uusia rooleja

Luulin, että olen uranainen, jos joskus saan lapsia niin olen äitiysloma-ajan kotona ja sitten hilpaisen äkkiä takaisin töihin. Luulin väärin. Välillä mietin sitä, että minun pitää hylätä Poikanen jonkun vieraan hoidettavaksi, oma isä tai äiti ei hoidakaan häntä koko ajan. Osaako se vieras ihminen hoitaa lastani oikein? Olen vahvasti sitä mieltä, ettei päiväkoti ole lapselle hyvä paikka, siellä lapset hoidetaan liukuhihnalla, lasten kuuluu olla kotona isän tai äidin hoidettavana, vaikka minulle on kerrottu, että päiväkodissakin lapset saavat yksilöllistä palvelua. Joka päivä mietin sitä, että taas on yksi päivä vähemmän Poikasen kanssa oleilua ja kasvun ja kehityksen seuraamista. Toisaalta yritän aina nauttia jokaisesta päivästä. Olen jopa opetellut sulkemaan silmät siltä, että kotimme ei ole järjestyksessä. Vielä en ole kunnolla oppinut. Mielummin leikin Poikasen kanssa, kun hän on valveilla saatikka siivoan. Toisaalta Poikasen nukkuessa voisin siivota. Poikasen nukkuessa voin itsekin nukkua tai ommella tai lukea tai vain ihailla, kuinka ihana ja söpö Poikanen on. Tai käydä suihkussa.

Tunnustan, että silloin harvoin kun Poikanen huutaa, enkä tiedä, mikä on vikana enkä osaa heti keksiä keinoa, miten hänet saa taas tyytyväiseksi, pitää ihan muistuttaa itselle, että nauti nyt tästäkin hetkestä. Aina toisinaan en jaksa sulkea silmiä kotimme epäjärjestykseltä ja varsinkin, jos Mies on jättänyt omia astioita minun siivottavakseni. Kun asiasta avaudun Miehelle, useimmiten melko isoilla kirjaimilla, en silloin edes muista muistuttaa itselleni, että tästä pitäisi nauttia. Mitä nauttimista muka siinä on, että kotimme on ihan sekaisin? Totta kai jos asian muotoilee siten, että kotimme on sekaisin, koska meillä on tärkeämpääkin tekemistä, Poikanen.

Olen vahvasti sitä mieltä, ettei Mies ollut ennen yhtä ärsyttävä kuin nykyään. Muistan vielä, että jotkin asiat ärsytti todella paljon, välillä oli jopa hetkiä, kun olin valmis lyömään hanskat tiskiin, ettei tästä yksinkertaisesti voi tulla mitään. Nykyään ärsytysaiheita on muutamia, joista top kolmoseen kuuluvat seuraavat:

Yksi. Mies ei siivoa omia jälkiään. Puolipidettyjä vaatteita on ympäri taloa, olohuoneen pöydälle jää minun korjattavakseni astiat, kun Mies on syönyt ja kun Mies on laittanut ruokaa, niin hän on tosiaan vain laittanut ruokaa. Ihmettelen joka kerta, miksei ruuanlaitossa käytettyjä astioita voi laittaa suoraan tiskikoneeseen, miksei ruuanlaitossa tulleita jätteitä voi laittaa suoraan roskikseen, vaan ne jätetään työpöydälle lojumaan ja miksei hellalle kiehunutta tai roiskunutta ruokaa voi tuoreeltaan pyyhiä?

Kaksi. Miehen uni on tärkeämpää kuin minun. Okei, Mies käy töissä, mutta täytyy minunkin jaksaa hoitaa meidän lastamme joka päivä. (Ja kun ykköskohdasta voi päätellä, että työni kotona on muutakin kuin vain lapsenhoitoa). Ei ole viikonloppuja tai vapaapäiviä. Jos Mies ottaakin Poikasen hoidettavakseen muutamaksi tunniksi, olen ajatuksissani koko ajan ns. töissä. Mietin ja suunnittelen kotitöitä, menoja tai olen hoitamassa jotain perheemme asioita. Toisinaan tuntuu, että Mies ihan odottaa minun hoitavan ja suunnittelevan kaiken. Joka kerta kun Mies katkeamattoman kymmenen tunnin unen jälkeen haukottelee kuuluvasti ja mutisee makuuhuoneesta kömpiessään, että kun väsyttää, olen valmis epätoivoisiin tekoihin. Tästä sujuvasti päästäänkin seuraavaan ärsytysaiheeseen.

Kolme. Kun Mies ei osaa lukea ajatuksia. Onko mitään ärsyttävämpää kuin se, että kun sanon Miehelle, että tarvitsen lepoa, minun tulee vaatia (uhkailu, kiristys ja lahjonta keinoinani), että saan lepohetken. Ärsyttävää on myös se, että vaikka huomautan kotimme epäjärjestyksestä, Mies ei omatoimisesti tee asian eteen mitään. Hän ei ehdota, että voisimme siivota yhdessä. Hän ei todellakaan omatoimisesti ota imuria esiin, vaikka suoraan sanon, että lemmikki-pölypalleromme ovat kasvaneet jo liian isoihin mittoihin. Hän saattaa huomauttaa, että vessa pitäisi siivota, mutta hän ei tee mitään, kuten hakisi siivouskomerosta pesuainetta ellen minä komenna. Ja lopulta, mikäli vaadin, että on hänen vuoronsa siivota vessa tai imuroida, mitään ei tapahdu. Tai tapahtuu, kun olen kolme päivää huomauttanut asiasta ja joko itse toimin, kun kyllästyn odottamaan tai saan itku-potku-raivarin talonmyynti- ja eroamisuhkailuilla ja Mies toimii. Mies jättää minut yksin ratkaisemaan tilanteet, joissa Poikanen on tyytymätön. Miehen ollessa töissä, joudun ratkaisut keksimään yksinäni ja odotan, että viikonloppuisin Mies ottaisi Poikasen hoidettavakseen. Miehen ollessa kotona Poikasen kiukutellessa ja kun olen ääneen jo ihmetellyt, että mitäs seuraavaksi pitäisi keksiä, Mies ottaa Poikasen syliin, juttelee, yrittää rauhotella. Jos Poikanen on edelleen tyytymätön, Mies tuo Poikasen takaisin syliini ja häipyy. Lähtee ulos hakemaan puita tai kauppaan tai apteekkiin tai tapaamaan kavereitaan, mitä hän siinä tilanteessa vain keksii.

Loppuun kai pitänee todeta, etten minäkään ole täydellinen, vaikken omia heikkouksiani tuokaan esille, en edes mielelläni ajattele niitä. Itku-potku-raivari-uhkaus-kohtauksen saatuani Mies kyllä huomauttelee minunkin puutteistani. Eikös joku viisas ollut sitä mieltä, että näemme toisissa ne huonot puolet, joita emme halua myöntää itse omaavamme. Ehkä minäkin olen hivenen itsekäs, ainakin nukkumisen ja oman ajan suhteen.

vaippavillitys

Sain kaavan yhdenkoon vaippaan, edelleen on kestovaippakokeilu menossa. Näitä ei tosin vielä ole testattu, että kuinka sopivat.

Hivenen olen vielä epäluuloinen koko toimintaa kohtaa, vaikka innostuin kyllä kovasti, kun meillä kävi kyläilemässä kaksi kestovaippailija-äitiä, jotka opastivat ja innostivat. Varsinkin, kun kuolaa netistä ihania kankaita, olen täysin myyty: onhan nämä nyt paljon komeempia kuin tavalliset vaipat.

itsenäisestä ihmisestä äidiksi

Poikasen reilun kahden kuukauden elämän aikana olen tehnyt havaintoja sekä ympäristöstä että itsestäni. Ehkä olen muuttunut itsekin ihmisenä, kyllähän vauva kasvattaa vanhemmista vanhempia.

Luulin, että imetys on sitä, että pannaa tissi vauvan suuhun ja sitten sitä maitoa joko tulee tai ei tule. Raskausaikana olin itse huolissani vain siitä, että maitoa tulisi. Olin kuullut, että rinnat tulee kipeäksi, mutten ajatellut koko asiaa. Ensimmäisinä viikkoina jopa itkin kivusta imettäessäni. Poikasen mielestä toinen tissi on selkeästi parempi kuin toinen. Yöllä herätessä syömään ei olla asian suhteen kovin tarkkoja, eikä päivälläkään jos on oikein kova nälkä. Harvemmin on, koska mielelläni ennakoin tilannetta, koska jos palvelu on kovin hidasta, ehtii Poikanen suuttua ja sitten ei tahdo syömisen aloittamisesta tulla yhtään mitään, varsinkin jos on kyseessä se väärä tissi. Poikanen tosin hoitaa syömisen tehokkaasti, kymmenen minuuttia ja valmis. Kuulin vasta, että jotkut vauvat viihtyvät tissillä tunteja. Poikaselle ei vielä ole kelvannut tissi lohdutukseksi. Mikäli ei ole nälkä ja yrittää tarjota tissiä, nousee hirveä meteli.

Vauvan jo synnyttyä ajattelin, että käyn edelleen suihkussa kaikessa rauhassa. Ihmettelin, miksi jotkut äidit raahaavat vauvansa ihan joka paikkaan mukaan. Käytännössä olen todennut, että on kaksi tapaa hoitaa asia: vauvan nukkuessa, on varmistettava, että se tosiaan nukkuu jonkin aikaa, eikä rupea etsimään tuttia kesken kaiken ja silloin otetaan pikasuihku. Toinen tapa on mennä suihkuun silloin kun vauva on valveilla. Tämä on suositeltavin vaihtoehto varsinkin silloin, jos on tarkoitus mennä johonkin tiettyyn aikaan, koska eihän vauvat niinä päivinä nuku niin kuin muina päivinä. Poikanen viihtyy yllättävän hyvin sitterissä, kun asettelen sen siten, että näen tarvittaessa, jos kaivataan tuttia ja silloin voi suihkutella pitkänkin kaavan mukaan. Oikeastaan rauhassa suihkussa käyminen tarkoittaa juuri sitä, että vauva on mukana. Tarkemmin asiaa ajateltuna enhän ole moneen vuoteen käynyt vessassakaan rauhassa, koska kissa tulee aina sinne hengailemaan tai juomaan hanasta.

En ollut tajunnut, kuinka tärkeä oma kroppa on itselleni. Voihan se olla kaikille naisille, mutta siitä, miten kroppa muuttuu raskauden ja synnytyksen aikana ja miten jotkut muutokset on pysyviä, ei vain puhuta. Mielestäni on todella epäreilua, että vain lapsen takia kaikki ei palaudukaan enää ennalleen. Tässä kohtaan huomautan, että lapsi on tottakai tärkeä, arvokas ja ihana, mutta kun ajatellaan, miten luonnollista lisääntyminen on, ei se ole mikään sairaus tai rangaistavateko niin miksi niin kallis hinta. Ehkä tässä voi olla osaksi jotain ikäkriisiäkin, koska eihän me näytetä enää kolmikymppisenä samalta mitä seitsentoista vuotiaana. Valitettavasti.

En tajunnut, että raskausaikana olisi tosiaan vielä enemmän pitänyt nauttia siitä omasta ajasta. Olen aina ollut iltaihminen ja minulle kyllä huomautettiin, että lapsen myötä on paras opetella heräämään aikaisin ja menemään nukkumaan aikaisin. Vielä en ole sitä oppinut, että pitäisi mennä ajoissa nukkumaan. Aamulla on tosiaan herättävä, kun Poikanen herää. Sovimme jo ennen Poikasen syntymää Poikasen isän kanssa, että saan viettää omaa aikaa ilman vauvaa ja hän vastaavasti laatuaikaa tutustuen kaksin vauvaan. Olen toki muutaman tunnin ollut shoppailemassa tai kyläilemässä tai kampaajalla yksinäni. Joskus olen jäänyt yksin kotiin, kun Mies on lähtenyt kyläilemään Poikasen kanssa. Toisaalta kotona on paljon tekemistä, vauvan hoidon ohella, yrittää jotenkin hoitaa kotitöitä ja omat harrastukset jää. En ole vielä oppinut, että kotona saisin sitä omaa aikaa, vaan olen aina kärppänä paikalla, mikäli Poikanen äännähtää ja varmistelen, miten Mies Poikasta hoitaa. Enää en mene vierestä katsomaan, kun vaihtaa vaippaa vaan osaan istua rauhassa ja valmistautua Poikasen syöttämiseen. Epäilen, ettei Mies seurustele Poikasen kanssa tarpeeksi tai oikein, vaikka tiedän, että kyllähän vauvat ilmoittaa, jos niillä on tylsää, ainakin meidän vauva tekee niin.

Luulin, että vain todella tylsät kotiäitihenkiset naiset omistautuvat täysin lapsilleen. Ajattelin, että voisin mennä töihin ja Mies jäädä kotiin lapsen kanssa. Käytännössähän tämän asia ratkaistiin, kuten varmasti monessa muussakin perheessä, siten, että se jäi kotiin, jolla on huonompi palkka. Tosiasiassa eihän minulla nyt ole muuta elämää kuin koti ja lapsi. Kahvipöydässä kuuntelen sujuvasti muiden kuulumisia ja elämää, itse jaksan puhua tuntikausia vauvanhoidosta. Totta puhuen viihdyn paljon paremmin kun saan puhua siitä, mitä olen tehnyt Poikasen kanssa päivällä ja toisten äitien kanssa tästä saa keskustella pitkään ilman, että keskustelukumppani tylsistyy ja toisaalta myös saa kuulla kiinnostavia tapahtumia toisten vauvojen arjesta. Olen jo vähän huolissani siitä, että minun on mentävä takaisin töihin ja Poikasta ei silloin hoida Poikasen isä vaan joku muu, luultavasti täysin vieras ihminen.

En tiennyt, että vastasynnyttäneet äidit ovat kuin eläintarhan eläimet. Olin osannut varautua siihen, että sairaalassa ja neuvolassa henkilökunta kyselee intiimempiäkin asioita. Jotenkin se kuuluu asiaan. Se on helppo hyväksyä. Vapaaehtoisesti voin todella läheisten ihmisten kanssa keskustella vastaavista asioista. Silloin valinnan suoritan itse, kuka on tarpeeksi läheinen. Mutta en tiennyt, että puolitutuilla on oikeus kysellä vastaavia asioita tai tiedustella, minkä kokoiset rintsikat minulla on ennen ollut ja mitä kokoa käytän nyt. En tosin ole ollut koskaa kiinnostunut toisten ihmisten rintaliivien koosta tai siitä, että mitä Kela maksaa äitiyspäivärahaa.

Enkä tiennyt sitäkään, että vauvat ovat näyttelyesineitä. Olen toki itsekin käynyt katsomassa läheisteni vauvoja ja olen kutsunut läheisiäni katsomaan omaa vauvaani. Jossain se raja menee. Vaunukävelyllä ollessa vieraat ihmiset voivat kurkistaa vaunuihin, naapurit, joiden kanssa tähän asti on vain tervehditty, utelevat vauvan sukupuolta.

Minulle kerrottiin, että kun itse on synnyttänyt haluaa jakaa tämän kokemuksen toisten vastaavan kokemuksen omaavien kanssa ja vastaavasti tietää toisten synnytyksen kulun. En vieläkään halua kertoa asiaa yksityiskohtaisesti tai suurinpiirteinkään kenelläkään. En vieläkään halua tietää toisten synnytyskokemuksia. En vieläkään etsi netistä tai lehdistä toisten synnytystarinoita luettavakseni.

Olin luullut, että vauvat huutavat paljon ja siten valvottavat vanhempiaan. Olimme varautuneet tähän ja keskustelimme jo ennen Poikasen syntymää vauvanhoitovuoroista Miehen kanssa. Poikanen ei juurikaan huuda. Yleensä tiedämme, mikä on vikana ja osaamme tehdä asialle jotain. Useimmiten Poikanen hermostuu, jos palvelu on hänen mielestään liian hidasta. En tiennyt, että voisin olla todella kipeä, kun lähtisin vauvan kanssa sairaalasta kotiin. Kyllä minä sen tiesin, että synnytys sattuu.

Ennen lapset olivat pelottavia. Kun niistä ei tiennyt. Ne ovat niin arvaamattomia ja likaisia ja jotenkin vain vastenmielisiä. En voi sanoa, että vieläkään pitäisin kaikista lapsista. Määrittelisin asian niin, että vieraat lapset, joiden kasvattajia en tunne, ovat edelleen pelottavia, arvaamattomia, likaisia ja vastenmielisiä. Kun tunnen vanhemmat, tiedän, onko lapsi kasvatettu oikein eli omien kasvatusarvojeni mukaisesti, enkä tarkoita, että samalla tavalla kuin minä tekisin. Poikanen on kyllä kaikkein ihanin lapsi, ei muiden lapset ole läheskään yhtä söpöjä.

