En ole niitä ihmisiä, jotka haluavat kulkea käsikädessä kumppaninsa kanssa julkisella paikalla. Muiden läsnäollessa voi ehkä halailla ja suudella tai pitää kädestä kiinni, jos on tarpeeksi promilleja veressä.
Yllättäen hormonit saavat minussakin aikaa jotain. Raskausaikana, varsinkin alkuvaiheessa, purskahtelin itkuun ihan älyttömistäkin asioista. Töissäkin piti välillä hipsiä piiloon nieleskelemään itkua. Raskauden edetessä herkistelyt vähenivät, ehkä hormonit vähän tasoittuivat. Sairaalassa kerrottiin, että synnytyksen jälkeen hormonit saavat naisessa taas uuden vallan. Kun lopulta pääsin sairaalasta kotiin, ensimmäisinä iltoina rupesi vaan itkettämään. Ilman mitään syytä paitsi, että olin päässyt kotiin, olin selvinnyt hengissä ja vauva oli ihana ja ne oli antaneet sen meille omaksi. Ihmettelin Miehellekin, että mikä ihme on.
Nyt itku meinaa tulla, jos Poikanen huutaa. Poikanen huutaa todella harvoin ja silloin on vielä helppoa, jos kyse on siitä, että on NÄLKÄ, mutta palvelu on liian hidasta. Kun vain ajattelen sitä, että joudun jonain päivänä takaisin töihin ja hylkäämään Poikasen vieraan hoitoon tai että joka aamu tuhansia vauvoja viedään päiväkoteihin, kun vanhemmat menee töihin tai että jotkut vauvat joutuvat huutamaan yksin, nälissään, märissä vaipoissa tai että joku joutuu tekemään sen ratkaisun, että raskaus keskeytetään tai että mitä kaikkea pahaa maailmassa tapahtuu ja miten ihmeessä pystyn suojelemaan siltä kaikelta Poikasta . . .
Harrastan television katselua keskiverto suomalaista huomattavasti vähemmän. Käytän ajan mielummin johonkin järkevään puuhailuun. Vauvaa imettäessä en kahden käden omaavana yksilönä pysty puuhailemaan muuta niin kuluttelen aikaa joko ihailemalla Poikasta tai katsomalla televisiota. Itkevät vauvat, vanhemmat, joiden pikkulapset on kateissa tai sairaita, jopa mainosten pikkulapset saavat kyyneleet omiin silmiini. En juurikaan seuraa mitään sarjoja, mutta monissa elokuvissa on edellä mainittuja elementtejä. Ja sitten mainoskatkolla näytetään se mainos, jossa pikkupoika leikkii lattialla äidin puhuessa puhelimessa ja keittäessä iltapuuroa. Miten ne ovat edes löytäneet niin ihanan ja suloisen lapsen siihen mainokseen tutti suussa?
Vielä en ole valmis kulkemaan Miehen kanssa käsikädessä kadulla. Pelkään pahoin, että hormonien tasaannuttua en liikutu enää ihan kaikesta siitä, mistä nyt, mutta tuskin palaudun enää omaksi entiseksi itsekseni. Tässäkään asiassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti