yöpuku

lohikäärmeinen kokopuku

bodeja

Sammakkotrikoossta ei enää tullut kokonaista bodya, mutta kangas riitti hihoihin ja kivaan yksityiskohtaan.

Traktoritrikoosta syntyi body pienillä lahkeilla.

pitkästä aikaan jotain

Vaippojen ompelujen keskellä sain aikaiseksi velour-haalarit:

Ja jälleen uusi ruokalappu, tällä kertaa sammakko-kuosia.

Tarrakiinnityksessä on tällä kertaa säätövaraa.

miehistä logiikkaa tai jotain

Asumme omakotitalossa. Talossa on kaksi ulko-ovea: perinteinen "pääovi" eteiseen tuulikaappeineen ja terassin ovi olohuoneeseen. Terassin oven ja karmin välistä näkyi ulos, joten samana syksynä kun muutimme, vaihdoimme sen tiiviimpään.

Pääovi on varmaankin alkuperäinen eli suoraan 1970-luvun puolesta välistä. Kesällä totesin Miehelle, että se olisi varmaan syytä vaihtaa, kun vauva syntyy ja on varmaan talvella paljon lattialla ja ulko-ovesta vetää. Se kun ei ole kovin tiivis. Puhuin asiasta monta kertaa. Ehdotin myös, että menisimme yhdessä katsomaan ovia. Mitään ei tapahtunut.

Syksyllä, kun ilmat viileni Mies tiivisti tuuletusikkunoita. Huomautin jälleen kerran ulko-ovesta ja Mies tiivisti myös sen. Hyvin. Niin hyvin, että sitä oli lähes mahdotonta saada sisältä kiinni. Nyt kun on vuoroin pakkasta ja suojaa ja ovi turpoaa niin ovea on mahdotonta saada sisältä kiinni. Se on myös liki mahdotonta ulkoapäin, viimeksi tänään potkein ovea, koska käsivoimat ei riitä.

Nyt Mies totesi, että kesällä ulko-ovi on vaihdettava uuteen.

aamun ekat kaksi tuntia

Maanantait on kauheita päiviä. Mikäli maanantaiaamuna sattuu niin, että Poikanen pisssa aamuvaipanvaihdon yhteydessä päälleni, tuntuu se paljon isommalta jutulta kuin jonakin toisen viikonpäivän aamuna. Suihkussakäyminen heti aamulla on oma ohjelmanumeronsa. Kuitenkin haluan vaihtaa pissasen yöpaidan ja huuhdella nahkani ennen kuin itse syön aamupalaa.

Meidän vessa on niin kapea, että sitteri mahtuu pytyn ja kaapiston väliin ja itsellenikin jää vähän tilaa kuivata ja pukea itseni. Meillä on kissa, joka on aamulla sitä mieltä, että hän kuolee nälkään juuri nyt, jos ei sitä ruokaa ala kuulumaan. (Kipassa saattaa olla illalla laitettua lihaa ja aina on raksuja toisessa kipossa.) Joten lopputulos on se, että Poikanen istuu sitterissä, kissa kiipeilee allaskaapin ja pesukoneen päällä ja minä vääntäydyn nälkäisenä suihkuun. Meidän kissahan vääntää p***an sillä aikaa kun olen suihkussa, aina joka kerta, eikä se sitä peitä, raapii kyllä kaukaa astian ulkopuolelta, että yritystä olisi, joten heti suihkun jälkeen yritän hyppiä sitterin yli kissan hiekka-astian luokse.

Ja sitten on ne supermaanantaiaamut, jolloin saa joko pissaa tai puklua päälleen ja kun on suihkun jälkeen siivonnut kissan astian niin Poikanen on sillä välin saanut vaippaan aikaan haisevan tuotoksen, joten ensimmäinen tunti menee siihen, että vaihdan vaippaa ja vaatteita ja pesen pyllyjä. Joinakin aamuina sitä toivoo, että voi jospa vois mennä takaisin peiton alle ja aloittaa koko päivä uudestaan.

