Pitäiskö meidän mennä naimisiin, Mies kysyy, kun löhöilemme sohvalla ja katsomme piirrettyä elokuvaa yhdessä Poikasen kanssa. Hoen epätoivoisesti, että ei ei ei ei.
Koen tulleeni yllätetyksi pahemman kerran, ehkä jopa vähän petetyksi. Suurin osa lähipiirini ihmisistä tietää kantani avioliittoon ja ovat minun osaltani luovuttaneet. Osa yrittää vielä säännöllisin väliajoin koeponnistaa kantaani asiaan. Emme ole edes kihloissa, koska tulkitsen sen esisopimukseksi, lupaukseksi, avioliitosta.
Entisessä elämässä parisuhde päättyi ainakin siitä syystä, etten ollut valmis menemään naimisiin. Tästä oppineena kerroin pari faktaa Miehelle reilu kuusi vuotta sitten, kun yhteishengailumme alkoi vaikuttaa vakavalta seurustelulta. Mies sanoi, ettei hän kaipaa avioliittoa, on jopa sanonut niin, kun meiltä on kysytty asiasta.
Periaatteellisella tasolla tuskin mikään muuttuisi, jos avioituisimme: omaisuus on tähänkin asti hankittu yhteisesti, olemme kumpikin Poikasen huoltajia ja elättäjiä, jatkossakin kumpikin voisi pitää oman nimensä. Eron sattuessa nykyavoliitosta eroaminen omistusasuntoineen ja lapsineen ei ole sen helpompaa kuin avioliitosta. Toki jos ennakoi asioita tähän mennessä hankittuja vakuutuksia pidemmälle, toisen kuollessa leskeksi jääneellä olisi oikeudet parempiin sosiaalietuuksiin.
Henkilökohtaisesti näen avioliiton vain varallisuusoikeudellisena toimena, mitä se vihreän kirjan mukaan pelkästään onkin, eihän avioliittolaissa puhuta rakkaudesta yhtään mitään. Vaikka olen jakanut elämäni ja rahani kokonaan Miehen kanssa, kaiken sinetöivään oikeustoimeen en koe olevani valmis.
Ja onko siihen edes enää mitään tarvetta, koska kaikki mitä meillä on, kuuluisi hankkia vasta naimisiinmenon jälkeen.
No, ainakin Mies esitti asian käytännön kannalta, pitäisikö, sen sijaan, että olisi polvistunut eteeni sormuksien kanssa. Toki asia jää ainakin minua vaivaamaan: Mies ehkä haluaisi, miksi minä en halua, pitäisikö haluta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti