kun pelottaa

Poikasella on vierastamiskausi vol 2, mikä alkaa käymään jo kovasti äidin hermoille. Itse olen jo valmis antamaan Poikasen muidenkin hoitoon. Välillä olen ihan varma, että haa tuo jo ymmärtää jotain, välillä taas tuntuu, ettei ymmärrä, kun sanon, ettei äiti sua tänne hylkää, kun huutaa peloissaan vieraassa paikassa ja takertuu paitaan kiinni.

Tänään olimme päivän kaksin tavalliseen tapaan Poikasen kanssa. Helteillä meillä on pakko pitää terassin ovea auki, mistä Poikasella ei ole lupa mennä kynnyksen ulkopuolelle. Mielellään toki seisookin oviaukolla ja huutelee. Itse jos menin ripustamaan pyykkiä terassille, Poikanen konttasi hätääntyneenä perääni olohuoneessa ja parkui, ilmeisesti peläten, että menen johonkin kauas. Jos aioin siirtyä huoneesta toiseen, ei riittänyt, että huutelin, missä olen vaan lähtiessä pitää varmistaa, että Poikanen huomaa lähtöni ja ehtii perääni seuraamaan.

Poikanen pelkää äitiäni, kun tällä on tukka märkä, esimerkiksi saunan jälkeen. Muutkin lapsenlapset ovat mummun märkää tukkaa ihmetelleet, mutta Poikanen kertoi suoraan, kuinka hirveä se on. Kerran kävin illalla Poikasen kanssa suihkussa. Riisuin Poikasen nakuksi ja siihen asti homma sujui hyvin, kunnes kastelin omaa tukkani. Poikanen konttasi kauhusta huutaen makuuhuoneeseen, joka on toisessa päässä taloa. Kesti hyvän aikaa ennen kuin sain Poikasen rauhottumaan.

Tänään Mies meni Poikasen kanssa suihkuun: jälleen siihen asti sujui hyvin, kunnes Mies kasteli tukkansa. Itse riensin jo katsomaan, että mikä on hätänä, mitä on tapahtunut, kun Poikanen niin kovasti huusi.

No, imuri on jo ihan kiva juttu, varsinkin kun se on päällä.

onkohan musta tähän?

Tiedän, että tämän päivän trendi on saada kasattua mahdollisimman paljon paineita nykypäivän äideille. Silti olen omassa päässäni taas ihmetellyt, että onkohan lähipiirini ihmiset, jotka ovat jossakin vaiheessa todenneet (ennen raskautumistani), etteivät usko minusta äidiksi, sittenki oikeassa.

Nykyään en tosin jää miettimään kesken selityksen Poikaselle, että kuka äiti, kuten vielä joitakin kuukausia sitten mietin, että kuka hemmetti se tyyppi on, josta koko ajan Poikaselle selitän.

Luonnollisesti ennen vauvan syntymää mietti, että mitä juttuja en ainakaa tee: kuten, etten huuda lapselle, en hermostu, olen rauhallinen. Vaikkei Poikanen vielä ole kuin kymmenen kuukautta, täytyy tunnustaa, että jo olen hermostunut ja huutanut: ensimmäisen kerran jälkeen ajattelin, että on vielä niin pieni, ettei ymmärrä, ei mitään vahinkoa tapahtunut, olin väsynyt, kiukkuinen Miehelle ja harmissani, kun homma ei mennytkään, kuten olisin halunnut. Eihän nuo tosiasiat poista teon kauheutta eikä sitä, että minä olen se aikuinen ihminen, jonka pitäisi osata kontrolloida omat tunteensa ja olla lapselle esimerkkinä.

Tässä kohtaa äitiyttä olen jo oppinut, että olen todella kärsimätön ihminen. Olen toki asian tiedostanut ennenkin, mutta sen tunnustaminen on ollut aikuisille erilaista: en voi vauvalle sanoa, että äidillä ei ole kärsivällisyyttä, koska ei vauva sitä ymmärrä, mitä se sitten merkitsee. Paitsi sen, että äiti on kiukkuinen. Ja isompi lapsi tajuaa, että äiti on kiukkuinen jostain lapsen omasta toiminnasta.

Haluaisin, että omasta lapsestani kasvaisi tasapainoineni aikuinen, jolla on hyvä itsetunto. Voiko sellainen kasvaa Poikasesta, jonka äiti hermostuu, kun lapsi samana päivänä jokaisella aterialla kaivaa ruuat suusta ja heittää ne lattialle sen sijaan että söisi? Voiko sellainen kasvaa Poikasesta, jonka äiti pahoittaa mielensä Poikasen isän toiminnasta eikä jaksa sadannen kerran ottaa Poikaselta kaukosäädintä kädestä vaan riuhtasee aarteen ja toteaa vihaisesti, että tästä on sanottu jo vaikka kuinka monta kertaa? Voiko sellainen kasvaa Poikasesta, jonka äiti on jälleen kerran maannut nukuttamassa lastaan yli tunnin toivoen saavansa edes hetken omaa aikaa ennen omaa nukkumaanmenoaan ja sen sijaan, että tekee sen sata temppua saadakseen vauvan rauhottumaan yöunille haluaisi kirkua niin lujaa kuin pystyy (ja joutuu oikeasti tekemään töitä, ettei tosiaan tekisi niin)?

Kun lopulta olen saanut Poikasen unille ja viettänyt illalla tunnin tai kaksi omaa aikaa, joko rentoutuen ommellen tai ihan rauhassa kotitöitä tehden, voin todeta olevani onnellinen: minulla on lapsi, jota en vaihtaisi pois, jolla on maailman ihanin luonne (vaikka onkin selvästi havaittavissa jo nyt, että itsepäinen tapaus) ja minulla on mahdollisuus olla kokonaan kotona hoitamassa Poikasta vielä tämän vuoden loppuun. Vaikka tosi raskaiden ja vaikeiden päivien jälkeen saatuani Poikasen unille, menen itsekin nukkumaan ja mieleni tekisi itkeä, helpotuksesta, kun päivä on vihdoin ohi. Ja taas seuraavana päivänä puren harmini Miehelle vertaamalla, että mitä "joudun" tekemään kotona ja kun hän "saa" käydä töissä.

Okei, koen toki syyllisyyttä siitäkin, että sen sijaan, että olisin töissä ja etenisin työelämässä, olenkin keskittynyt hengailemaan lapsen kanssa kotona. Kuitenkaan en tahtoisi viedä Poikasta työpäivän pituiseksi ajaksi vieraalle hoitoon, tahtoisin olla paikalla, kun Poikanen oppii uusia asioita.

summausta

Nyt kun virallisesti olen viettänyt vanheimpainvapaan, mietin, että onko mikään mennyt kuten suunnittelin.

Ensinnäkin valmistauduin siihen, että ensimmäiset viikot hoidan vauvaa: syötän ja kannan, koska se huutaa paljon. Todellisuudessa en juuri tehnyt muuta kuin hoisin vauvaa, koska olin itse niin kipeä. (Vauva ei paljoa huutanut: söi ja nukkui.) Eipä kukaan mainostanut etukäteen, että olisi tuohonkin henkisesti voinut valmistautua.

Mietin, että imetän, jos homma sujuu, etten rupea siitä hermoilemaan. Todellisuudessa kun muutaman kuukauden päästä ilmeni, että lisämaitoa tarvitaan ja että Poikanen mielummin söisi pullosta, taistelin ja lopulta kesti hyvin pitkään ennen kuin olin valmis lopettamaan imetyksen kokonaan. Äskeiseen liittynee sekin, kun ostin ensimmäisen kerran äidinmaidonkorviketta kaupasta ja luin läpi purkin kyljen, että mitä tuote sisältää ja ajatukseni oli, että toivottavasti ei tommosta tarvi koskaa toiselle antaa. Mies ajatteli ihan samoin, koska tutki kaupasta tuomani purkin ja sanoi ääneen ajatukseni.

Luulin, että ostan kaupasta purkkisoseita, koska ne on niin helppoja. En ole vieläkään mikään keittiön ihmenainen kokkausten suhteen, mikäli se mitataan sillä, montako kertaa Mies kieltäytyy syömästä aikaansaannoksiani. Mutta lopulta olen tehnyt kaikki soseet itse, koska olen hyvin epäluuloinen, mitä niissä valmissoseissa oikeastaan onkaan. Ainakin itse tiedän, että mitä tarjoan Poikaselle. Enkä ole vielä kokenut soseidenkeittelyä kovin työlääksi.

Ajattelin, että helppoon vauva-arkeen kuuluvat kertavaipat. Lähipiirini kestovaippaintoilusta ja Miehen uteliaisuudenhalusta johtuen tein myönnytyksen, että voinhan aina kokeilla. (Ja olin jo valmiiksi päättänyt, että en tule niitä kuitenkaan käyttämään). Kokeilussa kävi nyt sitten hassusti, että innoistuin kestovaipoista (ja jälleen se suuri epäluulo kaivelee, että mitä noissa kertavaipoissa oikeastaan onkaan, onko ne miten epäterveellisiä ja sopivia vauvan herkälle iholle). Enkä ole tätäkään niin kovin työlääksi kokenut. Vauva-arjessa on oltava se "oma juttu", jonka avulla taas jaksaa. Itselläni se on ompelu. Lisäksi vaippojen täyttäminen pesun jälkeen on kivaa yhteistä puuhaa Poikasen kanssa: Poikanen tykkää levitellä imuja ja vaippoja ja tutkia jo täytettyjä vaippoja.

Olin vahvasti sitä mieltä, että vanheimpanvapaan vietän kotona ja sitten palaan takaisin työelämään. Olen määritellyt itseni hyvinkin urakeskeiseksi ihmiseksi, tosin määrittelyn olen luonut silloin, kun olin vielä sinkkuna enkä kuvitellutkaan, että aloittaisin mitään vakavaa suhdetta saatikka perustaisi perhettä. Nyt vietän pari viikkoa kesälomaa ja sitten jään hoitovapaalle vuoden loppuun. Vielä en ole keksinyt ratkaisua, miten onnistuisin yhdistämään työssäkäynnin siten, että voisin olla Poikasen kanssa yhtä paljon kuin nytkin.

Ja sitten ne asiat, mitkä meni kuten ajattelin... Niitä ei taida olla? Tai sitten en enää muista kuin nämä "isot linjat", jotka tosiaan kaikki on mennyt eritavalla.

pikkuvesipeto

Aluksi Poikanen inhosi kylpemistä ja HUUSI. Sitten oli välivaihe, kun kylpy oli ok.

Nyt kylpeminen on ihan mahtavaa. Käkättää ja kikattaa ja hihkuu ja loiskii vettä.

Sen lisäksi, että kylpeminen on kivaa, pyllyn peseminen on kivaa: vettä on kiva potkia (jolloin pyllynpesijälläkin on paita märkä ja vettä on myös lattialla). Syömisen jälkeen käsien ja naaman pesu on myös kivaa (yleensä). Silloinkin hihkutaan ja yritetään tarttua hanasta tulevaan veteen kiinni.

Näissä kohdin minuakin yleensä hymyilyttää. Pyllynpesuprojekti on sikäli hermojakiristävää, että jos Poikanen tekee kakan juuri ennen kuin ollaan lähdössä johonkin ja itsellekin on jo vaihtanut puhtaat vaatteet, ettei kastuisi.

Parin päivän ajan Poikanen on yrittänyt nousta vessanpyttyä vasten seisomaan. Eilen siinä jo onnistuttiin! Meillä on pytyn kansi kiinni, koska taloudessa asuva kissa menisi uteliaisuudesta sinne (pentuna pari kertaa hyppäsikin). Huuhtelin kakkavaippaa ja suihkuttelin vaipasta kakkoja pyttyyn. Poikanen tuli tapansa mukaan vessaan kanssani ja nousi pyttyä vasten seisomaan ja totesi, että tämähän on mielenkiintosta ja liotti toista kättään siellä vedessä. Yök.

Poikanen oli kyllä tosi innoissaan, itselle tuli kiire etsiä se kolmas käsi jostai, jolla saisi Poikasen siksi aikaan pysymään pois, että saan vaipan huuhdeltua.

isommalle

Poikkeuksellisesti esittelen sitten Miehelle tekemäni villapaidan ihan siitä syystä, etten ole koskaan tehnyt villapaitaa näin kauaa (yli 4 kk). Saatuani ikuisuusprojektin vihdoin valmiiksi, olen helpottunut ja tyytyväinen lopputulokseen.

Tämä on toteutettu jämälangoista islantilaispuseron mallia mukaillen. Pusero on tosi paksu, joten kesän odottelee sitten kaapissa niitä talven kovia pakkasia.

juhlapuku

Poikanen puettiin juhlavasti Miehen tädin 40-vuotissynttäreille

Tässä projetissa pääsin toteuttamaan itseäni: olen yhdistänyt kolmen eri puvun kaavat ja kravatin kaavan kokoa muokkasin Poikaselle sopivammaksi. Ihan viime hetkellä päädyin nepittämään lahkeiden sisäsauman, mikä on vaipanvaihdon kannalta toimivin, kun vetoketju on selkäpuolella.

pinnasängyn tuunausta

Poikanen osaa jo nousta istumaan, joten sängystä piti pohjaa laskea tasoa alemmas.

Uusi pinnasuoja on vähän enemmän vauvamaisempi kuin edellinen.