En ole koskaan tykännyt rutiineista. Ehkä niitä on pakosta opeteltava. Lapsuudenkodissani oli siivouspäivä, josta pidettiin lähes poikkeuksetta joka viikko kiinni. Nyt Poikasen kanssa on pakko opetella päivärytmiä. Luin jostain, että rutiinit tuovat lapselle turvallisuuden tunnetta ja kyllä ne varmaa sitä omaakin arkea helpottaa. Viimeiset viikot aamun kaksi ensimmäistä tuntia ovat menneet samalla kaavalla: Poikanen syö, vaihdetaan yövaippa, menen suihkuun, syön aamupalan, vaihdan Poikaselle vaipan ja päivävaatteet, puen ja kampaan tukan ja lähden joko vaunukävelylle tai ajoitan autolla ajomatkan tähän kohtaan tai jos ulkona on liian kylmä vaunukävelylle eikä ole mihinkään autollakaan asiaa niin alan taistelemaan Poikasta päiväunille. Jostain syystä ei millään malttaisi nukahtaa, vaikka on niin väsynyt, että vaan kiukuttele.

Tänään vaunukävelyllä rupesin miettimään, että olisi se aamu ihan kiva jollain muullakin tavalla tehdä. Toisaalta, jos ei suunnittele aamulle mitään muuta niin eipä tarvi kuin suorittaa. Mutta kun jokainen aamu, on se sitten arki tai viikonloppu on aina samanlainen...

kangastilkkujen tuhoamista

Meillä on ruvettu maistelemaan soseita ja maistelukerran jälkeen on valmis pesuun, joten niitä sitten tarvittiin muutama lisää ja vaippakankaan jäämistä pul-kankainen yhden vaipan kuljetuspussukka

yksi vai kaksi vai viisi(?)

Poikanen on kasvanut niin isoksi, että suurin osa 62 cm vaatteistakin on jo käynyt pieniksi. Olen käynyt läpi pienet vaatteet laittaakseni niitä eteenpäin. Mies halusi jotain säästää ja okei, itsekin mietin, että säästäisin tekemäni kastemekon.

Monissa tuttavissa tämä on aiheuttanut hivenen hämmentyneitä kysymyksiä: aiotko laittaa pois ne, eikö teille tule enempää lapsia? - Ei. (Olenhan sitä jo synnytyksestä saakka sanonut, etten halua kokea sitä toista kertaa.) Ja jos joskus innostuisinki niin saahan niitä sitten uusia.

Ihmettelen, että miksi ihan oikeesti joku on valmis kokemaan sen kaiken viisikin kertaa. Siis
raskauden ja synnytyksen. No, raskausaika ei minulla kait ollut mitenkää erityisen hankala, ihan perusvaivat, mutten jotensakaan päässyt koskaan nauttimaan siitä, koska sen jälkeen kun en enää voinut pahoin niin ahdistuin neuvolakäynneistä, joissa ruvettiin painoni lisääntymisestä kommentoimaan. Olen ihan normaalin painoindeksin omaava ja ensimmäisellä kerralla minulle oli esitelty, miten paljon kiloja saa tulla. Raskausaikana tuli 8.3 kg ja välillä kun paino oli laskenut niin tädit kommentoivat, että hyvä, ettei sitä niin hirveästi tule. Itse mietin, että miten imetys lähtee käyntiin, kun ei kerry vararavintoa.

Mutta se synnytys. Miksi ihmeessä?? Kätilö sanoi synnytyksessä, taisi olla aika loppuvaiheessa, että mieti sitä palkintoa, mikä tästä tulee. Anteeksi vaan, mutta niin optimistinen en ole, että siinä tuskassa rupeaisin miettimään, että mitä sieltä sitten tulee. Lähinnä päässäni kiersi ajatuksia siitä, että miksi ikinä ryhdyin tähän ja olin jopa valmis perumaan ihan kaiken. Kaikki oli ollut siihen asti ihan hirveätä. Ensin pahoinvoinnit, sitten ahdistavat neuvolakäynnit, kaiken maailman verikokeet, joisssa yhdessä melkein pyörryin ja sitten vielä tämä. Kamalaa.

Onhan se aina mahdollista, että kun Poikanen täyttää vuoden tai viisi vuotta, huomaan, ettei se ole enää vauva ja minulle iskee jälleen vauvakuume. Ja jälleen kerran on mahdollista, että jos joskus teen vielä sen positiivisen raskaustestin niin iskee se hirveä paniikki, että mihin minä olen oikein ryhtynyt. Viime kerralla paniikkia keräsi se, etten tiennyt, että mihin olen oikeen ryhtynyt, seuraavalla kerralla tietäisin.