Kriiseily osa C

Tähän mennessä olen tiettävästi käynyt suht monet kriisit: parinkympin kriisin, synnytyksen jälkeisen ulkonäkökriisin, äitiyskriisin, kolmenkympin kriisin, ulkonäkökriisin, parisuhdekriisin, lastenlukumääräkriisin, sitoutumiskriisin, ihan vain kriisin...

Olemme Miehen kanssa viettäneet kohta neljä viikkoa kesälomaa. Yksi loman kohokohdasta oli tottakai Miehen kaverin häiden järjestely ja itse häät ja häiden siivous. Sen lisäksi että olemme käyneet uimassa ja hengailleet puistossa ja kotona, olemme rampanneet asuntoesittelyissä.

Nykyisellä asuinpaikkakunnallamme omakotitalot ovat niin hirvittävissä hinnoissa, että mikäli tässä maailman taloustilanteessa saisimmekin sellaisen määrän rahaa lainaksi pankista, en nukkuisi öitäni miettiessäni lainan määrää. Toiseksi olemme ensiasuntomme jo ostaneet ja asunto-osakkeen varainsiirtovero on yli puolet vähemmän mitä kiinteistön varainsiirtovero.

Kun pääsin yli tuosta järkytyksestä, että yksi omakotitaloista voidaan pyytää aivan järjettömiä hintoja ja kaksi; joku on vielä valmis pyydetyn hinnan (tai ainakin lähelle sitä) maksamaan, keksin lisää hyviä syitä varainsiirtoveron määrän lisäksi, miksi paritalo- tai rivitaloasunto olisi meille paras asumismuoto: omakotitalon vaatima hoito ja siihen menevä aika, pieni lapsi ja Miehellä ja minulla kummallakin vuorotyö, rivi- tai paritalossa on kuitenkin pieni oma piha ja melkein omakotitalomaista asumista.

Vaikka tulevan kodin kriteerit näyttäisi olevankin selvillä, haluasin paeta jälleen kerran. Mietin mikä tavaramäärä meillä vieläkin on, vaikka reilu vuosi sitten suoritetussa muutossa omaisuutta karsittiin. Edellisen asuntolainan nostamisen jälkeen maailma on muuttunut sikäli ihmeelliseksi, että ala, jolla työskentelen ei olekaan sen varmempi kuin mikään muukaan työpaikka tänä päivänä vaan yt-neuvotteluja on käyty vuosittain.

Jollain tasolla minua kiehtoo ajatus siitä, että omaisuus mahtuu rinkkaan ja voisin kierrellä pitkin maailmaa ja olla v a p a a. Tosin aika pian tajuan realiteetit: Poikanen ja sitoutuminen yhteiskuntaan ja läheisten odotuksiin, miten elämä menee, tuo tiettyä turvallisuutta. Sekä Poikaselle että omalla itselleni. Lisäksi ihminen aika nopeasti tottuu tiettyyn elintasoon ja itsekin olen palkkatyössä jo yli kymmenen vuotta ollut, en ehkä olisi kuitenkaan valmis kovin askeettiseen elämään.

Toisaalta saanhan jotain vastapainoa arkeen harrastuksilla ja tällä hetkellä rakkaimmalla eli ompelusta, käsillä tekemisestä. Lähes kaikkien asuntoesittelyjen jälkeen olemme Miehen kanssa miettineet, mitä remonttia kyseisessä kohteessa pitäisi tehdä ja potentiaalisimmista, että millaiseksi laittaisimme ja itse olen ajatusleikkiä jatkanut vielä sisustukseen ja olohuoneen sohvaan. Sohva siis kaipaa kipeästi uutta päällistä, mutta vielä en ole sitä saanut aikaiseksi ja toisaalta ihan hyvä, koska sitten kun meillä on se oma olohuone, jossa on meidän itse valitsemat tapetit tai maali, voin mätsätä sohvan sisustukseen sopivaksi (ja ehkä nojatuolitkin).

juhlamekko

 Tulevana viikonloppuna yksi Miehen parhaista kavereista viettää häitään ja Miestä on pyydetty bestmaniksi. Aikani pähkäilin, millaiseen asuun bestmanin avecina olisi syytä pukeutua ja päädyin lopulta Mieheltä saamani hyvin minimaalisen (hyvä se on, joo, yhym -vastausten ja katse aina muualla kuin esittelemässäni asiassa) tuen avulla siihen, että iltapukutyyppinen ratkaisu olisi varmin valinta.

Monesti huomaan olevani parhaimmillani pieneen paineen alla niin tätäki pukua aloin toden teolla rakentamaan vasta puolitoista viikkoa ennen juhlaa. No, olihan toki kaava ja malli katsottuna, tarvittava kangasmenekki tarkistusmitattu (ja todettu, että pärjäisin 50-60 cm vähemmällä, mitä ohjeessa käskettiin hankkimaan).

Olin päättänyt, että pukuni tulisi olemaan vihreä. Kangaskaupassa totesin, että tällä hetkellä juhlapukukankaissa oli tarjolla joko tumma sammaleenvihreä (hyi, ruma) tai kirkas omenanvihreä (joo niin varmaan, ehkä makuuni vähän liian räikeä). Kävin jo katsomassa pellavakankaiden väritarjonnan, koska malli oli hyvin juhlava, joten pellavastaki saisi ihan kivan. Tai vuorikankaasta. Lopulta haluamani väri löytyi juhlasatiinikankaasta, tosin palalaatikosta ja palan mitta oli noin reilut pari metriä vähemmän, mitä olin mitannut tarvitsevani. Hetken tein vielä epätoivoisia kierroksia, pöyhein palalaatikkoa löytääkseni toisen palan samaa kangasta.

Päätin, että muokkaan kaavaa niin, että helma on edestä lyhyempi ja takaa pitkää, nythän sellaiset hameet on muotia.

Lopputuloksena syntyi sitte tälläinen: pitkä hame, toispuolisella hialla ja kapealla helmalla etuhalkion kera. Ja kangasta jäi vielä ylimääräistäkin vajaa metrin verran. (Koko 36)

prinsessakalsarit

Tilasin taannoin netistä kangaspaketin, johon kuului selvästi tyttömäisiä kankaita, kuten vaaleanpunaista. Lähipiirissäni on tyttölapsia, joita lahjon jouluna ja syntymäpäivinä itse tehdyillä lahjoilla, joten uskoin, että vaaleanpunaisillekin kankaille on käyttöä.

Esipesin koko kangaserän ja kun ripustin kankaita kuivumaan, Poikanen oli seuraamassa tilannetta. Poikanen on siinä iässä, että kyselee koko ajan ja kaikkea. Useammat kangaspalat ovat juuri sen kokoisia, että niistä saan Poikaselle tehtyä kalsareita, joita kipeästi tarvitsee uusia, koska vaippoja ei enää tarvitse ja on kasvanut hirveästi edellisestä kalsariompelusessiostani.

Vaaleanpunaisen perhostrikoon nähdessään Poikanen totesi, että siitä tulee hänelle prinsessakalsarit. Totesin, että tarvitsee kysyä, mitä isä asiaan sanoo, sillä epäilin, että jos sellaiset Poikaselle teen, Mies ei ikinä hyväksy tekelettäni.

Kun kerroin Miehelle Poikasn toiveesta, yllätyksekseni Mies oli sitä mieltä, että jos Poikanen prinsessakalsarit haluaa, hänen varmaan tarvitsee ne saada. Resoreista löytyi vielä sopivan kokoinen pala vaaleanpunaista vyötäröksi. Kankaan kukkien värisiäkin resoripaloja olisi löytynyt ja siten housuista olisi tullut ehkä hivenen poikamaisemmat.

Paloauto-kuosiset Poikanen nimesi piipaa-autokalsareiksi. Kummatkin ovat kokoa 104 cm.

hyvä äiti ja nainen

Kuka määrittää, mikä on tarpeeksi hyvä? Jossakin määrin olen aivopesty luulemaan, että hyvä äiti viettää paljon aikaa lapsen / lapsien kanssa, mahdollisesti jää pitkäksi aikaa töistäkin pois. Ehkäpä hiljaisesti hyväksyn senkin, että mitä enemmän äiti antaa itsestään sitä parempi (vaikka välillä tässä mennään liki äidin jaksamisen rajoja). Tässä vaiheessa mietin myös sitä, että olisiko itse ehtinyt ja jaksanut paljon enemmän, mikäli Poikasen ollessa vauva olisin ihan oikeasti Poikasen antanut tehdä ja tutkia rauhassa ja uhrannut aikaa esim. kotitöihin, jolloin niihin ei olisi tarvinnut käyttää sitä laatuaikaa, kun Poikanen nukkui. Se, etten olisi itse istunut vieressä tuijottamassa vauvan tutkiessa leluja ei ehkä kuitenkaan olisi ollut Poikaselta pois. Kuitenkin siinä vaiheessa, kun Poikanen lähti liikkeelle, Poikasta oli vahdittava ja kuljettava perässä.

Nykyään kun käyn sekä töissä että teen kotitöitä, on osa kotitöistä tehtävä Poikasen kanssa tai Poikasen leikkiessä omiaan. En edes halua uhrata sitä hetkellistä laatuaikaa, mikä tarjoutuu siinä vaiheessa kun Poikanen nukkuu, kotitöihin.

Jossain määrin olen aivopesty luulemaan, että huono äiti viettää laatuaikaa itsekseen ja vie lapsensa päiväkotiin, vaikkei töiden tai opiskelujen kannalta olisikaan tarpeellista. Välillä syyllisyydentunnot ovat todella kovat pelkästään siitä, että jätän Poikasen isänsä kanssa pariksi tunniksi ja menen esimerkiksi leffaan. Vaikka todellisuudessa arkea jaksaa pienen hengähdystauon jälkeen pyörittää paljon paremmin.

Mies ei vaadi itse itseltään isyyden suorittamista koko ajan sata prosenttisesti. Mies osaa ottaa rennosti ja toisaalta ei vaadi minuakaan olemaan koko ajan täydellinen.

Mies tosin odottaa minun naisena hoitavan suurimman osan kotitöistä. Kotimme on tällä hetkellä vuokrakoti kerrostalossa, joten kotitöillä meillä tarkoitetaan tiskaamista, pyykkäämistä, siivoamista, ruokahuoltoa sekä auton huoltoja, renkaiden vaihdot. Suurin osa kotitöistä on siis kodin sisällä. Aiemmassa kodissamme omakotitalossa olemme aiheesta taistelleet ja toisinaan epäilen, ettemme koskaan saa asiaa ratkaistua kumpaakin osapuolta miellyttävällä tavalla.

Luin jokin aika sitten John Grayn kirjoittamia Mars ja Venus -parisuhdeoppaita. Jokaisessa viesti oli sama: nainen haluaa miellyttää, hoivata ja antaa. En itseäni kyseisestä määritelmästä löytänyt. Ehkei Mies toiminut kuten oppaissa neuvottiin (koska ei ollut lukenut niitä), minun toimiessa kuten oppaissa neuvottiin naisten tekevän, jotta nainen voi olla onnellinen ja tyytyväinen elämäänsä ja parisuhteeseensa, mutta lähinnä vain katkeroiduin entisestään siitä, että minä teen ja annan ja Mies ei osallistu mitenkään.

Viimeisen kotitöitä käsittelevän riidan päätteeksi saimme Miehen kanssa aikaan hedelmällisen keskustelun eläimenkokoisilla kirjaimilla puhumisen sijaan ja Miehen viesti tuntui olevan John Grayn viestin suuntainen: hän odottaa naisen uhraavan aikansa kotiin ja perheeseen ja Miehen oikeus rentoutua on sidoksissa sukupuoleen.

Itse en pysty käsittämään, kuinka Mies on kyennyt peittelemään tuon omalta feministiseltä kannaltani sovinistisen ajatuksen tutustumisen alkuvaiheessa, koska kiinnostukseni olisi lopahtanut hyvinkin heti. Toisaalta itse olen oman kantani asiohin tuonut hyvin selkeästi ilmi jo seurusteluvaiheessa, joten Miehelleki totesin, että hänelle ei pitäisi tulla yllätyksenä, että minä en tuohon malliin sovi. Väkisinkin mieleeni tulee ajatus, että olenko ainutlaatuinen äiti, joka ei sovi tuohon naisen perusmalliin. Sivusta katsottuna monessa lapsiperheessä homma toimii ilman vääntöjä, kun perheen äiti hoitaa lapset ja kodin ja mies käy "vain" töissä, vaikka monessa perheessä myös äiti käy töissä.

Loppujen lopuksi se, mikä toimii toisilla, ei välttämättä toimi itsellä. Pääasia lienee se, että on onnellinen ja tyytyväinen. Parisuhteessa on aina vääntöjä, mutta väkisinkin mietin sitä, että kuulunko parisuhteeseen, kuuluuko minun edes olla äiti, koska en toimi kuten John Gray ja suurin osa tuntemistani miehistä odottaa naisen toimivan. Kuitenkaan en ole tyytyväinen mikäli toimin kuten toivotaan ja kun yritän jakaa kotityöt ja laskut tasan, on Mies tyytymätön tilanteeseen.

t-paitoja

Tänä vuonna kesä yllätti. Joten kuten ollaan pärjätty talven jäljiltä sopiviksi jääneillä lyhythiasilla paidoilla. Kankaita tästä asunnosta löytyy liikaakin (tällä hetkellä yksi muovikassillinen esipestyjä kankaita etsii paikkaansa, koska ompelukaappini kangaslaatikoihin ei mahdu). Näitä paitoja ommellessa jouduin tyytymään lankoihin, mitä ompelusalkusta löytyi. Oman kesäloman alkuun on aikaa neljä viikkoa ja monta erilaista ompeluideaa muhii jo päässä, Poikasen vaatevaraston toteutukseen pitäisi käydä ostamassa sopivan värisiä ompelulankoja ja niin... niihin muihin tarvitaan jo lisää kankaitakin.

ja piste

ja se piste, kun olen valmis nostamaan kädet pystyyn, että jotain peruuttamatonta on tehty, virhe, jota ei voi korjata, minusta ei yksinkertaisesti ole äidiksi kasvattamaan lasta yhteiskuntakelposeksi yksilöksi, vaikka niin jo luulin. Luulin, että pahin on takana.

Iltazembalot on muodostuneet meillä aivan kohtuuttomiksi. Ehkä pikkuhiljaa, ehkä iltaillalta. Ehkä Poikasen kasvaessa, ei niin välttämättä tarvinneena päiväunia, mutta kuitenkin päiväkodissa on enemmän touhua ja ohjelmaa, joten päivän lepohetkellä nukahtaa. Tosin päivälevolle rauhottuminen vaatii päiväkodissakin jo kunnon taistelut. Pitkään aikaan kotioloissa ei ole päiväunille nukahdettu ilman kunnon taisteluja ja viikonloppuisin olenkin suunnitellut jonkin oheisohjelmanumeron, jossa nukahtaa itseltään huomaamatta, esim. rattaisiin kaupunkireissulla tai autoon matkalla aa paikkaan bee. Monesti viikonloppuna Poikanen herää niin myöhään, ettei tarvitse päiväunia, jolloin yö alkaa pikkulapsille sopivampaan aikaan.

Kaksivuotisneuvolan yhteydessä asiasta oli jo puhetta, että Poikanen alkaa olemaan tarpeeksi iso vaatimaan ja keksimään nukkumaanmenoon uusia ohjelmanumeroita ja että vanhempien pitää olla yhtä tiukkoja. Silloin työvuorot Miehen kanssa oli sellaiset, että minä laitoin Poikasen nukkumaan arki-iltoina ja Mies viikonloppuna toisena iltana eli minä käytännössä kuutena iltana viikossa. Selitin itselleni, että tunnin vieressä päivystys ja siitä tuskastuminen on vain omaa turhautumistani, ettei normaalien ihmisten ja äitien kuulu asiasta valittaa, perheneuvolassakin aikanaan neuvottiin miettimään, että onko asialla oikeasti väliä. (On sillä oikeasti väliä, että nipistän omista yöunistani sen ajan, että voin viettää hetken omaa aikaa ompelusten tai netin parissa, koska minä en vain ole ihminen, joka olisi 100 % äiti).

Jossain kohtaa luin netistäkin ohjeita unikoulun pitämiseen, muttei itsellä ollut voimia aloitta taistelua ja Mies suhtautui asiaan opiskele-ja-hoida-sä. Tokihan minä olin silloin pääasiallisessa vastuussa nukkumaanmenosta.

Muutama kuukausi sitten työvuoroissamme tapahtui senkaltainen muutos, että vuoroviikoin Mies laittaa Poikasen yöunille ja vuoroviikoin minä. Miehen vuoroviikoilla olen jo havainnut, että hänkin hermostuu ja tuskastuu unitaisteluihin. Toisaalta minä olen myös tiukempi: ei juoda eikä mitään muutakaan enää sänkyynmenon jälkeen. (Muistan myös tarjota Poikaselle vettä ennen sänkyyn siirtymistä, koska Poikanen asian muistaa sitten, kun haluaa lisää satuja ja sitä ja tätä). Miksi muuten uhmaikäisten lasten pitää testata ja kokeilla joka ilta samat vaatimukset?

Eilen minulla vain yksinkertaisesti napsahti kun Poikanen siirtyi iltarituaalien jälkeen omaan sänkyyn ja aloitti pelaamisen ja makoili poikittain sängyssä. Jätin Poikasen yksin ja menin viereiseen huoneeseen touhuamaan. Yhden jäähy kerran ja useiden sänkyyn palauttamisten sekä muutamien itkujen jälkeen Poikanen rauhottui ja nukahti itsekseen lähes puolitoista tuntia sen jälkeen kun olin ensimmäisen kerran huoneesta poistunut.

Aamu alkoi lähes kaksi tuntia normiaamua aikasemmin. Käytännössä niin aikaisin, että Poikasen pitäisi nukkua päiväunet päiväkodissa, mutta uskalsin toivoa, että nukahtaisi yöunille aikaisemmin, sellaiseen aikaan kuin pikkulasten kuuluukin.

Lelut on siivottu, sadut luettu, pusut annettu, vedet juotu, hampaat pesty ja pissalla käyty. Poikanen istuu vartin sylissäni ja hetken jo luulen, että rauhottuu siihen ja nukahtaa syliini, varsinkin kun aamu alkoi aikaisin.

Poikanen halusi kuitenkin omaan sänkyyn ja heti alko pelaaminen. Olin jo ajatellut, että tänään istun vieressä, jos itsenäiseen nukahtamiseen otetaan pehmeä lasku. Ehkä halusin itse päästä "helpommalla", kun yöunet jäi viime yönä lyhyiksi ja töissä olin taistellut aikuisten miesten kanssa. Koska pelleily alkoi heti, totesin että anti olla.

Kerran Poikanen tuli pois sängystä, meni kyllä komentamalla takaisin, vinkui pitkiä aikoja, että haluu sitä ja tätä. Tänään siis edistystä siinä, ettei tarvinnut sänkyyn kantaa, mutta aikataulu lähes sama eilisen kanssa. Jos edes 10 minuuttia olisi ollut edistystä, olisin voinut kuvitella, että viikossa saavutetaan puoli tuntia ja kuukaudessa se, mitä netissäkin luvattiin, että unikoululla saavutetaan.

Poikanen nukahti tänään aivan täsmälleen samalla kellon lyömällä kuin eilen. Missä se hyöyty on? Puolitoista tuntia siitä kun mentiin sänkyyn ja ties montako siitä kun alettiin iltahommia tekemään.

Lopputulos on se, että minua väsyttää enemmän kuin eilen, ei harmita ihan yhtä paljoa, mutta huomista en viitsi edes ajatella, jotten samantien ala pakkaamaan ja karkaa täältä ja positiivinen puoli on vain ja ainoastaan se, ettei nukahtanut tänään myöhempää kuin eilen.

konnavaatteet

Kaksi sammakkoaiheista settiä koossa 104 cm.

Paidan kaavaa kavennettu jälleen reippaasti.

Svetarineuloksesta toteutetut reisitaskuhousut, jossa yksityiskohtana paitakankaan sammakko. Sammakko olisi ehkä erottunut paremmin edukseen erivärisellä reunaompeleella tai jos taustana olisi muu kuin täsmälleen sammakon värinen svetarineulos.

Turkoosit svetarihousut suunnittelin tekeväni nopealla, helpolla kaavalla, ilman turhia yksityiskohtia, kun olin näperrellyt pari iltaa vihreiden reisitaskujen kanssa. Toisin kuitenkin kävi, kun sain idean taskun suusta kurkiselevista sammakoista. Tähän settiin taasen olisi ehkä saanut enemmän terää, jos paidan resorit olisi olleet turkoosit ja housujen vihreät.

Turkoosien housujen toisena yksityiskohtana takataskusta kurkistava sammakko.