Tunnen itseni aina toisinaan lehmäksi, enkä mitenkään hyvällä tavalla. Pitäisi olla tyytyväinen ja onnellinen, että pystyn imettämään omaa Poikastani. Mutta kun. En ole henkisesti valmistautunut siihen, että haisen maidolle. Haluan haista ihmiselle. En ole henkisesti kasvanut siihen, että suihkussakäynti kannattaa ajottaa siihen ajankohtaan, kun on juuri imettänyt. Mikäli sinne menee täysin rinnoin, puhtaana pysyminen edes siihen asti, kunnes on pukeutunut, on todellinen haaste.
Lääkärin määräyksestä harrastan seksiä ehkä kahden kuukauden kuluttua. Se ei silti estä ajattelemasta asiaa. Ensinnäkin jännittää vähän, että miten homma onnistuu synnytyksen jälkeen. Toiseksi pitäisi keksiä tapa, miten selvitä suorituksesta ilman, että kaikki paikat on maidossa.
Onhan tässä tietty ne hienotkin puolet, kun en ole koskaan mitään jättirintoja omistanut. En vielä ajattele sitä, miten ne sitten lysähtävät takaisin vanhoihin mittoihin, kun Poikanen rupeaa syömään ihmisten ruokaa.
Siivosin tänään vaatekaapin: äitiysvaatteet on nyt kasassa makuuhuoneen lattialla odottamassa loppusijoituspaikkaa, sopivia vaatteita hyllyillä esillä ja ylähyllylle jemmattu jos-näihin-vielä-joskus-mahdun -vaatteet. Ensinnäkin sitä ihan äimisteli, että olenko mä ihan oikeesti joskus ollut näin pieni? Toiseksi aloin jo epäillä, mahdanko enää ikinä sopia niihin vaatteisiin, kun osa on niin ihania.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti