itkua ja imetystä

Aluksi itkin syöttäessä Poikasta, koska se SATTUI. Purin kyyneleet silmissä hampaanjäljet omaan kämmenselkään, jotten olisi huutanut ja pelästyttänyt vauvaa. Laskin, että montako kuukautta vielä, että Poikanen rupeaa syömää muutakin ja voin lopettaa imetyksen. Välillä päätin, että montako viikkoa vielä jaksan sen helvetillisenkivun kanssa ja sitten nostan kädet pystyyn ja luovutan, ei minusta olekaan tähän. Mutta kuten oli luvattukin, kipu loppui.


Perjantaina Poikanen oli illalla tissillä usein. Luulin, että nyt se tilaa lisää ruokaa. Tai sitten on iltatankkaus-vaihe. Kumpaakaan ei meillä ole vielä ollutkaan. Sitten oli taas yhtä kitinää ja huutoa ja sitteriä ja kantamista ja vaunuja ja vaikka mitä. Lopulta Mies sai vauvan nukahtamaan, nukkui puolisen tuntia ja sama meno jatkui: ei kelvannut tissi, vaikka olin jo ihan varma, että nälkä täytyy olla, kun viimeisestä syömisestä oli jo niin paljon aikaa. Sitähän ei lasketa, että ensimmäiset unet on jo neljä-viisi tuntia ennen kuin herää yöllä eka kerran syömään. Mies tekee ilta- ja yövuoroja, joten olen aina arkisin yksin miettimässä ja ratkaisemassa ongelmia. Kun tissi ei kelpaa, koitettu kymmeniä kertoja, eri tissejäkin (tosin ei Miehen), niin ehdotin, että Mies jatkaa vauvan kanssa ja mä meen nukkumaan, koska joka tapauksessa joudun heräämään aamulla aikaisin, kun vauva herää. Onhan se ihan luksusta, ettei itse tarvitse valvoa myöhään ja silti nousta aikaisin.


Vajaan tunnin yritin saada nukuttua. Huuto muuttu jo todella vihaiseksi: sitterissä ei ole kivaa, vaunuissa ei ole kivaa, tissillä EI OLE KIVAA ja kantaminenkin lohdutti vain hetken. Sitten Mies keksi, että jos hän koittaisi antaa pullosta maitoa. Kesti joitakin viikoja ennen kuin maidontuotanto vastasi tarvetta, joten olen pakastanut ylimääräistä: kun Mies lähtee Poikasen kanssa kaksin kyläilemään, saavat näppärästi eväät mukaan tai jos itse lähden ostoksille tai kampaajalle, ei tarvitse pohtia, että koska se viimeksi söi ja millon syö seuraavaksi. Totesin Miehelle, että sen sijaan, että alkaa sulattaa ja lämmittää maitoa pakastimesta niin pitää hetken Poikasta niin lypsän rintapumpulla valmiiksi sopivaa pulloon. Lypsäminen onnistui jotenkin hirveen vaikeesti, sain puol desiä saalista, kun Mies totesi, että koitetaan nyt sillä aluksi, sillä Poikanen alkoi olla jo todella vihainen. Ja se söi. Silmät alkoi painua puolessa välissä kiinni ja nukahti syötyään niin syvään uneen, ettei edes havahtunut kun kannoin omaan sänkyynsä nukkumaan. Yleensä siinä vaiheessa, kun peittelee omaan sänkyyn, raottaa vähän silmiään, mutta jatkaa sitten unia, kun saa tutin. Ihmekään, jos on monta tuntia ollut nälkäinen, eikä toiset idiootit tajua, että mikä on vikana. Ihmettelin, että miksi tissistä ei kelvannut, Mies oli sitä mieltä, että jos oli jo niin väsynyt, ettei jaksanut imeä, kun pullosta kuitenkin tulee helpommin.

Vähän ennen puolta yötä itkin jo pelkästään sitä, että pääsemme nukkumaan, koska ratkaisu löytyi: Poikanen on tyytyväinen. Toisaalta itketti vähän sekin, että tissi ei kelvannut, vaikka oli nälkä. Ilmeisesti tuotteessa ei ole vikaa, tarjoiltiin vaan väärällä tavalla. Parisen viikkoa olen joutunut iltaisin tekemään kaikki temput, jotta Poikanen nukahtaa ja olen luullut, että nälkä ei voi olla, kun tissi ei kelpaa. En ole ymmärtänyt, että olen keinuttanut ja hyssyttänyt vauvan nälkäisenä nukkumaan, hän olisi syönyt. Lopulta äiti itki itsensä uneen, kun mietti kuinka hirveä onkaan.

Koko viikonloppu menikin sitten rintapumpun ja pullojen kanssa pelatessa. Ehkä annan liian helposti periksi, mutta en pysty pakottamaan toista syömään tissistä. Itselläkin mukavampi, kun vauva on pullosta syötyään tyytyväinen.

Tänään illalla alkoi taas kitinä. Sain rintapumpulla vaivoin vajaa puolen desiä saalista. Poikanen söi ahneesti pullosta, mutta jonkin ajan kulutta alkoi taas kitinä. Tissillä imi muutaman kerran ja rupesi huutamaan. Varmistin Mieheltäkin, että eikö se hänenkin mielestään kuulosta siltä kuin vauvalla olisi nälkä. Mies oli samaa mieltä ja lisäsi vielä, että kun mä annoin niin vähän pullosta. Itkukurkussa aloin selittämään, että kun en saanut enempää. Mies totesi rauhallisesti, että jospa sitten sulatetaan pakastimesta. Ja jälleen kerran: Poikanen söi ja nukahti tyytyväisenä. Ja jälleen mietin, että onko tässä parisen viikkoa ollut jo kitinän syynä se, että tuo lapsi tahtoisi suorittaa iltatankkauksen, mutta maitoa ei ole helposti saatavilla tarpeeksi ja sitte mä oon tuntitolkulla hyssyttänyt ja kantanut ja keinuttanut, kunnes toinen on nälkäisenä nukahtanut.

En ole edes ymmärtänyt pelätä, että maito loppuisi. Raskausaikana ajattelin rennosti, että imetän, jos lähtee sujumaan ja jos ei niin kyllä ne lapset kasvaa, vaikka saa pullosta vastiketta. Pääasia, että saa ruokaa. Mies oli sitä mieltä, että tottakai imetän, onhan se paljon helpompikin, kun ei tarvitse pestä pulloja ja lämmittää evästä oikean lämpöiseksi. Aluksi Mies kannustikin imettämiseen ja sita kannustusta tosiaan tarvitsin, kun itkin kivusta ja itkin harmista, että maitoa on ihan kaikkialla, kun sitä oli aivan liikaa. Jotenkin olen vielä sisäistänyt kaiken sen tarjonnassa olevan propagandan siitä, ettei maito voi loppua yhtäkkiä. Niin, ei se lopukaan, sitä on vain aivan liian vähän. Itkettää, kun ei tämä mennytkään niin kuin elokuvissa.