tämän vuoden tonttupaja

Tänä vuonna tein sikäli historiallisen teon, että joululahjat ovat ajoissa valmiina!

Muistan joitain joululahjoja ommelleeni vielä jouluaattoaamuna, viime vuonna taisin tehdä vielä aattoyönä. Muina vuosina tosin suunnitelmat ovat olleet jo marraskuussa valmiina, tänä vuonna kävin vielä tällä viikolla kangaskaupoilla.

Viime jouluna jo päätin, että tänä vuonna ystäväni ja hänen kummatkin pojat saavat huovutetut vanttuut. Huovutuksessa kävi tosin pieni onnettomuus ja kutistin poikien lapaset vauvakokoon. Aikani pähkäiltyäni, testasin kastella lapaset uudelleen ja hikipäässä venutettuani sain niistä 2- ja 5-vuotiaan käteen sopivat (tosin arvion tein oman lapseni käsistä). Saaja oli ollut jo niin utelias, että oli heti avannut paketin ja kehui, että sopivan kokoiset tuli.

Toisen ystäväni tytöt saivat bodyn ja paidan. Paita on koossa 104 cm, alkuperäistä kaavaa tosin on kavennettu, sillä tiedän käyttäjän olevan hoikkaa mallia. Tämä paita on tainnut olla leikattuna jo loka-marraskuusta asti, mutta pikkusiskolle mietin lahjaa pitkään. Lopulta päädyin sitten tekemään bodyn, joka on koossa 74/80 cm. Toivon, että sopii saajalleen, sillä hän on kuulopuheiden mukaan taas hyvin pitkäselkäistä sorttia. (Näemmä olen kuvannut paidan hassusti, siinä on hioissakin vaaleanpunaiset resorit).

Toisen ystäväni tyttövauva sai vastaavan bodyn kuin yllä. Olen siis leikannut kummatkin samalla kertaa ja neulatessa kappaleita tajusin, että värithän mätsää niin hyvin yhteen, että hihakappaleet on aivan pakko vaihtaa.

Siskoni vanhin tytär on ehkä näistä helpoin. Saaja tahtoo prinsessamekkoja ja toteuttaja taas nauttii tyttösöpöstelyvaatteiden ompelusta, kunnei niitä voi omalleen toteuttaa. Aiemmin olin saanut tietää, että hameen pitäisi pyöriä (esim. salsahame tms, jossa tarpeeksi leveä helma) ja siskoni vinkkasi näkemästään hameesta, jossa oli leveä helma ja pitkä vyötäröresori, joka pidentäisi hameen käyttöikää. Lopputulos koossa 128 cm.

Pikkusiskolle vastaava hame ensimmäisenä versiona, jossa ei helmaa ole ihan yhtä paljon kuin pinkissä. Tämä koossa 98 cm. Kummatkin on kapearaitaista vakosamettia.

Perheen poika olikin sitten se haasteellisempi. Lopulta päädyin peruscollegehousuihin, koska ainahan perusvaatteille on käyttöä.

Housut koossa 110 cm.

Poikanen on puhunut koko syksyn, että haluaisi Angry Birds-housut. Isällään on mustat collegehousut, jossa etulahkeessa on Angry Birds-hahmo. Joulun lähestyessä Poikanen luettelee ekana toivelahjanaan Angry Birds-housut, mustat ja college. En edes yrittänyt metsästää valmiina kyseisiin kriteereihin sopivia housuja, vaan leikkasin kangasvaraston mustasta collegesta peruscollegehousut ja applikoin veloureista Angry Birdsin. Hahmo on apinoitu Miehen housuista. Lopputulos ei vastaa ihan sitä mitä, halusin. 

Housut koossa 110 cm ja toivon, että lapseni tunnistaa hahmon jouluaattona avatessaan paketin. 

lahjoja

2-vuotissynttärisankarille kalsaripukusetti koossa 104 cm:

Yksi parhaista kavereistani sai perheen lisäystä syksyllä. Koetin kysellä tuoreelta äidiltä, että mihin olisi tarvetta, mutta lupasi miettiä asiaa ja ehkäpä unohti sitten koko asian. Toteutin kokopuvun koossa 74 cm, jos ei niin isoja olisi vielä kovin paljon varastoon hankittuna.

Poikasen kummeille syntyi esikoinen ja vauvalle ompelin bodyn ja haaremihousut.

Setti on koossa 68 cm. Viimeisen vajaan puolen vuoden aikana lähipiiriin on syntynyt niin monta vauvaa, että housuja leikatessa piti vielä Mieheltä varmistaa, että eikö niin, että kyseessä oli poika.

kuusi vuotta ja virallinen muutto

Kuusi vuotta sitten minä ja Mies oltiin virallisesti ensitreffeillä. Tunnettiin / tiedettiin siis toisemme jo entuudestaan. Mitään kovin romanttisia ajatuksia treffeistä ei kummallakaan ollut: Minä suostuin, kun Mies oli edellisenä yönä kännipäissään laittanut tekstarin, josta ei saanut selvää ja ehdotti krapuloissaan aamusella, että mentäisiin illalla kahville. Elin siihen aikaan sinkkutyttönä ja kävin paljon treffeillä, mikä johtui ihan siitä, etten juurikaan sanonut ei. Jälkeenpäin ajateltuna ihan viisasta, vaikka jotkut tuomitsivatkin monen kanssa samaan aikaan treffailun. Mies taas pyysi minua treffeille, koska halusi selvittää, kuinka helposti minulta saisi :D

Ensitreffien jälkeen Mies poikkeili luonani viikolla, rupesimme salakalavasti viettää aina vain enemmän aikaa toistemme kanssa. Oikeastaan kumpikaan ei varmaan tiedä sitä, milloin virallisesti aloimme seurustelemaan. Ehkä puolen vuoden "virallisen" seurustelun jälkeen, pistimme omat asuntomme myyntiin ja muutamien kauhuksi otimme yhteisen asuntolainan ja ostimme yhteisen talon.

Viikonloppuna muutimme jälleen omaan (tai pankin) asuntoon, tällä kertaan paritaloon. Viimeisestä muutosta, jolloin vannoin, ettei koskaan enää, on kulunut aikaa reilu puolitoista vuotta, ja aika on kullannut muistot. Jotenkin launtaiaamuna, kun kaikki oli pakattu valmiiksi, kaikki oli suunniteltu, muutto- ja lapsenvahtiapu tulossa, kaikki tuntui niin hyvältä. Siltä, että tämähän menee helposti.

Joo, tavarat oli muutettu paikasta toiseen kuudessa-seitsemässä tunnissa. Lauantai-iltana oli jo keittiökin aikalailla toimintakunnossa, sauna pesty ensilöylyjä varten. Sunnuntaina siivottu huoneet ja laitettu huonekalut paikalleen. Poikasen huone verhoja ja mattoa vaille valmis. Tai mattokin odottaa vain pesua ja verhotkin luultavasti ovat samat, mutta uuteen ikkunaan sopivan pituisiksi muutettuna.

Nyt jäljellä on 50 muuttolaatikosta ja 10 säkistä 19 muuttolaatikkoa ja kolme jätesäkkiä (joista kahdessa on pyykkiä). Hankaloita noista viimeisistä laatikoista tekee sen, että ne ovat epämääräisiä: astiat, levyt, kirjat on selkeitä, mihin mikäkin kuuluu. Sisustustavaroita, pikkutilpehöörejä, tauluja, joilla tehdään se koti, mutta kun mikään huone ei kuitenkaan ole niin selvästi valmis, että voisi alkaa tuollaisia laittamaan esille, eikä toisaalta ole tilaakaan, koska nuo hiivatin muuttolaatikot ovat purkamattomana edessä, jotta näkisi kokonaisuuden.

Mies on sitä mieltä, että tämä on ensimmäinen asunto, kotoa muuttamisen jälkeen, joka hänestä tuntuu oikeasti kodilta. Kun varmistin, että entäs se meidän omakotitalo, empi, ettei oikein muista, tiedä. Toisaalta monessa tämä on hänen unelmatalonsa, vaikka onkin paritalo ja vaikka omahuone ja iso autotalli puuttuukin.

Onhan tämä minustakin hieno ja kaikella tapaa järkevä ostos, enhän muuten olisi suostunut tarjousta tekemään tai lainapapereita pankissa kirjoittamaan. En osaa sanoa, mitä haluaisin (paitsi sen toisen vessan), jotta tämä olisi ihan täydellinen. Minua ahdistaa tämä yhteinen hankinta enemmän kuin ensimmäinen asuntolaina. Ehkä siinä vaiheessa mentiin vielä juuri rakastuneen unelmapilvissä, nyt tuntuu, että vaikkei minua olekaan kosittu, ollaan minua jo kovaa vauhtia taluttamassa alttarille minulta asiasta mitään kysymättä.

perhe käy ulkona syömässä

Käymme säännöllisen epäsäännöllisesti ulkona syömässä. Lähes joka viikonloppu tulee joko lauantain tai sunnuntain päivällinen korvattua jonkun muun laittamalla ruualla. Kyllä, lapsemme syö pitsaa ja hampurilaisaterioita. Jokusen kerran olemme käyneet ravintolassa, tosin nyt jo osaamme valita ns. lapsiystävällisen ravintolan. Lapsiystävällisellä tarkoitan tässä sitä, ettei tarvitse tuntea tarvetta pyydellä kaikilta anteeksi olemassa oloamme ja että todennäköisyys on korkea sille, että joku muukin lapsiperhe on samaan aikaan samaisessa paikassa syömässä.

Pikaruokaravintolat on sikäli mukavia paikkoja, että siellä emme aiheuta sen suurempaa huomiota ja toisaalta kun ruoka tilataan kassalta, on pöydässä heti jotain syötävää, jolloin Poikanen pääsee heti keskittymään syömiseen.

Ravintolassa käymisessä on hyvä puoli sen lisäksi, että joku muu laittaa ruuan (mikä siis täsmää myös pikaruokapaikoissa), voin uskotella itselleni, että tarjoamme Poikaselle edes ravitsevaa ja tervellistä ruokaa, vaikkei ihan kotona laitettua olekaan.

Kun saavumme ravintolaan Poikanen ja Mies istuvat vieretysten pöydän toisella puolella, kun minä vasta riisun takkia. Mies nappaa itselleen ruokalistan ja tuskastuu, kun Poikanen tahtoo kanssa katsoa. Mikäli pöydässä on vain kaksi listaa, Mies ja Poikanen lukevat omiaan ja minä odottelen, kun tarjoilija on pöydän vieressä ja pääsen nopeasti lukemaan, mitä on valittavana ja onneksi osaan myös nopeasti valita syötävää sekä itselleni että Poikaselle. Jos taas ravintolassa on paljon asiakkaita, kuten viikonloppuna usein on, Poikanen saattaa jo tässä vaiheessa siirtyä minun puolelleni ja pääsen lukemaan yhdessä Poikasen kanssa listaa.

Ennen kuin tarjoilija ehtii tuomaan juomia pöytään, Poikanen alkaa kiemurtelemaan, haluaisi katsella ruokalistoja, yrittää liukua pöydän alle. Mies hermostuu. Tässä vaiheessa Poikanen tulee viereeni istumaan, mikäli ei ollut siirtynyt jo aiemmin. Mies ottaa puhelimensa esiin. Siis sen laitteen, jolla voi soittaa ja jossa on pelejä, joita Poikanenkin osaa Miehen kanssa pelata. Mutta Mies alkaa selailemaan nettiä ja minun tehtäväni on seurustella Poikasen kanssa.

Mies laittaa puhelimen pois ja hörppää juomastaan. Olen siirtänyt oman sekä Poikasen juoman pöydän sivuun, jottei Poikanen keksi juoda ämpärillistä maitoa ennen kuin ruoka tuodaan pöytään. Ennen kuin Mies saa lasiaan laskettua, Poikanen haluaa kanssa hörpätä omastaan. Koetan ystävällisesti huomauttaa Miehelle, että antaisi juomien olla siihen asti, kunnes saadaan ruokaa.

Mies räplää jälleen puhelinta ja tuskastelee, että kun on kova nälkä. Poikanenkin alkaa hermostua. Mies vaatii, että 3-vuotiaan tulisi istua hiljaa paikoillaan ja uhkaa, ettei tilata lainkaan jälkiruokaa. Toivon, ettei kukaan seuraa meidän pöydässämme olevaa tilannetta.

Ruuat tulevat pöytään. Alan auttelemaan Poikasta, availen paketteja tai leikkaan ruokia sopivan kokoisiksi paloiksi, nostan maitolasin sopivaan kohtaa, jotta Poikanen ei kaataisi sitä syödessään. Kun pääsen aloittamaan omaa ruokaani, Mies on syönyt jo puolet omasta annoksestaan.

Tahtoisin joskus ehtiä seuraamaan, onko tämä malli ihan perinteinen: äidin tehtävä on pitää lapsi tyytyväisenä ja Miehen ruokahetki mahdollisimman vähillä häiriötekijöillä.

unipuku

Tiedustelin Mieheltä, mitä mieltä on kokopuvuista, "jumpsuiteista", puvuista, joita on totuttu pitämään vauvojen vaatteina. Mies oli sitä mieltä, että olisihan se Poikaselle söpö. Itse mietin, että yöpukuna voisi olla kätevämpi kaksiosaisiin pyjamiin verrattuna.

Tämän mustan pilvitrikoon olen ostanut Poikasen vauva-aikoina ajatuksena tehdä siitä kokopuku ja nyt siitä sitten sellainen tuli. Resorit ja vetoketju on tumman ruskeat, koska varastoista ei löytynyt vastaavia mustana ja lopputulos on ehkä kivampi kuin olisi ollut täysin mustana.

projekti oma koti

Meidän taloudessa tuskin tullaan koskaan uudestaan tilanteeseen projekti vauva. Lapsilukumme on todennäköisesti tässä. 99,9% varmuudella. Välillä mietin, onko päätös oikea, reilu tai itsekäs. Ajatukset luonnollisesti jatkuvat käytännön asioihin: vatsan kasvattamiseen sekä siihen, että vauvan pitää tulla sieltä uloskin. Kaveri- ja työpiirissä on ihmisiä, jotka ovat nyt siinä vaiheessa elämää, että on ensimmäisen vauvan aika. Kun omat ajatukset tai keskustelut etenevät synnytykseen asti, olen taas sata prosenttisen varma, että ei. Ei enää koskaan.

Toinen sopiva projekti minulle ja Miehelle olisi toki häät. Emme ole edes kihloissa. Uskallan olla täysin varma, että tuskin koskaan menemme, sillä itse olen kuitenkin sen verran vanhanaikainen, että kihlaus on lupaus häistä ja jopa siitä, että hääpäivä sovitaan. Toisaalta taas vanhanaikaisuuteni ei yllä niin pitkälle, että pitäisin avioliittoa sellaisena parisuhteen muotona, johon olisin valmis sitoutumaan. Tähän asti tämä on riittänyt Miehelle. Mies on tosin tiennyt seurustelumme alusta asti kantani tässä asiassa.

En tosin voi kehua olevani kovin varovainen. Ystävieni kauhuksi, pistimme Miehen kanssa omat asuntomme myyntiin vain puolen vuoden seurustelun jälkeen ja o s t i m m e yhteisen kodin. Ei, emme menneet aluksi vuokralle vaan otimme yhteisen asuntolainan. Puolitoista vuotta sitten tämä koti myytiin ja muutimme uuteen kaupunkiin asumaan vuokra-asuntoon.

Jälleen olemme uuden elämänmuutoksen edessä: yhteinen asuntolaina, muutto, uusi paikkakunta ja oma koti. Laskin, että vajaan kolmen kuukauden aikana on käyty katsomassa noin 15 asuntoa, esittelykertoja on toki enemmän, koska joitakin kävimme katsomassa useamman kerran. En edes tiedä, montako asuntoilmoitusta olen lukenut ja tutkinut, ihaillut tai pettynyt. Sen tiedän, että pari kuukautta olen surffaillut ahkerasti netissä. Nyt on toisaalta halju olo, kun on tsekannut sähköpostin ja seuraamani blogit, ihmettelen, että mitäs sitten.

Suurimmaksi osaksi olen oikeastaan iloinen, onnellinen, parin kuukauden päästä olen varmasti jo omassa kodissa. Voin suunnitella sohvan päällystämistä. Parin viikon päästä voin jo aloittaa tavaroiden läpikäymisen, pakkaamisen, suunnittelun, asioiden hoitamisen.

Tähänkin projektiin mahtui toki pieni kriisi. Ehkä kohtuu pitkän etsinnän ja toisaalta Poikasen kanssa asuntoesittelyissä käymisen hankaluus sekä liian monta turhaa esittelykertaa lisättynä kriteereillä, mitä minulla ja mitä Miehellä omasta asunnosta oli, oli lopputuloksena jo epäilys, ettei yhteistä kotia ja yhteistä arkea enää ikinä löydykään. Erään lähes täydellisen kohteen kohdalla, aloin epäröidä todella; jokin ei vain miellyttänyt. En osannut määritellä mikä, mutta joku. Aloin ahdistua pelkästä ajatuksesta yhteisestä asuntolainasta, siitä, että käytännössä olen naimisissa seuraavat 22 vuotta Miehen kanssa. Kun kerroin ajatukseni Miehelle, hän kommentoi, että oikeastaan yhteinen asuntolaina on pahempaa kuin olla seuraavat 22 vuotta naimisissa.

Lopputulos on meidän näköinen. Kummallakin oli omat kriteerit ja oikeastaan mikään mitä minä ehdottomasti halusin tai mitä Mies ehdottomasti vaati, ei täyttynyt. Mutta jotenkin kaikki vain on. Siinä se on. Myös se puuttuva jokin.

mitä jos lapsestani tulee kiusaaja?

Poikasen kasvaessa olen ollut huojentunut, että samassa päiväkotiryhmässä on samanikäinen kaveri, jonka kanssa Poikanen tätien mukaan leikkii päivittäin. Monesti Poikasta hakiessa heillä onkin ollut leikit menossa.

Tänään tajusin, että se, että Poikasella on leikkikaveri ei välttämättä riitäkään. Nimittäin aina on niitä, joilla ei sitä kaveria ole, jotka jäävätkin leikkien ulkopuolelle. Toisaalta on myös niitä, jotka aktiivisesti sulkevat toisten pääsyn omiin leikkeihin. Ja Poikanen mahdollisesti kuuluu tähän viimeksi mainittuun ryhmään.

Päiväkodin pihassa etsin Poikasta tottuneesti tietystä kulmasta ja havaitsenkin hänet tutun leikkikaverinsa kanssa. Sitten näen pienemmän lapsen, joka on tulossa autoleikkeihin mukaan, mutta jonka autoa päin Poikanen juoksee ja potkaisee pois. Leikkeihin tuleva alkaa itkemään. Kiiruhdan torumaan Poikasta, kehotan pyytämään anteeksi, juttelemme. Pienempi lopettaa itkunsa ja yrittää taas ajaa autoaan Poikasen leikkeihin. Tällä kertaa Poikanen lyö pienempää päähän, sanoo, ettei saa tulla ja juoksee karkuun, kun korotan ääntäni, komennan Poikasta ja kehotan pyytämään anteeksi. Kotimatkalla Poikanen kertoo, että leikkeihin mukaan tulevan pääsy on evätty jo aiemmin päivällä ja että kyseinen lapsi on Poikasen mielestä tyhmä.

Tokihan pitää muistaa, että pieniähän nuo vielä ovat, kolme-nelivuotiaita, mutta äitinä ja kasvattajana olen hämmentynyt siitä, että miten korjaisin tilanteen. (Näkemäni lyömis-potkimis -kohtauksen aikana neljä hoitotätiä istui rivissä penkillä, kukaan ei tullut lohduttamaan pientä, alkoi epäilyttämään, että eivätkö he näe tilannetta vai halua nähdä sitä?)