Vakosamettimekko, joka kuvassa näyttää kirkkaamman violetilta, mitä todellisuudessa on.
Ihan täydellinen tästä ei tullut, mutta omaa tyyliäni kyllä.
keskiviikko 15. elokuuta 2012
perjantai 3. elokuuta 2012
keskiviikko 1. elokuuta 2012
kesäpaita
Hiaton paita kesän hellepäiviin (joita tänä kesänä on vielä saatu kyllä odottaa).
Ilmeisesti paitaa olisi tarvinnut vähän enemmän silittää, koska näyttää kuvassa, että vetää ja kiertää. Todellisuudessa on ihan symmetrinen.
maanantai 30. heinäkuuta 2012
kalsarikokeilut
Päätin siirtää lomani kunniaksi Poikasen pottatreenit uudelle tasolle eli pyrkimykseen olla ainakin kotona vaipatta.
Nämä bokserit on kokoa 92 cm. Huomenna pääsen sovittamaan, että onko sopivat vai pitääkö odotella, että vähän kasvaa. Nyt sormet jo syyhyää, kun kaapista löytyy erilaisia trikoopaloja, joista ei riitä yhteen kokonaiseen vaatteeseen, mutta yhdistelemällä saa kokoon hauskoja kalsarikuoseja.
tiistai 26. kesäkuuta 2012
Verta
Taustaksi kerrottakoon, että haaveammattini ei ole koskaan ollut sairaanhoitaja tai lääkäri tai mitään missä on kohtalainen todennäköisyys olla tekemisissä veren tai kivun kanssa. Tähän astiset Poikasen rokotukset on hoidettu siten, että Mies on ollut niillä neuvolakerroilla mukana ja minä olen ollut huoneessa kuin en olisikaan.
Poikasen kiipeilystä ja vauhdista huolimatta hän ei ole juurikaan loukannut itseään. Yleensä putoamisista ollaan selvitty mustelmilla sekä pään kolauttamisella, mikä on tottakai johtanut aivotärähdysepäilyn poissulkemiseen.
Tänään kävin päivällisen jälkeen Poikasen kanssa tsekkailemassa alennusmyyntejä ja leikkimässä kauppakeskuksen sisäleikkipaikoissa, koska ulkona oli niin kurja ilma. Ihan mukavaa ajanvietettä, kun juhannuksen jälkeen kotona odottaa monta koneellista pesemätöntä pyykkiä sekä koko kodin perusteellinen siivous. Säästän siivouksen sellaiselle päivälle, kun on pakko olla kotona ja sisällä eli kun sataa niin paljon ja on vuodenaikaan nähden niin kylmää, ettei tee mieli lähteä kiertämään edes kauppoja. Tai sitten sellaiselle päivälle, kun yksinkertaisesti on motivaatiota siivota. Toisaalta pelkkää ajanvietettähän shoppailuretket Poikasen kanssa on, sillä parin kaupan jälkeen on päästävä vähän leikkimään ja touhuamaan ja kaupoissa ei voi pysätä pitkäksi aikaa ihmettelemään tai sovittelemaan tuotteita. Oikeastaan heräteostoksia ei juurikaan tule tehtyä, koska kynnys alkaa sovittelemaan muuten vaan jotain vaatetta on korkeampi saatikka jos olisi yksinään liikkeellä. Neljän huoneen omakotitalosta kolmen huoneen kerrostaloasuntoon muuttaneena olen päättänyt, että tavaran haalimisille ja turhalle kuluttamiselle on saatava stoppi. Eihän muutos yhdessä yössä tapahdu: jo kerätystä materiasta on (henkisesti) vaikea luopua ja taasen turhaksi käyneestä vauvatavarasta on helppo luopua, mutta oma aikaansaavuus asian edistämiseksi ei ole ollut kovinkaan tehokasta. Fakta on, että vähemmälläki pärjää ja kun säilytystilaa on rajallisesti ja vaatekaappi taas pienempi, on pakko luopua jostain vaatekappaleesta ennen uuden hankkimista.
Sen lisäksi että vaatekauppojen kiertely on mukavaa ajanvietettä, kun ei ole pakko löytää mitään, kun ei ole sitä paniikkia, että tarvin jonkun jutun, mutta mikään ei tunnu kelpaavan ja sitten on vain tyydyttävä johonkin. Nyt voi valita. Nyt voi seuraavana päivänä mennä tekemään hankinnan jos yön yli nukkumisen jälkeenkin on varmasti sitä mieltä, että kyseinen vaate on mieleinen ja ihan oikeesti tarpeellinen.
Shoppailuillan päätteeksi poikkesin naapuriruokakaupassa ostamassa huomiseksi evästä töihin ja iltapalaksi itselleni cottifruttia. En tiedä, eikö kyseistä tuotetta enää valmisteta vai eikö naapurikaupan valikoimaan tuote kuulunut, mutta päädyin sitten ostamaan maustetun rahkan ja purkillisen raejuustoa. Kassalla Poikanen alkoi hieromaan nenäänsä ja kun olin saanut ostokset maksettua, tajusin, että Poikasen käsi on veressä. Samoin toisessa kädessä oli vähän verta. Ja nenästä valui tumman punainen verivana, Poikasen pikkurillin levyinen. Jouduin pieneen paniikkiin: piti saada ostokset pakattua, päästä pois kassalta, jotten olisi toisten asiakkaiden tukkeena, mutta toisaalta veriongelma piti ratkaista.
Ehkä Poikanen oli jo väsynyt tai itsekin hämmentynyt verestä, sillä ihme ja kumma ei sotkenut vaatteitaan tai rattaita. Lähdin lykkimään Poikasta hissille ja etsin epätoivoisesti jotain mihin pyyhiä, paperia. Ei nenäliinaa taskussa, edes käytettyä. Ei nenäliinapaketin loppua laukussa. Kestovaippa oli, mutta en malttanut siihen pyyhiä, kun mietin, josko veri ei lähde kunnolla pesussa pois. Tiesin, että pussukassakaan ei varmasti olisi nenäliinaa. Avasin sen kuitenkin. Siellä oli yksittäispakattu kosteuspyyhe. Veri olikin jonkin verran kuivahtanut jo Poikasen käsiin, joten sillä sain putsattua Poikasen ja verenvuoto nenästäki oli tyrehtynyt.
Kotimatka ei pitkä ole: ulos kadulle ja melkeinpä seuraavasti ovesta rappukäytävään, kerros ylös ja kotiovea avatessa minua vieläkin heikotti.
Poikasen istuessa potalla iltapalan jälkeen, nenästä tuli vielä vähän verta. Melkein olin valmis soittamaan jo johonkin: ihan mihin tahansa, Miehelle, siskolle, äidille, etsimään neuvolan päivystysnumeron, jollekin joka sanoisi, ettei mitään hätää. Kyllähän minä sen itsekin tiedän, että tuollainen määrä ole vaarallista, verenvuoto kuitenkin tyrehtyi ihan itsekseen.
Poikasen kiipeilystä ja vauhdista huolimatta hän ei ole juurikaan loukannut itseään. Yleensä putoamisista ollaan selvitty mustelmilla sekä pään kolauttamisella, mikä on tottakai johtanut aivotärähdysepäilyn poissulkemiseen.
Tänään kävin päivällisen jälkeen Poikasen kanssa tsekkailemassa alennusmyyntejä ja leikkimässä kauppakeskuksen sisäleikkipaikoissa, koska ulkona oli niin kurja ilma. Ihan mukavaa ajanvietettä, kun juhannuksen jälkeen kotona odottaa monta koneellista pesemätöntä pyykkiä sekä koko kodin perusteellinen siivous. Säästän siivouksen sellaiselle päivälle, kun on pakko olla kotona ja sisällä eli kun sataa niin paljon ja on vuodenaikaan nähden niin kylmää, ettei tee mieli lähteä kiertämään edes kauppoja. Tai sitten sellaiselle päivälle, kun yksinkertaisesti on motivaatiota siivota. Toisaalta pelkkää ajanvietettähän shoppailuretket Poikasen kanssa on, sillä parin kaupan jälkeen on päästävä vähän leikkimään ja touhuamaan ja kaupoissa ei voi pysätä pitkäksi aikaa ihmettelemään tai sovittelemaan tuotteita. Oikeastaan heräteostoksia ei juurikaan tule tehtyä, koska kynnys alkaa sovittelemaan muuten vaan jotain vaatetta on korkeampi saatikka jos olisi yksinään liikkeellä. Neljän huoneen omakotitalosta kolmen huoneen kerrostaloasuntoon muuttaneena olen päättänyt, että tavaran haalimisille ja turhalle kuluttamiselle on saatava stoppi. Eihän muutos yhdessä yössä tapahdu: jo kerätystä materiasta on (henkisesti) vaikea luopua ja taasen turhaksi käyneestä vauvatavarasta on helppo luopua, mutta oma aikaansaavuus asian edistämiseksi ei ole ollut kovinkaan tehokasta. Fakta on, että vähemmälläki pärjää ja kun säilytystilaa on rajallisesti ja vaatekaappi taas pienempi, on pakko luopua jostain vaatekappaleesta ennen uuden hankkimista.
Sen lisäksi että vaatekauppojen kiertely on mukavaa ajanvietettä, kun ei ole pakko löytää mitään, kun ei ole sitä paniikkia, että tarvin jonkun jutun, mutta mikään ei tunnu kelpaavan ja sitten on vain tyydyttävä johonkin. Nyt voi valita. Nyt voi seuraavana päivänä mennä tekemään hankinnan jos yön yli nukkumisen jälkeenkin on varmasti sitä mieltä, että kyseinen vaate on mieleinen ja ihan oikeesti tarpeellinen.
Shoppailuillan päätteeksi poikkesin naapuriruokakaupassa ostamassa huomiseksi evästä töihin ja iltapalaksi itselleni cottifruttia. En tiedä, eikö kyseistä tuotetta enää valmisteta vai eikö naapurikaupan valikoimaan tuote kuulunut, mutta päädyin sitten ostamaan maustetun rahkan ja purkillisen raejuustoa. Kassalla Poikanen alkoi hieromaan nenäänsä ja kun olin saanut ostokset maksettua, tajusin, että Poikasen käsi on veressä. Samoin toisessa kädessä oli vähän verta. Ja nenästä valui tumman punainen verivana, Poikasen pikkurillin levyinen. Jouduin pieneen paniikkiin: piti saada ostokset pakattua, päästä pois kassalta, jotten olisi toisten asiakkaiden tukkeena, mutta toisaalta veriongelma piti ratkaista.
Ehkä Poikanen oli jo väsynyt tai itsekin hämmentynyt verestä, sillä ihme ja kumma ei sotkenut vaatteitaan tai rattaita. Lähdin lykkimään Poikasta hissille ja etsin epätoivoisesti jotain mihin pyyhiä, paperia. Ei nenäliinaa taskussa, edes käytettyä. Ei nenäliinapaketin loppua laukussa. Kestovaippa oli, mutta en malttanut siihen pyyhiä, kun mietin, josko veri ei lähde kunnolla pesussa pois. Tiesin, että pussukassakaan ei varmasti olisi nenäliinaa. Avasin sen kuitenkin. Siellä oli yksittäispakattu kosteuspyyhe. Veri olikin jonkin verran kuivahtanut jo Poikasen käsiin, joten sillä sain putsattua Poikasen ja verenvuoto nenästäki oli tyrehtynyt.
Kotimatka ei pitkä ole: ulos kadulle ja melkeinpä seuraavasti ovesta rappukäytävään, kerros ylös ja kotiovea avatessa minua vieläkin heikotti.
Poikasen istuessa potalla iltapalan jälkeen, nenästä tuli vielä vähän verta. Melkein olin valmis soittamaan jo johonkin: ihan mihin tahansa, Miehelle, siskolle, äidille, etsimään neuvolan päivystysnumeron, jollekin joka sanoisi, ettei mitään hätää. Kyllähän minä sen itsekin tiedän, että tuollainen määrä ole vaarallista, verenvuoto kuitenkin tyrehtyi ihan itsekseen.
sunnuntai 27. toukokuuta 2012
itsetuntemuksen opiskelua
Osallistuin viime viikolla työnantajani tarjoamaan kahteen koulutuspäivään, joiden tarkoituksena oli oppia näkemään omat heikkoudet työnjohtajana mitä kautta sitten lähdetään kehittämään ja treenamaan omaa toimintaa ja itseä.
Ennakkotehtävänä oli vastata noin 120 itseään koskevaan kysymykseen, kuinka toimii erilaisissa tilanteissa ja miten asioista ajattelee. Kun ensimmäisenä päivänä sain tuloksen käteeni, en tunnistanut itseäni siitä. Minäkö tuollainen? En. En en ole. Muutaman päivän sulattelun jälkeen olen todennut, että ehkä minussa kuitenkin aika paljon tuloksen kaltaista on, en ole vain nähnyt asiaa ennen kuin pakotetaan katsomaan.
Kouluttajamme oli todella ihana, kerrankin motivoiva ja positiivinen kouluttaja, eikä päivät olleet pelkkää istumista, ensimmäinen päivä aloitettiin joogalla! (mikä mielestäni oli todella uskaliasta, kun koulutettava porukka pääasiassa koostui miehistä miehisellä alalla).
Koulutuspäivinä kouluttaja useean otteeseen totesi, että kun ihmisellä on kokoinaisuus hyvin; tyytyväinen kaikkiin elämänsä osa-alueisiin kotona, töissä, vapaa-ajalla ja kroppa on kunnossa niin ihminen voi hyvin ja hyvin voiva ihminen on tuottavampi ja toisaalta suhtautuu asioihin positiisesti. Ja jos joku asia ei ole kuten pitää muutos lähtee omasta itsestä.
Tuollaisen kahden päivän session jälkeen aloin taas miettimään elämän peruskysymyksiä, mitä elämältä haluan, olenko tyytyväinen nykytilanteeseen.
Olen suunnitellut aloittavani jonkun uuden harrastuksen liikunnan parissa, kodin ulkopuolella. Tähän asti olen miettinyt vanhoihin harrastuksiin liittyen tanssiin tai saliin liittyviä juttuja, mutta nyt suunnittelin, että ehkä lähtisin etsimään ja kokeilemaan joogaa. Jollain tasolla meditatiivinen, rauhallinen jooga sai pään rauhottumaan.
Jostain syystä jälleen kerran päädyn siihen samaan kysymykseen; onko minun hyvä olla Miehen kanssa? Ehkä se, etten halua virallistaa suhdetta avioliitolla kertoo kuitenkin jostain. Monesti ajattelen, miten paljon rauhallisempi ja rennompi olisin kun asuisin kaksin Poikasen kanssa. Jälleen kerran kaipaan vapautta. En niinkään enää sitä, että pääsen kesäterasseille pörräämään, pelkästään vain sitä, ettei tarvitse siivota toisen aikuisen sotkuja, aikatauluttaa omaa elämäänsä toisen aikuisen menoilla.
Rehellisesti mietin, että jaksaisinko ihan oikeasti 11 päivää putkeen kaikki illat ja aamut, vaikka sitten haaveilen siitä joka toisesta vapaasta viikonlopusta, jolloin olisi pakko luovuttaa Poikanen isälleen ja saisin itse rauhassa nukkua pitkään, siivota ja tehdä mitä haluan. Tarvitsisinko kuitenkin toista aikuista, jotta selviäisin arjesta Poikasen kanssa. Puolisen vuotta sitten minulle todettiin sama, mikä näkyi tämänkin kertaisesta testistä: en osaa pyytää tai vastaanottaa apua. Kaipaan Mieheltä vastuunottoa elämästä, etten minä ole se, joka tekee kaikki ratkaisut, joka keksii ratkaisut ongelmiin, joka pyörittää arkea. Rehellisesti en ehkä osaisi vaan heittäytyä ja olla virran kuljetettavana, mutta olisin valmis vähän yrittämään. Olisin valmis antamaan toiselle osan kantamuksestani.
Ennakkotehtävänä oli vastata noin 120 itseään koskevaan kysymykseen, kuinka toimii erilaisissa tilanteissa ja miten asioista ajattelee. Kun ensimmäisenä päivänä sain tuloksen käteeni, en tunnistanut itseäni siitä. Minäkö tuollainen? En. En en ole. Muutaman päivän sulattelun jälkeen olen todennut, että ehkä minussa kuitenkin aika paljon tuloksen kaltaista on, en ole vain nähnyt asiaa ennen kuin pakotetaan katsomaan.
Kouluttajamme oli todella ihana, kerrankin motivoiva ja positiivinen kouluttaja, eikä päivät olleet pelkkää istumista, ensimmäinen päivä aloitettiin joogalla! (mikä mielestäni oli todella uskaliasta, kun koulutettava porukka pääasiassa koostui miehistä miehisellä alalla).
Koulutuspäivinä kouluttaja useean otteeseen totesi, että kun ihmisellä on kokoinaisuus hyvin; tyytyväinen kaikkiin elämänsä osa-alueisiin kotona, töissä, vapaa-ajalla ja kroppa on kunnossa niin ihminen voi hyvin ja hyvin voiva ihminen on tuottavampi ja toisaalta suhtautuu asioihin positiisesti. Ja jos joku asia ei ole kuten pitää muutos lähtee omasta itsestä.
Tuollaisen kahden päivän session jälkeen aloin taas miettimään elämän peruskysymyksiä, mitä elämältä haluan, olenko tyytyväinen nykytilanteeseen.
Olen suunnitellut aloittavani jonkun uuden harrastuksen liikunnan parissa, kodin ulkopuolella. Tähän asti olen miettinyt vanhoihin harrastuksiin liittyen tanssiin tai saliin liittyviä juttuja, mutta nyt suunnittelin, että ehkä lähtisin etsimään ja kokeilemaan joogaa. Jollain tasolla meditatiivinen, rauhallinen jooga sai pään rauhottumaan.
