voidaan silti todeta, etten ihan kaikkiin odotuksiin vielä ole taipunut: vasemmassa nimettömässä ei ole yhtään sormusta enkä ole sellaista luvannut siihen pujottaakaan. Edelleen lapsiluku perheessämme on keskivertoa huonompi. Vanhenemisen myötä näitäkin asioita alkaa pohtimaan, että pitäisikö sitä kuitenkin olla keskivertosuomalainen.

Vaikka Poikanen ei mikään vauva enää olekaan, en halua talouteen uutta vauvaa. Vauva-ajasta muistan vielä ne kipeimmät ja rankimmatkin jutut. Tokihan muistan suloisiakin asioita. Kumpi on sitten se itsekkäämpi teko: se että minun ja Miehen kuollessa Poikanen on maailmassa yksin, lähimmät sukulaiset ovat serkkuja vai se, että perheen ainoana lapsena hänen ei tarvitse jakaa isän ja äidin huomiota eikä tulevaisuudessa tarvitse pohtia, että miten harrastuksiin käytettävät varat jaetaa lasten kanssa tasan.

Ehkei äidin ole edes sopivaa pohtia sitä, että mikä sitä sitten isona olisikaan. Jollain tapaa omalle lapselleen kai pitäisi opettaa ja näyttää esimerkkiä, että miten tätä elämää eletään. Kun omat ikävuodet ovat likempänä neljää- kuin kahtakymmentä, rohkeus pistää pakka sekaisin katoaa. Toisaalta nyt se myös sekottaa muidenkin elämää kuin vain omaa.

Elämänmeno on pitkälti rakennettu siihen, että joka kuukausi tilille tulee tietty summa, joka sitten jaetaan eteenpäin erilaisille tahoille, jolloin tätä samaa elämänmenoa eletään taas seuraava kuukausi kunnes se summa jälleen tulee tilille. Ymmärrän toki, että pienelle lapselle rutiinit ja tietty samankaltaisuus, toistuvuus, tuo turvaa. Edellissyksyisen muuton jälkeen olen havainnut, että varsinkin omalle Poikaselle rutiinit ja odotettavissa oleva arki tuo turvaa. Toisaalta lapselle turvaa tuova toiminta on myös aikuiselle helppoa: yhteiskuntamme odotuksien mukava elävä saa ympäristöltään kannustusta, että toiminta on hyväksyttävää. Näin sen elämän kuuluu mennä.

Mutta entäs jos kolmekakkosena ei tunne itseään yli kolmekymppiseksi? Entäs jos kaipaa jotain, mutta ei tarkalleen tiedä että mitä? Entäs jos haluaa muuttaa kaiken, muttei kuitenkaan tärkeimpiä, kuten kotia, Miestä ja Poikasta? Miten sellaisia muutoksia tehdään ilman että koko maailma järkkyy? Ehkä kysymys on vain siitäkin, että naapurissa ruoho on vihreämpää: jos ei selvästi tiedä vastausta, että mitä sitten tekisin niin onko vastaus se, että kaikkihan on kuten pitääkin, mutta ihminen vain haluaa jotain lisää.