projekti oma koti

Meidän taloudessa tuskin tullaan koskaan uudestaan tilanteeseen projekti vauva. Lapsilukumme on todennäköisesti tässä. 99,9% varmuudella. Välillä mietin, onko päätös oikea, reilu tai itsekäs. Ajatukset luonnollisesti jatkuvat käytännön asioihin: vatsan kasvattamiseen sekä siihen, että vauvan pitää tulla sieltä uloskin. Kaveri- ja työpiirissä on ihmisiä, jotka ovat nyt siinä vaiheessa elämää, että on ensimmäisen vauvan aika. Kun omat ajatukset tai keskustelut etenevät synnytykseen asti, olen taas sata prosenttisen varma, että ei. Ei enää koskaan.

Toinen sopiva projekti minulle ja Miehelle olisi toki häät. Emme ole edes kihloissa. Uskallan olla täysin varma, että tuskin koskaan menemme, sillä itse olen kuitenkin sen verran vanhanaikainen, että kihlaus on lupaus häistä ja jopa siitä, että hääpäivä sovitaan. Toisaalta taas vanhanaikaisuuteni ei yllä niin pitkälle, että pitäisin avioliittoa sellaisena parisuhteen muotona, johon olisin valmis sitoutumaan. Tähän asti tämä on riittänyt Miehelle. Mies on tosin tiennyt seurustelumme alusta asti kantani tässä asiassa.

En tosin voi kehua olevani kovin varovainen. Ystävieni kauhuksi, pistimme Miehen kanssa omat asuntomme myyntiin vain puolen vuoden seurustelun jälkeen ja o s t i m m e yhteisen kodin. Ei, emme menneet aluksi vuokralle vaan otimme yhteisen asuntolainan. Puolitoista vuotta sitten tämä koti myytiin ja muutimme uuteen kaupunkiin asumaan vuokra-asuntoon.

Jälleen olemme uuden elämänmuutoksen edessä: yhteinen asuntolaina, muutto, uusi paikkakunta ja oma koti. Laskin, että vajaan kolmen kuukauden aikana on käyty katsomassa noin 15 asuntoa, esittelykertoja on toki enemmän, koska joitakin kävimme katsomassa useamman kerran. En edes tiedä, montako asuntoilmoitusta olen lukenut ja tutkinut, ihaillut tai pettynyt. Sen tiedän, että pari kuukautta olen surffaillut ahkerasti netissä. Nyt on toisaalta halju olo, kun on tsekannut sähköpostin ja seuraamani blogit, ihmettelen, että mitäs sitten.

Suurimmaksi osaksi olen oikeastaan iloinen, onnellinen, parin kuukauden päästä olen varmasti jo omassa kodissa. Voin suunnitella sohvan päällystämistä. Parin viikon päästä voin jo aloittaa tavaroiden läpikäymisen, pakkaamisen, suunnittelun, asioiden hoitamisen.

Tähänkin projektiin mahtui toki pieni kriisi. Ehkä kohtuu pitkän etsinnän ja toisaalta Poikasen kanssa asuntoesittelyissä käymisen hankaluus sekä liian monta turhaa esittelykertaa lisättynä kriteereillä, mitä minulla ja mitä Miehellä omasta asunnosta oli, oli lopputuloksena jo epäilys, ettei yhteistä kotia ja yhteistä arkea enää ikinä löydykään. Erään lähes täydellisen kohteen kohdalla, aloin epäröidä todella; jokin ei vain miellyttänyt. En osannut määritellä mikä, mutta joku. Aloin ahdistua pelkästä ajatuksesta yhteisestä asuntolainasta, siitä, että käytännössä olen naimisissa seuraavat 22 vuotta Miehen kanssa. Kun kerroin ajatukseni Miehelle, hän kommentoi, että oikeastaan yhteinen asuntolaina on pahempaa kuin olla seuraavat 22 vuotta naimisissa.

Lopputulos on meidän näköinen. Kummallakin oli omat kriteerit ja oikeastaan mikään mitä minä ehdottomasti halusin tai mitä Mies ehdottomasti vaati, ei täyttynyt. Mutta jotenkin kaikki vain on. Siinä se on. Myös se puuttuva jokin.

mitä jos lapsestani tulee kiusaaja?

Poikasen kasvaessa olen ollut huojentunut, että samassa päiväkotiryhmässä on samanikäinen kaveri, jonka kanssa Poikanen tätien mukaan leikkii päivittäin. Monesti Poikasta hakiessa heillä onkin ollut leikit menossa.

Tänään tajusin, että se, että Poikasella on leikkikaveri ei välttämättä riitäkään. Nimittäin aina on niitä, joilla ei sitä kaveria ole, jotka jäävätkin leikkien ulkopuolelle. Toisaalta on myös niitä, jotka aktiivisesti sulkevat toisten pääsyn omiin leikkeihin. Ja Poikanen mahdollisesti kuuluu tähän viimeksi mainittuun ryhmään.

Päiväkodin pihassa etsin Poikasta tottuneesti tietystä kulmasta ja havaitsenkin hänet tutun leikkikaverinsa kanssa. Sitten näen pienemmän lapsen, joka on tulossa autoleikkeihin mukaan, mutta jonka autoa päin Poikanen juoksee ja potkaisee pois. Leikkeihin tuleva alkaa itkemään. Kiiruhdan torumaan Poikasta, kehotan pyytämään anteeksi, juttelemme. Pienempi lopettaa itkunsa ja yrittää taas ajaa autoaan Poikasen leikkeihin. Tällä kertaa Poikanen lyö pienempää päähän, sanoo, ettei saa tulla ja juoksee karkuun, kun korotan ääntäni, komennan Poikasta ja kehotan pyytämään anteeksi. Kotimatkalla Poikanen kertoo, että leikkeihin mukaan tulevan pääsy on evätty jo aiemmin päivällä ja että kyseinen lapsi on Poikasen mielestä tyhmä.

Tokihan pitää muistaa, että pieniähän nuo vielä ovat, kolme-nelivuotiaita, mutta äitinä ja kasvattajana olen hämmentynyt siitä, että miten korjaisin tilanteen. (Näkemäni lyömis-potkimis -kohtauksen aikana neljä hoitotätiä istui rivissä penkillä, kukaan ei tullut lohduttamaan pientä, alkoi epäilyttämään, että eivätkö he näe tilannetta vai halua nähdä sitä?)

pyjamakerrasto

Poikanen on kesän aikana kasvanut aivan huomaamatta. Kävin Poikasen vaatevarastoa läpi ja ilokseni totesin, että isompaa kokoa oli vielä odottamassa. Varsinkin perusarkivaatetta; paitaa ja housua löytyi.

Pyjamissa tilanne oli vähän heikompi.

Lammaskankaan olen ostanut ajat sitten, määrästä päätellen alkuperäinen suunnitelmani on kenties ollut kokopuvun tekeminen. Olin jo siivonnut ompelukoneen pois, kun päätin sittenkin nimikoida sekä housut että paidan, sillä talvella pitkillä kalsareilla on varmasti käyttöä päiväkodissakin ja miksei pitkähihasella aluspaidallakin.

Setti on koossa 110 cm.

eriparinen 3-vuotislahja

Saimme kutsun Poikasen serkun 3-vuotissynttäreille. Sankarin äiti kertoi vinkkinä, että aiemmin ompelemani pyjamapuku oli käytetty ja tykätty ja menossa pieneksi.

Kangaskaapista löytyi pyjamaan soveltuva sydän trikoo. Punainen väri hivenen epäilytti ja saatuani housut valmiiksi, totesin, ettei kokopyjama tästä kuosista pojalle olisi kuitenkaan kiva.

Toisaalta pitkille kalsarihousuilleki on käyttöä, mutta halusin niille jotain kaveriksi.

Lisää kaiveluja kangaskaapissa ja lopulta löytyi kaksi toisiinsa mätsäävää kangasta ja lopputuloksena kavennetulla kaavalla paita.

Kalsarihousut kokoa 110 cm ja paita koossa 104 cm.

tyttövauvalahja

Kaverini perheeseen syntyi kolmisen viikkoa sitten tyttövauva. Heillä on melkein 3-vuotias tyttö, joten vaatepuolta piti löytymän tarpeeseen.

Mietin pitkään, että mitä lahjaksi. Sain vinkin, että harsoja ei liiaksi ole, mutta pelkät harsot tuntui tosi valjulta lahjalta. Lopulta päädyin velour-haalariin, joka on vuoritettu kokonaan trikoolla. Jo edellisiä kalsareita ommellessa tuskailin raitojen kohdistamisen kanssa ja tässä projektissa hommassa tuli lähes hiki. Lopulta luovuin turhasta nipottamisesta ja totesin, ettei se nyt kovin edes sieltä näy, kun on sisäpuolella.

Haalari koossa 68 cm, harsot lähes neliöitä ja muutama pari kestoliivinsuojia.

kalsaritehtailu

Sen jälkeen kun olimme olleet päivän kesälomareissulla Poikasen kanssa ilman vaippaa, uskoin, että onhan hän jo päiväkuiva (eikä yöpissojakaa kovin usein ole). Täten vaippailu on taaksejäänyttä elämää ja kesäloman jälkeen aloitimme päiväkodinkin ilman vaippoja (ennen lomaa oli kassissa aina pari mukana, vaikkei niitä sielläkää käytetty). 

Poikasella oli sopivan kokoisia kalsareita vain muutamia, joten otin pienen kalsaritehtailun: leikkasin useammat kalsarit ja yritin ommellakin useammat aina kerralla. Käytännössä viimeistään kaksien kalsareiden jälkeen oli vaihdettava koneeesta langat.

Kaikki koossa 104 cm. 

Kriiseily osa C

Tähän mennessä olen tiettävästi käynyt suht monet kriisit: parinkympin kriisin, synnytyksen jälkeisen ulkonäkökriisin, äitiyskriisin, kolmenkympin kriisin, ulkonäkökriisin, parisuhdekriisin, lastenlukumääräkriisin, sitoutumiskriisin, ihan vain kriisin...

Olemme Miehen kanssa viettäneet kohta neljä viikkoa kesälomaa. Yksi loman kohokohdasta oli tottakai Miehen kaverin häiden järjestely ja itse häät ja häiden siivous. Sen lisäksi että olemme käyneet uimassa ja hengailleet puistossa ja kotona, olemme rampanneet asuntoesittelyissä.

Nykyisellä asuinpaikkakunnallamme omakotitalot ovat niin hirvittävissä hinnoissa, että mikäli tässä maailman taloustilanteessa saisimmekin sellaisen määrän rahaa lainaksi pankista, en nukkuisi öitäni miettiessäni lainan määrää. Toiseksi olemme ensiasuntomme jo ostaneet ja asunto-osakkeen varainsiirtovero on yli puolet vähemmän mitä kiinteistön varainsiirtovero.

Kun pääsin yli tuosta järkytyksestä, että yksi omakotitaloista voidaan pyytää aivan järjettömiä hintoja ja kaksi; joku on vielä valmis pyydetyn hinnan (tai ainakin lähelle sitä) maksamaan, keksin lisää hyviä syitä varainsiirtoveron määrän lisäksi, miksi paritalo- tai rivitaloasunto olisi meille paras asumismuoto: omakotitalon vaatima hoito ja siihen menevä aika, pieni lapsi ja Miehellä ja minulla kummallakin vuorotyö, rivi- tai paritalossa on kuitenkin pieni oma piha ja melkein omakotitalomaista asumista.

Vaikka tulevan kodin kriteerit näyttäisi olevankin selvillä, haluasin paeta jälleen kerran. Mietin mikä tavaramäärä meillä vieläkin on, vaikka reilu vuosi sitten suoritetussa muutossa omaisuutta karsittiin. Edellisen asuntolainan nostamisen jälkeen maailma on muuttunut sikäli ihmeelliseksi, että ala, jolla työskentelen ei olekaan sen varmempi kuin mikään muukaan työpaikka tänä päivänä vaan yt-neuvotteluja on käyty vuosittain.

Jollain tasolla minua kiehtoo ajatus siitä, että omaisuus mahtuu rinkkaan ja voisin kierrellä pitkin maailmaa ja olla v a p a a. Tosin aika pian tajuan realiteetit: Poikanen ja sitoutuminen yhteiskuntaan ja läheisten odotuksiin, miten elämä menee, tuo tiettyä turvallisuutta. Sekä Poikaselle että omalla itselleni. Lisäksi ihminen aika nopeasti tottuu tiettyyn elintasoon ja itsekin olen palkkatyössä jo yli kymmenen vuotta ollut, en ehkä olisi kuitenkaan valmis kovin askeettiseen elämään.

Toisaalta saanhan jotain vastapainoa arkeen harrastuksilla ja tällä hetkellä rakkaimmalla eli ompelusta, käsillä tekemisestä. Lähes kaikkien asuntoesittelyjen jälkeen olemme Miehen kanssa miettineet, mitä remonttia kyseisessä kohteessa pitäisi tehdä ja potentiaalisimmista, että millaiseksi laittaisimme ja itse olen ajatusleikkiä jatkanut vielä sisustukseen ja olohuoneen sohvaan. Sohva siis kaipaa kipeästi uutta päällistä, mutta vielä en ole sitä saanut aikaiseksi ja toisaalta ihan hyvä, koska sitten kun meillä on se oma olohuone, jossa on meidän itse valitsemat tapetit tai maali, voin mätsätä sohvan sisustukseen sopivaksi (ja ehkä nojatuolitkin).