Luulin, että olen uranainen, jos joskus saan lapsia niin olen äitiysloma-ajan kotona ja sitten hilpaisen äkkiä takaisin töihin. Luulin väärin. Välillä mietin sitä, että minun pitää hylätä Poikanen jonkun vieraan hoidettavaksi, oma isä tai äiti ei hoidakaan häntä koko ajan. Osaako se vieras ihminen hoitaa lastani oikein? Olen vahvasti sitä mieltä, ettei päiväkoti ole lapselle hyvä paikka, siellä lapset hoidetaan liukuhihnalla, lasten kuuluu olla kotona isän tai äidin hoidettavana, vaikka minulle on kerrottu, että päiväkodissakin lapset saavat yksilöllistä palvelua. Joka päivä mietin sitä, että taas on yksi päivä vähemmän Poikasen kanssa oleilua ja kasvun ja kehityksen seuraamista. Toisaalta yritän aina nauttia jokaisesta päivästä. Olen jopa opetellut sulkemaan silmät siltä, että kotimme ei ole järjestyksessä. Vielä en ole kunnolla oppinut. Mielummin leikin Poikasen kanssa, kun hän on valveilla saatikka siivoan. Toisaalta Poikasen nukkuessa voisin siivota. Poikasen nukkuessa voin itsekin nukkua tai ommella tai lukea tai vain ihailla, kuinka ihana ja söpö Poikanen on. Tai käydä suihkussa.
Tunnustan, että silloin harvoin kun Poikanen huutaa, enkä tiedä, mikä on vikana enkä osaa heti keksiä keinoa, miten hänet saa taas tyytyväiseksi, pitää ihan muistuttaa itselle, että nauti nyt tästäkin hetkestä. Aina toisinaan en jaksa sulkea silmiä kotimme epäjärjestykseltä ja varsinkin, jos Mies on jättänyt omia astioita minun siivottavakseni. Kun asiasta avaudun Miehelle, useimmiten melko isoilla kirjaimilla, en silloin edes muista muistuttaa itselleni, että tästä pitäisi nauttia. Mitä nauttimista muka siinä on, että kotimme on ihan sekaisin? Totta kai jos asian muotoilee siten, että kotimme on sekaisin, koska meillä on tärkeämpääkin tekemistä, Poikanen.
Olen vahvasti sitä mieltä, ettei Mies ollut ennen yhtä ärsyttävä kuin nykyään. Muistan vielä, että jotkin asiat ärsytti todella paljon, välillä oli jopa hetkiä, kun olin valmis lyömään hanskat tiskiin, ettei tästä yksinkertaisesti voi tulla mitään. Nykyään ärsytysaiheita on muutamia, joista top kolmoseen kuuluvat seuraavat:
Yksi. Mies ei siivoa omia jälkiään. Puolipidettyjä vaatteita on ympäri taloa, olohuoneen pöydälle jää minun korjattavakseni astiat, kun Mies on syönyt ja kun Mies on laittanut ruokaa, niin hän on tosiaan vain laittanut ruokaa. Ihmettelen joka kerta, miksei ruuanlaitossa käytettyjä astioita voi laittaa suoraan tiskikoneeseen, miksei ruuanlaitossa tulleita jätteitä voi laittaa suoraan roskikseen, vaan ne jätetään työpöydälle lojumaan ja miksei hellalle kiehunutta tai roiskunutta ruokaa voi tuoreeltaan pyyhiä?
Kaksi. Miehen uni on tärkeämpää kuin minun. Okei, Mies käy töissä, mutta täytyy minunkin jaksaa hoitaa meidän lastamme joka päivä. (Ja kun ykköskohdasta voi päätellä, että työni kotona on muutakin kuin vain lapsenhoitoa). Ei ole viikonloppuja tai vapaapäiviä. Jos Mies ottaakin Poikasen hoidettavakseen muutamaksi tunniksi, olen ajatuksissani koko ajan ns. töissä. Mietin ja suunnittelen kotitöitä, menoja tai olen hoitamassa jotain perheemme asioita. Toisinaan tuntuu, että Mies ihan odottaa minun hoitavan ja suunnittelevan kaiken. Joka kerta kun Mies katkeamattoman kymmenen tunnin unen jälkeen haukottelee kuuluvasti ja mutisee makuuhuoneesta kömpiessään, että kun väsyttää, olen valmis epätoivoisiin tekoihin. Tästä sujuvasti päästäänkin seuraavaan ärsytysaiheeseen.
Kolme. Kun Mies ei osaa lukea ajatuksia. Onko mitään ärsyttävämpää kuin se, että kun sanon Miehelle, että tarvitsen lepoa, minun tulee vaatia (uhkailu, kiristys ja lahjonta keinoinani), että saan lepohetken. Ärsyttävää on myös se, että vaikka huomautan kotimme epäjärjestyksestä, Mies ei omatoimisesti tee asian eteen mitään. Hän ei ehdota, että voisimme siivota yhdessä. Hän ei todellakaan omatoimisesti ota imuria esiin, vaikka suoraan sanon, että lemmikki-pölypalleromme ovat kasvaneet jo liian isoihin mittoihin. Hän saattaa huomauttaa, että vessa pitäisi siivota, mutta hän ei tee mitään, kuten hakisi siivouskomerosta pesuainetta ellen minä komenna. Ja lopulta, mikäli vaadin, että on hänen vuoronsa siivota vessa tai imuroida, mitään ei tapahdu. Tai tapahtuu, kun olen kolme päivää huomauttanut asiasta ja joko itse toimin, kun kyllästyn odottamaan tai saan itku-potku-raivarin talonmyynti- ja eroamisuhkailuilla ja Mies toimii. Mies jättää minut yksin ratkaisemaan tilanteet, joissa Poikanen on tyytymätön. Miehen ollessa töissä, joudun ratkaisut keksimään yksinäni ja odotan, että viikonloppuisin Mies ottaisi Poikasen hoidettavakseen. Miehen ollessa kotona Poikasen kiukutellessa ja kun olen ääneen jo ihmetellyt, että mitäs seuraavaksi pitäisi keksiä, Mies ottaa Poikasen syliin, juttelee, yrittää rauhotella. Jos Poikanen on edelleen tyytymätön, Mies tuo Poikasen takaisin syliini ja häipyy. Lähtee ulos hakemaan puita tai kauppaan tai apteekkiin tai tapaamaan kavereitaan, mitä hän siinä tilanteessa vain keksii.
Loppuun kai pitänee todeta, etten minäkään ole täydellinen, vaikken omia heikkouksiani tuokaan esille, en edes mielelläni ajattele niitä. Itku-potku-raivari-uhkaus-kohtauksen saatuani Mies kyllä huomauttelee minunkin puutteistani. Eikös joku viisas ollut sitä mieltä, että näemme toisissa ne huonot puolet, joita emme halua myöntää itse omaavamme. Ehkä minäkin olen hivenen itsekäs, ainakin nukkumisen ja oman ajan suhteen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti