ehkä luulen

Mutta epäilen, että mulla on vierotusoireita. Ja pahoja. Illalla iskee kauhea himo: ihan pakko saada, paniikki iskee, jos ei ole enää yhtää jäljellä. Mietin jopa, että lähden käymään lähikaupassa tai kioskissa, ihan sama, kunhan saan KARKKIA.

Mutta kuvittelen, että ryppyvoiteet oikeasti toimivat. Ostin yövoiteeksi oikeata ryppy-yövoidetta. Tähän asti olen käyttänyt ihan samaa perusvoidetta, mitä olen meikin alla käyttänyt, mutta näissä Suomen olosuhteissa, kun ulkona on pakkasta ja sisällä ilman kuivaavat ilmastoinnit, alkoi vaikuttaa siltä, että naamasta nahka irtoo. Työkaverini suositteli erästä voidetta ja olin halvan hinnan ja mainoksen uhri (enemmän kalliin voiteen hutiostos harmittaa kuin halvan) ja vajaan kuukauden käytön jälkeen olen vakuuttunut, että otsassa nenän päältä alkanut vasemman kulmakarvan vieressä oleva pystyryppy on hävinnyt.

Mutta olen vakuuttunut siitä, että vaatekaappini tarvitsee päivitystä. Olen koko talven kulkenut legginseissä ja hameessa tai sukkahousuissa+legginseissä ja hameessa. Hameen pituus on max polveen. Ensinnäkin alkaa kyllästyttää legginsityyli. Ne kerrat, kun olen tänä vuonna pukenut oikeat housut jalkaan lasketaan yhden käden sormilla. Toiseksi seuraaviin synttäreihin on taas aikaa vajaa kuukausi ja ikää alkanee olemaan sen verran, ettei minihame ole enää fiksu. Ainakaan arkena.

Mutta pelkään, että ruokavalioni kaipaa ison muutoksen. Sen lisäksi, että syön karkkia monta kiloa viikossa, käytän pahoja rasvoja ja hiilihydraatteja ja eineksiä. Viime aikoina uutisoidut ruokavalmisteiden oikeasti sisältämät tuotteet verrattuna tuoteselosteeseen, on saanut minutkin lukemaan tuoteselosteita. Joo ja tiedän, että silloin kun jokaisella oli oma lehmä ja sika ja tasaisin väliajoin eläinkanta uusittiin ja vanhoista tehtiin ruokaa, kaikki käytettiin hyväksi ja syötiin. Jollain tasolla tuntuu hyvin iljettävältä lukea, kun tuoteselosteenkin mukaan einekseen on käytetty sisäelimet ja nahka. Henkilökohtaisena riskinäni on sairastua kakkostyypin diabetekseen, joten tällä menolla ruokavalion muutos on pakko tehdä. 

alusasusetti ja villasukat

Nyt alkaa iskeä epätoivo. Olen ommellut ja leikannut vaikka miten monta metriä kankaita ja siltikin, laatikko menee juuri ja juuri kiinni. Ja samaan aikaan käyn kuolaamassa, mitä kaikkia hienoja kankaita olisi tarjolla. Uuden kotikaupunkimme kangaskaupat tarjoavat kivoja lastentrikoita, joten sen sijaan, että istuisin netissä surffailemassa, voin mennä hypistelemään kankaita ihan livenä. Niin ja sinne kangastarvikekauppaanhan asiaa tulee ihan sillä, että sopivan värinen ompelulanka loppuu tai puuttuu tai tarvitsen vetoketjua tai resoria tai jotain muuta pikkujuttua ompeluksiini.

 Kangasvarastojen jämäpalojen tuhoomiseen aluspaidat ja kalsarit on sopivan pieniä. Aluspaitoja tulen varmaan tekemään lisääkin, on kivoja päiväkodissa pitkähiasen paidan alla ja kesää odotan jo innolla. Tosin alareunaa tulen tuskin huolittelemaan alkuperäisen kaavan mukaisesti resorilla. Näitä boksereita ommellessa löysin itseni haaveilemasta peitetikkikoneesta. Eihän meillä edes olisi säilytystilaa kyseiselle laitteelle (ellen pitäisi esillä keittiön ruokapöydällä) ja todellisuudessa tarvekin aika minimaalinen, mutta olisi noista boksereiden saumoista tullut vaan vielä hienommat. Jatkossa Poikasen kalsarit tulee olemaan http://kummatotukset.blogspot.fi/2012/08/kalsarilandia.html näköisiä, koska tässä mallissa lahkeet on makuuni liian pitkät. Tokihan tästäkin pienellä muokkauksella voisi saada ihan kivat. 
Setti on kokoa 104 cm.

Miehelle uudet villasukat. Epäilen Miehen olevan mustasukkainen käsitöistäni. Pääasiassa teen Poikaselle, mutta joulun aikoihin näytin Miehelle, mitä olin tehnyt Poikaselle ja itselleni ja muille (lahjaksi) ja jossain vaiheessa esitettiin kysymys, että koska hänelle jotain teen. Kun kysyin, mitä haluaa, tilasi sukat. Päällikuvioita ja alapuolen raitaa neuloessa tajusin, miksi lankakerät kehotetaan aloittamaan keskeltä: langat ei kirjoneuleissa sotkeennu toisiinsa niin pahasti, kun kerä ei pompi ja karkaile lankaa avatessa.

syyllinen

Mikä siinä on, että äidit syyllistyvät ihan kaikkeen ja kaikesta? Lähipiirin empiirisen tutkimuksen perusteella en ole ainoa äiti-ihminen, joka tuntee syyllisyyttä.

Ensinnäkin: mennäkö vanhempainvapaan jälkee töihin vai jäädä hoitovapaalle kotiin? Jos vie vauvansa hoitoon, on julma äiti, mutta toisaalta jos hoitaa lastaan 3-vuotiaaksi kotona, yrittää päästä helpolla ja makoilee vain kotosalla. Missä se sopiva kohta sitte on? Henkilökohtaisesti en voi sanoa nauttineeni kotonaolosta. Jotenki kaipasin sitä jotain, että olen selvästi JOTAIN muuta kuin vain äiti. Mutta aivan sydäntäsärkevän hirveää oli jättää oma lapsi huutamaan perääni ensimmäiset kuukaudet, kun vein päiväkotiin. Monet työmatkat olen itkenyt ja miettinyt, että onko tämä ihan oikeasti tämän arvoista? Nykyäänhän Poikanen jää jo ihan mielellään, monesti on jo velmuilme, josta voi päätellä, että on ajatus tätien päänmenoksi.

Toiseksi: lapsi sairastuu. Itse pidän sääntönä, että vuorotellen ollaan Miehen kanssa hoitamassa Poikasta. Toki voidaan työtilanteet ottaa huomioon, ettei joka toinen mun joka toinen sun vuoro, mutta että lopputulema olisi suhteessa 50 / 50. Kun itse olen töistä pois, tunnen syyllisyyttä siitä, että muut joutuvat tekemään työni, kun olen kotona. Työskentelemme Miehen kanssa samassa työpaikassa, joten joku saattaa ihmetellä, miksei Mies ole töissä ja kun kerron, että Poikanen on sairas, koen syyllisyyttä siitä, että minä, äiti, olen töissä, vaikka lapsi on kipeenä.

Ja sitten se oma-aika. Varsinkin jos on ensin ollut pitkiä päiviä viikolla töissä, eikä ole Poikasen kanssa juuri ehtinyt leikkimään. Iltaisin kun Poikanen on nukkumassa, ehtii jotain pientä tekemään; ommella, surffailla netissä, katsoa televisiota, mutta kuitenki pitää mennä nukkumaanki, jotta jaksaa taas seuraavan päivän. Isommat kotityöt, kuten siivoominen jää viikonlopulle ja mielelläni siivoan yksin niin, että olen yksin kotona. Okei, kyllähän se harmittaa, jos Mies ei osallistu siivoamiseen, kun kuitenki yhtälailla sotkee täällä, mutta yksin tehdessä saan rauhassa siivota ja sillä omalla (oikealla) tavallani. Sekin on ihan ok, että Mies pitää Poikasen pois vesiämpäreistä ja leikittää Poikasta, mutta jossain vaiheessa hermostun siihen, että toinen notkuu vieressä, kun itse raataa.Viikolla ei malta eikä välttämättä ehdikää töiden ja kotitöiden lisäksi lähteä mihinkään jumpalle tai elokuviin, viikonloppuna asiasta kokee huonoa omaatuntoa, jos on pari tuntia pois.

Myös siitä, että ei käy jumpassa, kokee huonoa omaatuntoa. Peilistä näkee, kuinka oma kroppa ei ole enää yhtä timmi mitä kymmenen vuotta sitte ja naamaan on helppo lätkiä ryppyjä estäviä voiteita, mutta lihakset vaatisi oikeasti rääkkiäkin, jotteivat kokonaa häviä. Olen kopioinut kymmeniä kotijumppaohjeita lehdistä, tulostanut netistä ja jokunen jumppa cd:.kin löytyy. Juu ja mielummin valitsen sen sohvan, tietokoneen tai ompelukoneen kuin kotijumpan olkkarin lattialla. Vaikka periaatteessa samalla voisi katsoa sitä telkkaria.

Jostain syystä itsestä tulee paremmin huolehdittua kesällä. Ei niinkää sillä, että urheilisi enemmän tai söisi terveellisemmin vaan, että yrittää olla perusnätti: ajella säärikarvat säännöllisesti (eihän ne talvella edes näy) ja lakata edes varpaankynnet (eihän nekään talvella missään näy).

Poikasen hienostelutakki

Tätä takkia suunnittelin jo syksystä asti, taisin jo ennen joulua piirtää kaavat. Päällikangas on ruskeaa vakosamettia (näyttää kuvassa jotenkin hassulta). Vuorikankaana ruudullista flanellia ja välissä fleeceä. Lopputulos oli kyllä tosi söpö.

Tässä opein tekemään ihan uudenlaiset taskut! Vaikka oli kuvitetut ohjeet, niin lähes yhden illan askartelin noita taskuja. Toinen ilta menikin lopun takin ompelussa.

tunikapaita

Turkoosin pallokankaan olen ostanut kangasvarastoihini Poikasen ollessa ihan vauva. 

Alunperin tästä piti tulla Poikaselle kokopuku, mutten koskaa saanut tehdyksi. Pyörittelin kangasta eräänä iltana käsissäni, enkä osannut kuvitella tästä paitaa tai pyjamapukua Poikaselle, jotenki kuosi oli vääränlainen. Edelleen kangas kyllä miellytti ja jotenki tuntui sopivan itselleni.

Olin jo aiemmin katsellut tunikamallia, minkä "sitten joskus" ompelen itselleni. Mallin mukaan kangasta tarvittiin metri ja tätä oli vain 50 cm pala... Pienellä kaavan muokkauksella sain kankaan riittämään (tosin tuli kangas sitte kyllä hyötykäytettyäkin ihan kokonaan).

Tekovaiheessa olisin kaivannut pääntiehen värikkäämmän puuvillakankaan, mutta tämän kankaan värimaailmasta omassa kangasvarastossa ei ollut muuta kuin valkoista tarjolla. Valmiissa paidassa näyttää loppujen lopuksi tosi hyvältä. Itse tykkään.

Varastoista löytyi sekä ruskeita että turkooseja nappeja ja pitkällisen pohdinnan päätteeksi päädyin turkooseihin.

ovela otus

Jälleen kerran ollaan tilanteessa, että nostan kädet pystyyn; en mä osaa, ei musta oo tähän, ei tän näin pitänyt mennä. Lisäksi Mieskin on yhtä hukassa kuin minä.

Poikasella on uhmaikä. Joo, kuuluu kehitykseen, on yksi vaihe ja sillä on tärkeä merkitys loppuelämän kannalta. Olin vain niin tyytyväinen tilanteeseen, joka meillä vielä oli pari kuukautta sitten: Poikasen kanssa pystyi kommunikoimaa, jutteli jo lauseita. Töissä väitin, että sen kanssa pystyy jo neuvottelemaan ja samassa pöydässä istuva pienen tytön isä katsoi minua epäuskoisesti ja kiireesti korjasin, että niin sitä pystyy lahjomaan.

Mutta missä kohtaa se virhe sitte tehtiin? Pottatreenit oli hyvällä mallilla: Poikanen ei niinkään innostunut tuloksista, vaikka kovasti kehuttiin, mutta lahjonnalla potalle päädyttiin sopivin väliajoin. Menneellä viikolla tajusin, että Poikanen tietää saavansa potalle menosta palkinnon ja on jopa niin ovela, että pyytää sitä ensin Mieheltä ja sitte minulta tai toisin päin. Poikasen pidätyskykykin on jo kehittynyt, joten jos ei palkintoa saa ei  pissaakaan tule.

Miehen työvuorot ovat hyvin iltapainotteisia, joten arkisin minä olen se, joka on illalla kotona ja myönnän, että ehkä syksyllä olin iltazembaloihin liian väsynyt ja ehkä liian helposti käytin lahjomista. Koska itsellänikin on vuorotyö, iltapala saatetaan syödä vähän eri aikaan, mutta periaatteessa eroa ei ole tuntia enempää. Alusta asti iltatoimissa on ollut tietty järjestys, mutta ovelasti sinne on tullut lisänä Poikasen omia ohjelmanumeroita.

Ensin tuli kakkahätä. Joskus pottaan tuli pissa, joskus jopa kakka, yleensä vaippa oli jo märkä. Kaikista yleisintä oli se, että vaippa oli kuiva eikä pottaankaan mitään tullut. Kuukausi sitten tein tälle ohjelmanumerolle päätöksen, toteamalla, että ei ole, juuri käytiin. Kun Poikanen pienellä surkealla äänellä jatkaa kakkahädän hokemista ja kysyn, että onko oikeesti vai narraako äitiä, nauraa ja myöntää narraavansa. Enää minulle ei tätä korttia esitä, mutta olen huomannut, että Miehelle sitä tarjoaa ja menee useammin läpikin.

Toisena tulee jano. Tähän keksin hyvin nopeasti, että joka ilta ennen kuin mennään sänkyyn juodaan vettä. Välillä Poikanen vain maistaa tai kaataa veden pois, yleensä juo pari kulausta.Tosin mikäli jonakin iltana unohdan vedenjuontiohjelmanumeron, Poikanen muistaa sen kun on sängyssä peiton alla.

Sitten astetta haastavammat: syli ja silitys. Ennen nukkumaanmenoa huilataan sohvalla ja kuunnellaan viiden kappaleen tuutulaululevy, jolloin Poikanen saa olla sylissä, kainalossa ja silitellään. Sitten kun kaikki iltaohjelmanumerot pusuine ja halauksineen on päätöksessä ja Poikanen keksii sängyssään, että haluaa syliin tai että haluaa, että äiti silittää niin tuntuu todella pahalta kieltäytyä, vaikka tiedänkin, että niin kuuluu tehdä.

Olen nimittäin mennyt siihen juoneen, että pääsee vielä syliin, tottakai, onhan Poikanen vielä pieni ja sitten ollaankin leikitty puoli tuntia sitä leikkiä, että Poikanen siirtyy sänkyyn, kun on nukahtamaisillaan, muttei saa sopivaa asentoa sylissäni ja hetken päästä haluaa taas syliin. Lopputulos on se, että puolentoista tunnin päästä Poikanen on liian väsynyt ja nukahtaa väkisin syliini, vaikka yrittää vielä sinnitellä.

Tokihan tunnistan sen turhautumisvihaitkun, mitä Poikanen jaksaa hetken aikaa, kun komennan takaisin sänkyyn ja totean, että sylissä on tänään jo oltu. Pahalta se silti tuntuu, väärältä, kiellän omalta lapseltani tarpeensa tyydyttää läheisyyttä. Poikanen luovuttaa ja keksii uuden vaatimuksen.

Okei, tiedän, että uhmaikä on oleellinen minän kehityksen kannalta ja että siihen kuuluu rajojen testaaminen. Mutta hei ihan oikeesti, miksi pitää viikosta toiseen toistaa aina samat temput? Ja miten noin pieni voi olla jo niin ovela? Miten se voikaan tietää sen, että miten isän kanssa saa tahtonsa läpi, miten äidin kanssa pitää menetellä? Ja milloin se oppii, että samaa juttua ei tarvitse testata 52 kertaa, vaan yksi tai kaksi kertaa riittää?

Olen ehkä lukenut liiaksi erilaisia oppaita ja kuullut, että ainoat lapset ovat hemmoteltuja. Pelkäänpä, että Poikasesta tulee tämän perheen ainoa lapsi ja että hänet on hemmoteltu. Toisinaan tuntuu, että olen liian jyrkkä ja ankara, toisinaan, että olen liian lepsu. Periaatteessa ainoistakin lapsista pitäisi kasvaa ihan yhteiskuntakelpoisia, mutta miten se käytännössä ihan oikeasti toteutetaan?


Ja kun tästä selvitään niin. Tiedän, sitten edessä on taas uusi vaihe.

joulun extremematkat

Kevään muuton takia kotimme on 120 km päässä Miehen äidin kotoa, 180 km päässä omien vanhempieni kotoa ja 160 km Miehen isän kotoa. Kaikissa näissä paikoissa (ainakin) piti joulunpyhinä käydä. Eli tiedossa oli paljon ajoa.

Suunnitelma oli se, että jouluaatonaattona pakkaisimme auton ja lähtisimme ensin Miehen äidin luokse, mistä ajaisimme illalla 60 kilometria entiseen kotiini ja viettäisimme joulua siellä. Tapaninpäivänä ajaisimme vanhempieni luota Miehen isän luokse, 250 kilometriä, sen sijaan, että ajaisimme ensin kotiin ja sieltä sitten esimerkiksi seuraavana päivänä Miehen isän luokse, näin säästimme lähes sata kilometriä ajoa.

Aatonaattona tai oikeastaan jo edellisenä päivänä ilmeni ensimmäinen ongelma: lahjat. Niitä on ihan hillittömästi, ei meillä ole vaatehuonetta eikä mihinkään komeroihin mahdu piiloon pussukoita. Toki Poikanen oli vielä niin pieni, ettei osannut yhdistää kasseja ja pusseja joulupukkiin, mutta ensi vuonna pusseista pilkottavat lahjapaketit saattaa jo johtaa hankaliin kysymyksiin.

Miehen vanhemmat ovat eronneet viitisentoista vuotta sitten, joten Mies on ollut jo niin vanha, ettei ole joulupukkiin enää uskonut ja avannut lahjoja kahdessa paikassa. En enää jaksa muistaa, miten viime jouluna lahjat avattiin, Miehen äidin luona käytiin jouluaattoaamuna, mutta tänä vuonna hän olisi halunnut avata lahjat jo jouluaatonaattona meidän kanssamme. Koska meille oli joulupukki jouluaattona tulossa, halusin, että kaikki lahjat avataan silloin. Tokihan Poikanen on sen verta pieni, ettei sillä kai olisi ollut merkitystä. Itselleni ainakin tuli vähän paha mieli, kun näin, miten aikuinen ihminen pettyi siitä, ettei saanutkaan kantaa kaikkia kasseja makuuhuoneesta esittäen, että katso mitä tonttu on tuonut mummin kotiin! Loppuviimeksi mummi halusi, että Poikanen avaa yhden paketin, enkä hennonnut kieltää, varsinkin kun kolmeen eri kertaan oli pähkäillyt sitä, ettei kaikissa ole nimiä, jos onkin vääränkokoisia tai muuten pitää vaihtaa ja kuitenkin joka aamu tonttu on meidän joulukalenterin sukkaankin pienen yllätyksen tuonut. Poikanen kyllä vieläkin muistaa, että mummi antoi lampaan, joka paketista tuli, vaikka tontusta puhuttiin, mutta toisaalta taas väittää muiden pakettien olleen tontulta, vaikka joka kerta korjataan, että joulupukki kävi ne tuomassa.

Rehellisesti sanottuna jo pelottaa ensi joulu, että miehen äiti omalla hössötyksellään ryssii koko illuusion joulupukista. Sitten voidaankin pohtia sitä, että mikä oikeus tai velvollisuus vanhemmilla on luoda satu joulupukista, jota ei oikeasti olekaan olemassa ja minkä ikäisenä lapsella on taas oikeus tietää totuus asioista. Tai sitä että, onko isovanhemmilla oikeus nähdä lapsenlapsen ilo avatessa joulupaketteja ja mikä velvollisuus vanhemmilla on tämä näky isovanhemmille suoda.

Tänä vuonna retki Miehen isän luona sujui ilman kakkavaipan vaihtoja tien päällä. Poikanen jaksoi tosi hyvin, toisaalta ehkä liiankin hyvin, sillä lähdimme illalla kotiin suunniteltuna niin, että Poikanen nukkuisi yöuniaan: jaksoi valvoa koko kahden tunnin ajomatkan, vaikka selvästi näki, että oli jo väsynyt. Tapaninpäiväruokailu ei tosin sopinut Poikasen makuun: ei ylipäätään välitellyt jouluruuista, joten nytkin maistoi pari palaa ja jaksoi istua pöydässä viitisen minuuttia. Sen jälkeen jompikumpi, minä tai Mies, paimennettiin Poikasta, vaikka oli leluja mukana niin olihan toki kaikki muu paljon kiinnostavampaa. Kotiin lähtiessä sanoinkin heti autossa Miehelle, että onneksi täällä tarvii käydä vaan kerran vuodessa (ja onneksi Poikanen joka kerta kasvaa niin jaksaa aina eritavalla).

Tapaninpäivän ajomatkan jälkeen itse olin tosi väsynyt, vaikka pari päivää olinkin syönyt toisten tekemiä ruokia ja viettänyt muutenkin hyvin rennon joulun. Mies purki autosta neljän päivän vaatekassit ja pyykkikassit ja joululahjapakettikassit eteiseen ja mietin, että kuka meille on muuttanut ja että mihin tuo kaikki tavara oikein laitetaan. Onneksi itse palaan töihin vasta loppiaisen jälkeen, Mies lomailee siitä vielä viikon. Mikäli olisi heti joulunpyhien jälkeen pitänyt töihin palata, olisi varmasti itku tullut tapaninpäiväillan kaaoksessa. (Ja muuten kotimme on vieläkin ihan kaaoksessa)