villamyssy

Poikaselle neuloin tälläisen villamyssyn. Näyttää kuvassa ihan vammaiselta, mutta päässä on tosi söpö. Odottelussa on, että ilmat sen verta lämpenevät, että uskaltaa näin ohuella päähineellä ulkoillakin.

siivouksesta

En ole koskaan ollut kovin tarkka siivouksen suhteen: ei mitään määrättyjä viikkosiivouksia, vaikka sellaisi suositellaankin varsinki lapsiperheissä. Onhan se tosin meilläkin todettu, että sitä paremmalla päällä minä olen, mitä siistimpää kotona on ja varsinkin päin vastoin... Jotenkin oman mukavuuden kannalta siivous suoritetaan vasta sitten kun siivo kotona on sellainen, että se häiritsee.

Asuntoesittelyt vaatii, että koti olisi aika tip top. Onhan se myyvämpi ja toisaalta eihän sitä kehtaa kotiinsa päästää vieraita ihmisiä ihmettelemään, jos talo on ihan mullin mallin (mitä se meillä on, kun viikot minulla menee töissä ja Poikanen 1 v 6 kk ehtii jos vaikka mitä, varsinki levittämään tavaraa).

Välillä iskee kauhea epätoivo, ettei tätä pysty mitenkään hallitsemaan: En vieläkään ymmärrä äitejä, jotka suorittavat viikkosiivouksen lapsen tai lasten kanssa. Pienten lasten. Aluksi ajattelin, että oma lapseni on vaativa tai minä olen vaativa, koska hoitovapaa aikanani nautin tilanteista, että Mies lähti muutamaksi tunniksi Poikasen kanssa kyläilemään ja sain kaikessa rauhassa siivota. Nykyään tämä ei ole mahdollista, koska kumpikin käydään töissä ja jotta Poikasen hoitopäivät olisi edes vähän siedettäviä, vuorotyömme rytmittyvät siten, että toisen ollessa töissä, toinen on kotona.

Poikanen viihtyy nykyään ihan hyvin siivouksen ajan. Tosin ehtii puuhailemaan kaikkea ei niin sallittua, koska minä en ehdi katsomaan samalla kun siivoan, että mitä Poikanen puuhaa. Ehkä oma lapseni on nopea. Tai ehkä minä olen hidas. Ehkä joskus osaan siivota lapseni kanssa. Nyt vain odotan, että koti olisi lähempänä työpaikkaa ja ettei joka päivä pidä yrittää pitää kaikkea hallinnassa, jos joku tahtoo yllättäen tulla katsomaan taloamme ostoaikeissa.

Täytyy kyllä todeta, että onhan se ihan kiva tulla siistiin kotiin asuntoesittelyn jälkeen, vaikka koti ei puolen tunnin kotonaolon jälkeen enää olekaan niin siisti.

extreme matka

Tällä kertaa matka omalla autolla kohti Miehen sedän synttäreitä, ajomatkaa yhteen suuntaan 150 kilometriä ja pari tuntia.

Menomatka ajoitettiin taas Poikasen päiväuniaikaan. Poikanen nukahti ja heräsi kymmenen minuutin päästä kun Mies pysäsi ostamaan kahvia. Sitten Poikanen valvoikin melkein tunnin, minä aikana Miehen oli pakko pysätä vielä tupakalle, missä vaiheessa minä olin valmis matkustamaan Poikasen kanssa paluumatkan julkisilla, koska pelkäsin Poikasen hermostuvan ja toivoin, että pian nukahtaisi ja toisaalta, että matka edettäisi ripeästi ja Poikasen ehdoilla.

Poikanen pysyi rauhallisena ja nukahtikin siten, että ehti nukkua melkein tunnin ennen kuin oltiin perillä.

Takaisin lähdettiin päivällisajan jälkeen ajatuksella, että pidän Poikasta hereillä noin puoleen väliin matkaan, missä pysähdymme varuskuntaan, jossa Mies on asepalveluksensa suorittanut. Matka aloitettiin päivällisellä, sitten katseltiin vähän kirjoja, syötiin vähän kuivattuja hedelmiä ja jjuotiin maitoa sekä heiteltiin leluja ja kirjoja ja rusinoita ennen kuin pääsimme ensimmäiselle pysähdyspaikalle.

Joimme kahvit ja Poikanen söi iltapalaa. Katselin sotapoikia ja totesin heidän olevan tosi nuoria, ihan lapsia. Hetken mietittyäni tajusin, että Mies on ollut juuri armeijasta päässyt eli juurikin noiden poikien ikäinen, kun me olemme alkaneet seurustella. Itse täytän kohta kolmekymmentä. Totesinkin Miehelle, että ajatukseni ja lisäsin, etten olisi nyt valmis seurustelusuhteeseen parikymppisen kanssa. Mies on tällä hetkellä sen ikäinen kun itse olin meidän alkaessa seurustelemaan ja kun kysyin, että olisiko hän valmis parikymppisen tytön kanssa suhteeseen niin vastaus oli (hyvin itsestään selvästi) tottakai, kysymyksenihän on ihan typerä.

Tällä kertaa emme vaihtaneet kakkavaippaa autossa taskulampun valossa ja toisaalta Poikanen selvästi viihtyi jo autossa valveillakin joitakin aikoja, varsinkin valosalla, jolloin näki maisemia tai "luki" kirjoja.