jotain itselleni

Jälleen kerran jämäpalojen hyötykäyttöä: Kestoliivinsuojat ovat kyllä paljon näppärämpiä kuin kertakäyttöiset. Itsellä paperiset jäi ihoon kiinni ja muuttuivat koviksi, kun kostuivat ja kuivuivat ja niitä sai olla jatkuvasti vaihtamassa.

vaipat

Meillä oli miehen kanssa puhetta, että testaamme kestovaippoja. Innostuin ompelemaan jokusen itse.

hormoonihiiri

Poikanen kastettiin viikko sitten. Mielestäni valitsimme nykyaikaisen suomalaisen nimen. Mielestäni nimi ei ole pitkä, tosin ei se ole niitä harvoja kolmikirjaimisiakaan, mitä suomen kielestä löytyy. Poikanen on kuusi viikkoa vanha. Eli vauva.

Tähän mennessä olen kuullut jo useamman erilaisen variaation Poikasen nimestä. Oma ajatukseni on, että virallista nimeä käytetään. Haluan opetella sen nimen, jonka olemme valinneet. Luultavasti emme itse edes aloita käyttämään mitään lempinimeä, saattaa olla, että Poikasen kaverit sitten joskus.

Ylipäätään en oikeastaan ymmärrä, että miksi lasta aletaan kutsua jollain muulla nimellä (tai sitten kutsumanimenä käytetään toista tai kolmatta nimeä). Miksi ei voi heti valita ensimmäiseksi etunimeksi sellaista, miksikä lasta sitten myös kutsutaan. Nykyään etunimeksi hyväksytään melkein mikä tahansa.

Loppujen lopuksi se on vanhempien ja mahdollisten isompien sisarusten oikeus kehitellä mahdollinen lempinimi, jota muutkin voivat käyttää.

Ehkä se on vaan myönnettävä, että olen mustasukkainen omasta lapsestani. Olen määritellyt mielessäni ihmiset, jotka osaavat hoitaa Poikasta tarpeeksi hyvin. Toisinaan jopa mieleen tulee, ettei kukaan muu osaa kuin minä. Siinä vaiheessa tajuan, ainakin vielä, ettei se noin mene. Jollain sairaalla tavalla haluaisin rajata tuttavapiirimme uudestaan. En halua kaikkia ihmisiä meille, ainakaan Poikasen lähelle, ainakaan, että ne koskevat. Koska ne ei osaa. Kun jotkut ovat hyvin omatoimisia ja ottavat nukkuvan Poikasen syliin. Tiedän, ettei se lapsi siitä mene pilalle ja vauvojen uni ei tuollaisesta paljon häiriinny, mutta Poikasen pitäisi saada nukkua rauhassa. Minun mielestäni.

Lehmä

Tunnen itseni aina toisinaan lehmäksi, enkä mitenkään hyvällä tavalla. Pitäisi olla tyytyväinen ja onnellinen, että pystyn imettämään omaa Poikastani. Mutta kun. En ole henkisesti valmistautunut siihen, että haisen maidolle. Haluan haista ihmiselle. En ole henkisesti kasvanut siihen, että suihkussakäynti kannattaa ajottaa siihen ajankohtaan, kun on juuri imettänyt. Mikäli sinne menee täysin rinnoin, puhtaana pysyminen edes siihen asti, kunnes on pukeutunut, on todellinen haaste.

Lääkärin määräyksestä harrastan seksiä ehkä kahden kuukauden kuluttua. Se ei silti estä ajattelemasta asiaa. Ensinnäkin jännittää vähän, että miten homma onnistuu synnytyksen jälkeen. Toiseksi pitäisi keksiä tapa, miten selvitä suorituksesta ilman, että kaikki paikat on maidossa.

Onhan tässä tietty ne hienotkin puolet, kun en ole koskaan mitään jättirintoja omistanut. En vielä ajattele sitä, miten ne sitten lysähtävät takaisin vanhoihin mittoihin, kun Poikanen rupeaa syömään ihmisten ruokaa.

Siivosin tänään vaatekaapin: äitiysvaatteet on nyt kasassa makuuhuoneen lattialla odottamassa loppusijoituspaikkaa, sopivia vaatteita hyllyillä esillä ja ylähyllylle jemmattu jos-näihin-vielä-joskus-mahdun -vaatteet. Ensinnäkin sitä ihan äimisteli, että olenko mä ihan oikeesti joskus ollut näin pieni? Toiseksi aloin jo epäillä, mahdanko enää ikinä sopia niihin vaatteisiin, kun osa on niin ihania.