keksinkö joskus miten pitäisi olla

Hävisin 5-vuotiaalle Poikaselle shakissa. Mummu opetti jossain vaiheessa shakkinappuloiden järjestyksen pelilaudalla ja leikki Poikasen kanssa shakin peluuta. Muutama kuukausi sitten Poikanen halusi pelata kanssani, mutta totesin tylsänä, että sitten pelataan oikeilla säännöillä. Silloin tällöin Poikanen kantaa pelin esiin ja jaksaa keskittyä yhteen-kahteen peliin. Tokihan selitän Poikaselle, mitä oma siirtoni tarkoittaa hänen nappuloitaan kohtaan ja estän Poikasta tekemästä aivan typeriä siirtoja.

Eilen se sitten tapahtui. Alkupeli meni ihan tavallisesti, kunnes puolessa välissä peliä tein oman tyhmän siirron ja Poikanen hoksasi sen. Uskoin vielä pelin kääntyvän, mutta parin vinkin jälkeen Poikanen voitti minut.

Toisaalta olen ylpeä, vaikka tiedänkin, että osan pelistä neuvoinkin. Toisaalta tunnen syyllisyyttä, että noin pieni jo pelaa shakkia ja tietää säännöt. Itse olen ollut ehkä 10-vuotias opittuani shakin.

Jälleen olen pohtinut elämänvalintojani. Onko minusta oikeasti päiväammatiksi ompelijaksi vai pitäisikö se olla kohdallani vain harrastus? Mihin aika on mennyt, olen ihan kohta ikäloppu? Koulussa suurin osa luokkakavereistani on kymmenisen vuotta itseäni nuorempia ja jään miettimään, että näytänkö selvästi muita vanhemmilta. Edellinen ammattinikaan ei houkuttele, enkä oikeastaan tiedä, että mitä sitä oikeasti haluaisin tehdä päivätyökseni. Toisaalta aikuisena ihmisenä ja äitinä ja asuntovelallisena ja kunnon kansalaisena minunhan pitäisi tietää.

Tajuan laskettuani, että olin raskaana kuusi vuotta sitten. Mihin kuusi vuotta elämästäni on kadonnut? Kliseisesti itsestä tuntuu siltä, että juurihan se tapahtui. Poikanen odottaa innoissaan, että ensi syksynä hänestä tulee eskari ja sitten hän menee kouluun ja voi käydä itsekseen lähikaupassa. Oikeastaan en kaipaa aikaa, jolloin Poikasta oli vahdittava tai leikitettävä. Toisaalta tajuan, kuinka lyhyen aikaa Poikanen enää leikkii, muutaman vuoden päästä kulkee kavereillaan.

Tokihan kuluneesta ajasta muistuttaa kotiin kertynyt tavara. Toivoisin, että kodissa olisi yleissiistiä, mutta näillä neliöillä se on lähes mahdoton tehtävä. Syksyn tultua pyykki kuivataan sisällä ja käytännössä olohuoneessa. Puutarhakalusteita ja muita kesäpihatavaraoita varastoidessa huomaa, että mitä kaikkea varastossa onkaan. Ajatuksena olisi helppo jaotella tavarat niihin, joita tarvitaan, mutta tarpeettomalla tavaralla on tarpeetonta arvoa, jolloin niistä ei maltakaan luopua. Eihän se nyt niin iso kasa kuitenkaan ole.

Makkariin rakennettu ompelupöytä ei ole saanut minua ompelemaan normaalia enempää. Viikolla olen kotona puoli kuusi ja aamulla herätys on puoli kuusi, joten monesti illat kuluu pelatessa tai leikkiessä Poikasen kanssa ja kotitöiden parissa. Poikasen mentyä nukkumaan, menen monesti itsekin. Tokihan selvä arkipäivärytmi on rytmittänyt oman biologisen kelloni siten, että viikonloppunakin herään muuta perhettä aikaisemmin ja saan sitten syödä aamupalan rauhassa.

Voihan ompelemattomuudelle olla syynsä silläkin, että koulussa teen sitä tai siihen liittyviä juttuja koko päivän. Jälleen pääsen pohtimaan, että pitikö minun lähteä kouluun. Toki siellä opin uusia asioita, mutta hiukan harmittaa sekin, että kalliit koneet pölyttyy kotona.

uusi laukku

Mies ihmetteli tämän nähdessään, ettenkö enää muuta tee kuin laukkuja. Itselläni on ollut kaksi laukkua koulussa käytössä. Toinen kankaasta valmistettu, on hiukan liian pieni siihen tavaramäärään, mitä päivittäin mukana kannan. Toinen nahkainen on taas tyhjänäkin niin painava, että kun pakkaan sinne kaiken t a r p e e l l i s e n  laukku tuntuu painavan lähes oman painoni verran.

Otin mittoja nahkaisesta laukusta ja leikkelin vanhan verhon paloiksi. Sopivan värisiä vetoketjujakin löytyi ompelupakin kätköistä.

Laukku suljetaa päältä vetoketjulla ja edessä on vetoketjutasku ja kaksi pienempää kam-nepeillä suljettua taskua. Myös takana on pienempi vetoketjullinen tasku.

Sisävuoreksi on myös käytetty vanhaa verhoa ja laukku on jaettu kahtia.

Ekan käyttöpäivän jälkeen voin todeta, että tämä laukku syö itseensä kaiken tarpeellisen. Tosin pakattuna tämäkin painaa.

ristiäislahja

Tänään sai nimen veljeni tytär ja jälleen lahjukseksi jotain ompelukoneista syntynyttä.

Vakosamettihousuissa on takana taskut. Joko olen kouluttanut saumurini tai hän piti kovasti vakosametista, mutta nämä housut kasaantuivat ennätysajassa ilman suurempia taisteluja. Ne jopa onnistuivat niin hyvin, että vähän harmitti antaa lahjaksi, mutta kun ei sopivankokoista käyttäjää itsellä ole.

Toisaalta eipä ollut isompia ongelmia joustofroteenkaan kanssa, vaikka keksin haluta taso-ommelta koristeeksi helmaan ja pääntielle.

Setti koossa 80 cm.

Lisäksi askartelin pari puklurättiä kaapista löytyneestä harsopalasta.

Ja lisäksi vielä neuvolakortinkannet. Vaikka muutama päivä sitten järjestelin kankaita, en muistanut, mitä kaikkea siellä taas olikaan. Lähdin ajatuksella, ettei minulla ole mitään sopivaa kuviokangasta ja silti aamulla pöyhiessä löysin pöllöjä.

Sisäpuolelle violettipinkkiä ja pöllöjä. Olen aikanaan tällaiset askarrellut Poikasen neuvolakorttia varten ja mielestäni on tosi kätevät, kun kansissa on paikka kelakortille ja taskuja resepteille.

keittiön sisustukseen sopivat patalaput

Olen varmasti meidän perheessä ainut, jota häiritsee se tosiasia, että keittiön lattia, verhot, pöytäliina ja pyyhkeet mätsäävät, mutta pääasiassa laatikossa asuvat patalaput ja -kintaat ovat sekalaista seurakuntaa. Vanhassa elämässä asuimme omakotitalossa ja siellä keittiön ikkunassa roikkunut verho sai uuden elämän patalappuina. (Joo, kyllä olen senkin säästänyt.) Sopivan väristä vinonauhaa ei kotoa löytynyt, joten ostin palan harmaata peruspuuvillakangasta, josta leikkelin sopivan pituisia soiroja ja silitin niihin taitteet.

Vinonauhan ompeleminen reunoihin oli yllättävän haasteellista ja ratkoin ahkerasti. Lopputulos ei vieläkään ole aivan täydellinen, mutten valitettavasti parempaa kyennyt. Virheet ovat toki pieniä eikä käyttötarkoitukseen vaikuta.

Askartelin useamman, jotta voisin luopua mahdollisimman monesta vääränvärisestä.

Sisään sopii käsi, joten tavallaan tämä on patakintaan ja patalapun sekasikiö.

rekkareppu

Ensimmäiseksi omavalintaiseksi perustyöksi koulussa valitsin päiväkotirepun ompelun Poikaselle. Tätähän olin jo kesällä suunnitellut tekeväni, mutta vaikka tarvikkeet ja kaava oli, en milloinkaan saanut aikaiseksi tehdä. Hyvä niin, sillä tähän lopputulokseen olen tyytyväinen.

Edessä pieni vetoketjutasku.

Repun koko 30 x 35 cm eli oikein sopiva pieneen selkään.

susipaita, hassut housut ja lippapipo

Löysin mallin susipaitaan ja halusin kokeilla sitä Poikaselle. Tikkauksia jouduin purkamaan useaan kertaan, eikä ne kaikissa kohdissa vieläkään ole täydelliset, mutta kangas ei tahtonut näitäkään ratkomisia kunnolla kestää.

Susipaita koossa 116 cm. Visioin jo, että tämä voisi olla kiva myös oranssi-valkoisena toteutettuna kettupaitana.

Haaremihousumalleja ilmaantui Poikasen vauva-aikana, mutta vielä en ole niihin lämmennyt. Muutaman kerran olen niitä itselleni sovittanut, todetakseni, ettei housut ole minun kropalleni. Ilmeisesti ympäristön paine on murentanut vastarintaani, sillä päätin kokeilla Poikaselle mallia, josta puuttuu keskietu- ja keskitakasauma.

Housut koossa 116 cm. Housuja pyöritellessä aloin epäilemään, onko nämä sittenkään hyvät, mutta Poikaselle sovittaessa näytti kivoilta ja Poikanenkin tykkäsi.

Suostuin Poikasen kummitädin pyyntöön ommella hänen melkein 2-vuotiaalle pojalleen lippapipon.

Pipo koossa 2-4 vuotias.

äiti on ihan tyhmä

(Kun illalla pitää lopettaa kaikki kiva ja mennä pesemään hampaat ja pissalle ja nukkumaan).

Tänä iltana 5-vuotias totesi äiti on ihan tyhmä -kommentin jälkeen, että mä ainakin muutan isona pois täältä. Otan omat tavaratkin mukaan.

(Lupasi kuitenkin ihan lähelle muuttaa ja keittää kahvia ja leipoa pullaa ja hakea vierailulle).

Miehellä on töissä menossa työvuorokokeilu siten, että tiistai, keskiviikko, torstai on normaaleja päiviä ja vuoroviikoin joko maanantai tai perjantai on vapaa ja vastaavasti maanantaina tai perjantaina on 16 tunnin työpäivä. Tämä luonnolllisesti tarkoittaa, että noina pitkinä päivinä myös Poikasella on 10 tunnin hoitopäivä, koska ennen kouluun menoa vien päiväkotiin ja koulun jälkeen haen päiväkodista.

Kolme ja puoli vuotta sitten palasin työelämään ja siitä lähtien olemme vaihtaneet arkisin Miehen kanssa läpsystä vuoroa. Kummankin vuorotyöstä on ollut se etu, että Poikanen on ollut puolipäiväisenä hoidossa. Tähän asti. Toisaalta Poikanen on jo iso, ymmärtää asioita, ja vastapainona 10 tunnin hoitopäiville on viikossa sitten kokonainen arkivapaapäivä.

Ensimmäisen koulukuukauden jälkeen ajatukset on vielä, että jes! tätä mä haluun tehdä, miksi en ole aiemmin tätä keksinyt. Ehkei aika ollut sopiva? Toisaalta aamulla puoli seitsemältä päiväkotiin lähtiessä ajatus ei ole enää niin kovin jes. Tällä viikolla alkoi syksy, salaa toivon, ettei talvea tulisi ollenkaan. Kaikki ei tietenkään ole vielä valmista ja selvää, arki ei vielä pyöri vakiona. Aina pitäisi muistaa, jottei kaikki ole valmiina ja sitten toimitaan suunnitelman mukaan, mutta jotenkin epävarmuus häiritsee. Joskus yritän miettiä, että olinko ihan tyhmä, kun lähdin tähän tässä elämäntilanteessa. Vielä en ole sitä mieltä.