Ja meillä oli ensimmäinen taloesittely. Mies oli sitä mieltä, että lähtee kuitenkin perässäni toiselle paikkakunnalle ja työjutut selvitettyään tehtiin sopimus välittäjän kanssa. Alustava aikataulu on huhtikuun alku, mitä ihan oikeasti odotan jo. On edes joku tulevaisuudessa oleva päivä, jolloin tämä loppuu.

palmikkosukat

Joulun alla neuloessani palmikkosukkia lahjaksi haaveilin, että kokovalkoiset olisi tosi hyvännäköiset. Vihdoin sain itselleni sellaiset toteutettua. Täytyy kyllä sanoa, ettei valmiina ihan täyttänyt odotuksiani vaikkakin tosi hienot ovatkin.

kylpytakki

Joulupukki toi sekä Poikaselle että Miehelle kylpytakit: Mies toivoi sellaista ja kun olin jouluostoksilla näin Poikaselle niin ihanan fleece-kylpytakin, mikä oli aivan pakko ostaa. Jotenkin itsekin jäin kaipaamaan omaa kylpytakkia, jonka saunan ja suihkun jälkeen pukea päälleen ja kaivoin kangasvarastoistani froteeta, josta sain pienellä muokkauksella (ja suurella pähkäilyllä) itselleni sopivan takin, sillä kangasta oli sen verta niukasti, ettei takin leikkauksen jälkeen jäänyt juuri mitään. (Jostain käsittämättömästä syystä kuviin tulee jälleen ihme raitoja)

tylyä meininkiä

Tänä viikonloppuna sitten totesin Miehelle, että tästä ei tule mitään: hänellä on mahdollisuus siirtyä töihin samalle paikkakunnalle, missä minä työskentelen tällä hetkellä. Nykyiseltä kotipaikkakunnalta en ole muita töitä saanut, en omalta työnantajalta, en muilta työnantajilta, vaikka olen kymmeniä työhakemuksia lähettänyt, vaikka olen hakenut töitä, joihin ei ihan koulutukseni vastaa ja vaikka olen hakenut töitä, jotka ovat määräaikaisia ja tällä hetkellä minulla on vakituinen työsuhde.

Kerroin Miehelle, että alan etsimään asuntoa työpaikkakunnaltani ja sovitaan niin, että Poikanen on joka toisen viikon Miehellä ja joka toisen minulla siihen kunnes menee kouluun. Siihen kuitenkin on jokunen vuosi vielä aikaa. Kysyin, lunastaako Mies osuuteni talostamme vai pistetäänkö koti myyntiin, sillä minulla ei ole kykyä maksaa vuokraa sekä osuuttani talolainasta.

Oikeasti rupee riittämään: vielä kun Mieheltä saa pelkkää piikittelyä siitä, miten vähän ehdin Poikasen kanssa olemaan. Ihan kun en itse sitä tiedä, mutta kun suurin osa kotitöistä jää minun vastuulleni, vaikka tästäkin asiasta on useaan kertaan puhuttu ja riidelty, ja viikolla ehdin käymään töissä ja kotona nukkumassa.

töihin paluu

Hoitovapaani päättyi vuoden vaihteeseen. Töihin paluuni sai pehmeän laskun, koska mies on tammikuun kotona Poikasen kanssa (talviloma ja pekkasvapaita). Kotipihasta työpaikan pihaan ajaa hyvillä talvikeleillä 1 tunti 40 minuuttia yhteen suuntaan. Lopputuloshan on se, että kahdeksan tunnin työpäivän päälle työmatkoihin kuluu aikaa kolme ja puoli tuntia, mikä käytännössä tarkoittaa, että kun puolitoista vuotias Poikanen nukkuu vuorokaudesta 12-13 tuntia niin ehdin näkemään hänet valveilla ehkä tunnin, riippuen mihin vuorokauden aikaan itse olen herännyt ja lähtenyt ajelemaan.

Oma haaveeni oli, että aluksi Poikanen olisi noin viisi tuntia päivässä hoidossa. Koska miehelläkin on vuorotyö, Poikasen työpäivistä venyy väkisinki lähes kahdeksan tuntisia.

Ensimmäisenä työpäivänä lähes kymmenen ihmistä ehti kysyä, että miltä tuntuu palata töihin. Olihan se kiva, että pääsi tekemään jotain järkevää, mistä maksetaan ja toisaalta olemaan ja juttelemaan aikuisten ihmisten kanssa, vaikka toisaalta hirvittävän haikeeta, kun Poikanen jäi kotiin ja tietää, ettei enää ehdi ja jaksa niin paljon hääräillä oman lapsen kanssa. Viidelle ihmiselle kun oli saman vastauksen antanut, ei enää tarvinnut pidätellä itkua vaan ääni pysyi vakaana.

Tällä viikolla olen tehnyt töitä 44 tuntia, ajanut autoa lähes 17 tuntia, syöttänyt Poikaselle iltapuuron kaksi kertaa, päivällisen kerran ja aamupalan kerran. Maanantai-iltana ehdin olemaan Poikasen kanssa vajaan tunnin, tiistaina neljä-viisi tuntia, keskiviikkoaamuna reilu tunnin, torstaiaamuna puolisen tuntia ja tänä aamuna 10 minuuttia. Tiistai-iltana hermostuin kerran Poikaselle, suurimmaksi osaksi ihan oman väsymyksen ja turhautumisen takia.

Itselläni on hirveän huono omatunto, toisaalta nautin työpäivistä, toisaalta kotimatkat tuntuvat äärettömän pitkiltä, varsinkin illalla kun tuijottaa kelloa ja toteaa, että laillisesti ja turvallisesti kotiin ehtii katselemaan suloista pikku-käärylettä, joka on peiton alla unessa.

Paha mieli on jo valmiiksi siitä, että parin viikon päästä suurimman osan hereilläoloajastaan Poikanen viettää jonkun ihan vieraan ihmisen kanssa. En sitten tiedä, kumpi mahtaa itkeä ensimmäisenä hoitopäivänä enemmän minä vai Poikanen.