extremematka junalla

Sain idean, että lähden moikkaamaan kaveriani toiselle puolelle Suomea. Olemme viimeksi nähneet kun hänen esikoispoikansa oli puolisen vuotta, nyt esikoinen oli jo kolme vuotias ja kuopus 10 kuukautta. Itä-länsisuunnassa junamatka on hyvin siksakmainen, ehkä puolustusteknisistä syistä, että vihollinen hyökkää idästä, joten matkustamiseen menisi monta tuntia aikaa.

Aluksi olin lähdössä matkaan junalla. Poikasen kanssa helpoin tapa, kun junassa pääsee liikkumaan, verrattuna bussiin, jossa pitäisi istua paikallaan. Totesin, että pelkkä junamatka kestää viisi ja puoli tuntia. Siihen päälle vielä siirtymiset asemille. Mietittiin Miehen kanssa, että minun autollani ei noin pitkää matkaa ole järkevä lähteä ajamaan ja Miehen auto ei ole perhemallia ollenkaan. Kuitenki pari yötä kannattaa reissussa olla, kun sinne asti lähtee, joten vaunutkin olisi hyvä olla mukana. Ajamaan pitäisi lähteä illalla, jotta Poikanen nukkuisi yöuntaan autossa, koska ei viihtyisi niin pitkää aikaa päivällä, vielä kun en ajaessa pystyisi viihdyttämään.

Lopputulos oli, että lähtisin junalla: aamujunalla matka alkaisi 6.20 ja seuraava lähtisi kymmenen jälkee, mikä sopisi meidän aamuaikatauluun paremmin, sillä ehdittäisiin syömään aamupala ja tekemään aamutoimet kotona. Perillä olisimme vasta viiden jälkee iltapäivällä, joten aika pian pitäisi sitten mennä jo yöunille. Päädyin, että lähtisimme aamulla kuuden jälkeen.

Onnistuinkin pukemaan ja siirtämään nukkuvan Poikasen autoon ja autosta vaunuihin, mutta asemalla olin niin viime tipassa, että kun hätäisenä huutelin konduktöörille, että minulla on vaunut, jotka pitäisi saada nostettua kyytiin ennen junan lähtöä, Poikanen heräsi eikä nukahtanut enää uudelleen. Jonkin aikaa makoili vaunuissa silmät auki ja puoli seitsemän jälkeen otin Poikasen syliini ja rupesimme aamutoimiin. Oikeastaan oli ihan järkevää, että söimme aamupalan junassa, koska siten aikaa kului kivasti matkasta. Taajamajunan invavessassa oli tilaa vaihtaa vaippaa, eikä vessa haissut junan vessoille tyypillisesti. Uskalsin jopa päästää Poikasen tutkimaan siksi aikaa kun itse toimitin asioitani.

Parin tunnin päästä matka jatkui pendolinolla. Taajamajunaan vaunut nostettiin ja laskettiin konduktöörin avustuksella ja lipunmyyjältä olin saanut tietoa, että pendolinoon vaunut pystyy lykkäämään. Kun avasin junavaunun oven, totesin, että näin ei ole ja rupesin epätoivoisesti etsimään konduktööriä. Onneksi ystävällinen naismatkustaja auttoi nostamaan vaunut junaan.

Pendolinossa on sähköiset ovet, osassa on "silmä", joka havaitsee jopa Poikasen kokoisen bygmin. Suurin osa katkaisijoista on sillä korkeudella, että pyörätuolilla kulkevat niihin ylettyy, joten niihin ylettyi myös Poikanen. Meillä oli paikat vaunussa, jossa oli invavessa / lastenhoitohuone. Vessan ovi ja lukko avattiin ja suljettii painikkeista, jotka oli sekä oven vieressä että wc-istuimen vieressä. Ensimmäisen vaipanvaihdon yhteydessä kävin taas itsekin vessassa ja sillä aikaa Poikanen löysi painikkeet: avasi lukon ja oven. Ovi aukesi ja sulkeutui hitaasti. Otin Poikasen lähelleni, jolloin hän huomasi lähettyvillä olevat vastaavat painikkeet ja niiden lisäksi sos-hätäpainikkeen. Kun yritin estää Poikasta painamasta mitään näistä, ehti hän vetämään sos-narusta. Nopeasti kuittasin hätäkutsun ja seuraavilla vessakäynneillä otin vaunut vessaan mukaan niin sain Poikasen niihin istumaan.

Paluumatkalla Poikanen heräsi päiväuniltaan ennen kuin matka alkoi pikajunalla, jossa vaunut nostettiin konduktöörin avustuksella junaan, mutta ne jäivät isojen matkatavaroiden säilytystilaan eikä niitä saanut osastolle. Pikajunasta ei löydy isoa invavessaa. Konduktööri ehdotti, että vaihtaisin vaipan penkillä. Paluumatkan taajamajunassa invavessa oli epäkunnossa (vesi loppunut) ja Poikanen teki kakan. Pienessä junan vessassa onnistui kakkavaipan vaihto, kun Poikanen seisoi pytyn kannen päällä ja kun tuon ikäisellä kakka on jo kiinteätä. En oikeastaan tiedä, miten askartelu olisi onnistunut jos kyseessä olisi ollut pienempi lapsi, joka ei vielä osaisi seisoa tukevasti. Ehkä siinä kohtaa pitäisi unohtaa kanssamatkustajat ja laittaa lapsi makaamaan vaipanvaihdon ajaksi vaunujen koppaan (sikäli mikäli omat vaunut on saanut osastolle mukaan). Oma vessassakäynti on myös pienimuotoinen urheilusuoritus. Junan vessat tunnetusti ovat pieniä koppeja ja haisevat pahalle, joten en tahtonut laskea Poikasta lattialle tutkimaan. Legginseistä pystyi kiemurtelemaan ulos ja takaisin Poikanen toisessa kädessä, mutta vähänki haastavampi asu, kuten farkut olisi jo vaatinut kolmannen käden.

Kakkavaipan vaihdettuani totesin, että oli sitten viimeinen hoitolaukun kertavaippa, mutta onneksi on harsoja ja pul-kankainen ruokalappu, että siitä sitte pitäisi askarrella jonkin sortin vaippa, mikäli olisi pakko, mutta muuten vaihtaisin vasta kotona seuraavaksi vaipan. Iltapalan jälkeen Poikanen jälleen kakkasi ja asemalle oli vielä vartti matkaa ja siitä kotiin puolisen tuntia ja tarkoitukseni olisi, että Poikanen menisi yöunille kotimatkalla. Kaivelin laukkuja, kun en ollut varma, että pakkasinko paluumatkalle lähtiessäni kaikki kertavaipat hoitolaukkuun vai vaan sen verran kuin kuvittelin niitä tarvitsevani. Jälkimmäinen vaihtoehto oli oikea, joten pääsin vain askartelemaan jälleen pieneen koppiin kakkavaipan vaihtoa.

Loppujen lopuksi Poikanen viihtyi junamatkat hyvin eikä tuntunut häiritsevän toisia matkustajia. Paluumatkalla tosin söimme lähes koko ajan. Kotona vajaa puolen tunnin ruokailusessiot tuntuvat pitkäveteisiltä, junassa tuntui, että aikaa asemalle oli vielä vaikka kuinka ja kauan vaikka syöminen vei saman ajan, mitä kotonakin. Tätä voisi kokeilla joskus uusiksi, joskin yrittäisin saada aikatauluihin sopimaan intercityjunan, missä tiettävästi on leikkivaunu lapsimatkustajia ajatellen.

miksi kukaan ei kertonut

Että kun vauva lopettaa yösyömiset niin ei se tarkoita, etteikö öisin vielä herätä? Silloin tarvitaan muunlaisia palveluita, kuten tutin etsimistä, kuten sängyssään seisovan uniotuksen kippaamista oikeaan nukkumisasentoon, kuten uniltaan kello puoli neljä aamuyöllä pirteänä heränneen Poikasen tainnuttamista uudelleen, ettei vielä ole aamu.

Oikeastaan vauvan herääminen öisin syömään oli vielä helppo juttu: kun oli saanut ruokaa, jatkoi unia ei tarvinnut öisin päivystää sängyn vieressä ja yrittää hiipiä omaan sänkyy hiljaa jatkamaan omia unia.

Että synnyttäneet naiset muodostavat vastaavan tarinakerhon kuin armeijan käyneet miehet. Vaikka omasta synnytyksestä ei haluakaan puolituttujen kanssa keskustella, toiset eivät tajua puolitavuisista vastauksistani, että mielummin puhuisin muusta vaan kertovat avoimesti ja värikkäästi miten itse ovat punnertaneet mukulansa maailmaan.

Että lapselle on mahdoton ostaa kenkiä. Mistä voi tietää, että onko ne sopivan kokoset? Varsinki ku muut samanikäisten äidit ostavat pari numeroa pienempiä kenkiä, tosin eri merkkisiä ja onhan Poikanen selvästi niitä lapsia pidempi.

Että kun vauva syntyy, äidin elämä muuttuu: vartalo ei ole enää sellainen, mihin on ennen tottunut ja uuteen on totuttava, vanhaan ei ole paluuta; hanskat tippuu heti, kun lapsi tarvitsee palvelua, aivan sama mitä oli tekemässä; asioita pitää suunnitella ja ottaa huomioon myös toisten menot, mikäli haluaa mennä johonkin ilman lasta (tosin lapsi luonnollisesti kuuluu äidin vakiovarusteisiin, kuten avaimet kotoa pois lähtiessä); miettii työelämää paluuta lapsen ehdoilla, sumplii työvuoroja sopiviksi lapsen hoitoaikoihin. Sivusta katsottuna tuntuu, että isän elämä ei juurikaan muutu: käy edelleen töissä, nukkuu ja harrastaa, ilmottaa, että lähtee nyt kalaa ja myös lähtee sinne.

Että äiti on se, joka pitää kurin. Isä voi antaa herkkuja, äidin pitää huolehtia, että syödään oikeeta ja terveellistä ruokaa. Äiti huolehtii, että lapsi ulkoilee ja saa järkeviä virikkeitä päivän aikana, isä voi avata television ja katsella lapsen kanssa piirrettyjä.

Toisaalta, vaikka olisi kerrottu, en olisi toisin valinnut. Ehkä olisin pystynyt paremmin valmistautumaan.

talveksi

Tämä villahaalari ei enää olekaan niin söpö, mitä reilu vuosi sitten neulomani villapuku. Oikeaan hihaan kirjailin Poikasen nimen.

Onhan tälle nyt tilausta, kun selvästi talvi on tulossa. Henkilökohtaisesti olen aina ollut sitä mieltä, että haikaralla on käynyt joku juttu, mua ei vaan ole luotu Suomen oloihin: inhoan talvikautta koska pitää pukeutua ennen kuin voi mennä ulos (sen lisäksi, että aina on pimeetä ja märkää ja sataa). Tällä hetkellä ei riitä, että puen vain itseni, sillä ensin pitää hikipäässä topata Poikanen. Poikanen on kasvanut kokonsa lisäksi niin isoksi, että ulos on päivittäin sään vaan vähänki salliessa päästävä, jotta ylimääräistä energiaa saa purettua.

miehet

- siis ne lähes samanlaiset otukset kuin me naisetkin.

Ainakin äkkiseltään meillä on vain hiukkasen ulkonäöllisiä eroja. Mutta.

Tapahtuuko naisissa jotain mystistä siinä kohtaan kuin heistä tulee äitejä, kenestä tulee äiti heti vauvan synnyttyä, kenestä sitten vähän myöhemmin. Itse kait kuulun tuohon jälkimmäiseen ryhmään. Vai ollaanko me alunperinkin erilaisia?

Ensinnäkin vessassa käyminen, miehellä mahdollista vain privaatisti yksin. Mielestäni on hyvinkin helppoa, että Poikanen on mukana, mahdollisesti istuu kanssa potalla, jolloin tiedän ja näen mitä tekee. Toinen mutta on tietenki se vaadittava aika, varsinkin isommassa asiassa. Ja viime päivinä olen vahvasti sitä mieltä, että tämä vaadittava aika on jokin miehinen juttu, sillä Poikanen istuskelee potalla pitkään ja hartaasti kun kakkaa. Tänään kellotin toisen potallaistumissession ja aikaa meni 22 minuuttia!

Toinen yhtä tarpeellinen asia elämässä on sitte se syöminen ja syömisen valmistaminen. Kun Mies syö, hän valmistaa syötävän esimerkiksi voileivät ja menee olohuoneeseen sohvalle syömään ja katsomaan televisiota (olen testannut niin aivokapasiteetti ei enää vastaanota kolmatta ärsykettä eli jos menen viereen keskustelemaan, Mies ärjäsee, etteikö täällä saa rauhasssa edes syödä). Sitä ennen on lapsi syönyt. Jos koko perhe syö lämmintä ateriaa, äiti syöttää lapsen ja syö siinä sivussa itsekin, Mies tulee jo istumaan samaan pöytään, mutta keskittyy vain omaan ruokailuunsa. Sitten se lämpimän aterian valmistus: itse en ole mikään keittiötaitojen mestari, mutta puolivalmisteiden avulla saan aikaseksi ihan kohtuullisen aterian jopa niin, että Poikanen hääräilee samalla jotain. Kun Mies valmistaa aterian, eikä sillä ole merkitystä, onko Saarioisten äitien tekemää, mikä vain lämmitetään, puolivalmistetta vaiko ihan kokonaan itse valmistamaa niin kukaan ei saa olla keittiössä, mielummin ei edes samalla tontilla.

Kolmantena kun lähdetään johonkin: jos koko perhe lähtee, Mies istuu sohvalla ja katsoo telkkaria, minä laitan itseni kuntoon, vahdin samalla mitä Poikanen tekee, pakkaan hoitolaukun ja vahdin samalla mitä Poikanen tekee ja Mies kyselee, että koska mennää, kun mua taas odotetaan. Kun olen saanut Poikaselle ulkovaatteet päälle ja itsekin olen valmis lähtemään heti kun saan takin päälle ja kengät jalkaan niin Mies alkaa pesemään hampaita ja vaihtamaan vaatteita. Ja ketä sitten taas odotettiinkaan? Jos Mies lähtee kaksin Poikasen kanssa, Mies olettaa, että minä puen Poikasen ja pakkaan hoitolaukun. Ja kun Mies palaa Poikasen ja hoitolaukun hoitovastuu siirtyy samantien minulle, kun Mies on astunut kynnyksen yli.

Epäilen, että omalla miehelläni on samoissa asioissa erilaiset säännöt riippuen tilanteesta, minä pystyn tekemään paljon enemmän asioita Poikasen kanssa, Mies kun jotain tekee, pitää saada tehdä rauhassa.

Ja aina joskus mietin, että onko oikeesti niin, että naisilla on todella kyky tehdä useata asiaa samaa aikaa vai vaa siitä, että äideillä ei oo muuta mahdollisuutta.

vaippahärpäkkeitä

Pari sisätäyttövaippaa yövaipoiksi, yhdenkoon taskuvaippa päivävaipaksi. Lisäksi jämäpaloista pikkupul-pussukoita, joissa yhden päivävaipan saa näppärästi kuljetettua kotiin ilman, että kaikki muut hoitolaukun tarpeet kostuvat.

Vaippatilanne näyttää siltä, että on pakko hyvästellä jokunen, jos mielin vielä ommella lisää, koska vaippoja on jo ihan tarpeeksi.

kalsaripyjama

Onhan Poikanen vielä vähän vauva, mutta ei sitten kuitenkaa... Ainakin yöhaalareista ollaan siirrytty kaksiosaiseen yöpukuun: paita ja housut.

Tästä kalsariversiosta tuli jotenki hirveen söpö. Tunnustan, että kalsareita näperrellessä tuli oikeesti semmonen olo, että on kiva ku on poika, kun ei tytölle tämmösiä "saa" tehdä.

Jottei kukaan nyt ymmärrä väärin niin sukupuolella ei niinkään ole väliä, mutta olen vahvasti sitä mieltä, että tytöille tehdää / voi itse tehdä paljon söpömpiä vaatteita kuin pikkupojille.

1 v lahjaksi

Nämä housut matkaavat 1-vuotislahjaksi kaverini tyttärelle Savoon:


Omia ompeluksia varten tilasin "pikkuotus" -merkkejä, joilla saan mielestäni kivasti viimeisteltyä omat tekeleeni.