Jostain syystä jälleen kerran päädyn siihen samaan kysymykseen; onko minun hyvä olla Miehen kanssa? Ehkä se, etten halua virallistaa suhdetta avioliitolla kertoo kuitenkin jostain. Monesti ajattelen, miten paljon rauhallisempi ja rennompi olisin kun asuisin kaksin Poikasen kanssa. Jälleen kerran kaipaan vapautta. En niinkään enää sitä, että pääsen kesäterasseille pörräämään, pelkästään vain sitä, ettei tarvitse siivota toisen aikuisen sotkuja, aikatauluttaa omaa elämäänsä toisen aikuisen menoilla.
Rehellisesti mietin, että jaksaisinko ihan oikeasti 11 päivää putkeen kaikki illat ja aamut, vaikka sitten haaveilen siitä joka toisesta vapaasta viikonlopusta, jolloin olisi pakko luovuttaa Poikanen isälleen ja saisin itse rauhassa nukkua pitkään, siivota ja tehdä mitä haluan. Tarvitsisinko kuitenkin toista aikuista, jotta selviäisin arjesta Poikasen kanssa. Puolisen vuotta sitten minulle todettiin sama, mikä näkyi tämänkin kertaisesta testistä: en osaa pyytää tai vastaanottaa apua. Kaipaan Mieheltä vastuunottoa elämästä, etten minä ole se, joka tekee kaikki ratkaisut, joka keksii ratkaisut ongelmiin, joka pyörittää arkea. Rehellisesti en ehkä osaisi vaan heittäytyä ja olla virran kuljetettavana, mutta olisin valmis vähän yrittämään. Olisin valmis antamaan toiselle osan kantamuksestani.
maanantai 7. toukokuuta 2012
uusi koti
Muutimme siis nelisen viikkoa sitten. Edelleen valaisimia on asentamatta kattoon (tämä selkeesti Miehen osaamisaluetta, mutta jotenkin on aina onnistunut siirtämään tuonnemmas) ja Poikasen huoneessa on niitä pussukoita ja laatikoita, joita ei voi mukamas hävittää, joille ei yksinkertaisesti ole uudessa pienemmässä kodissa järkevää paikkaa, kun kaikki kaapit ja laatikot pursuaa jo tavaraa. Yksi romuhuone tekee koko kodista, joka käsittää kolme huonetta, todella epäsiistin ja joka päivä motivoin itseäni, että tänään käyn loput pussukat läpi ja siivoan.
Viikkosiivouksia (joita meillä ei ennenkää ole viikoittain tehty) ei ole juuri tullut tehtyä, koska koti on koko ajan sekaisin ja pursuaa tavaraa, joten mitää pölykasoja ei huomaa.
En ole koskaan ollut kotirottatyyppiä, mutta nyt vielä vähemmän: töistä kotiin tultuani lähden Poikasen kanssa leikkipuistoon, kauppaan, kaupungille, mihin tahansa. Poikanen tykkää istuskella rattaissa ja toisaalta kun uusi koti on ihan keskellä kaupunkia, ei mihinkään ole pitkä matka. Tietysti lopputulos on se, ettei kotona tapahdu mitään, koska siellä ei ketään ole ja siten siellä ollaan vieläkin vähemmän (jostain kumman syystä nämä tällaiset asiat ei Miestä häiritse, joten Miehen kotona viettämä aika ei juurikaan vaikuta kotimme siisteystasoon).
Viikkosiivouksia (joita meillä ei ennenkää ole viikoittain tehty) ei ole juuri tullut tehtyä, koska koti on koko ajan sekaisin ja pursuaa tavaraa, joten mitää pölykasoja ei huomaa.
En ole koskaan ollut kotirottatyyppiä, mutta nyt vielä vähemmän: töistä kotiin tultuani lähden Poikasen kanssa leikkipuistoon, kauppaan, kaupungille, mihin tahansa. Poikanen tykkää istuskella rattaissa ja toisaalta kun uusi koti on ihan keskellä kaupunkia, ei mihinkään ole pitkä matka. Tietysti lopputulos on se, ettei kotona tapahdu mitään, koska siellä ei ketään ole ja siten siellä ollaan vieläkin vähemmän (jostain kumman syystä nämä tällaiset asiat ei Miestä häiritse, joten Miehen kotona viettämä aika ei juurikaan vaikuta kotimme siisteystasoon).
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)