extreme-matkailu osa 1

Perheeseemme tuli toinen, isompi, auto joitakin kuukausi ennen kuin Poikanen syntyi. Autoon mahtuu vaunut, kokonaisina. Olen kuitenkin jo jonkin aikaa miettinyt matkustamista vaunujen ja Poikasen kanssa julkisella kulkuvälineellä.


Tänään testasin kaupunkimme paikallisliikennettä. Testiajankohta oli kahden jälkeen iltapäivällä, joten katselin pysäkillä toiveikkaana, ettei ole paljon muita matkustajia. Vähän ennen kuin bussi saapui, oli jostain pudonnut kolmisenkymmentä koululaista parin mummon ja minun ja vaunujen kanssamatkustajiksi.


Jono bussiin kulkee linja-auton vieressä, niin lähellä, että on lähes mahdotonta kääntää vaunuja sopivaan kulmaan tönimättä jonossa olevia ihmisiä. Siinä vaiheessa kun pääsen bussin keskiovelle yrittämään vaunuja sisälle, on siihen jo nuorukainen jäänyt hengailemaan. Hän ymmärtää kyllä antaa tilaa, mutta ne, jotka ovat tulossa etuovelta eivät malta odottaa, että pääsen vaunujen kanssa vaunuparkkiin. Yksi poika jopa jää jumiin tielleni selkäni taakse vaunuparkkiin, kun yrittää hirveellä kiireellä bussin takaosaan (ehkä hänellä on vakipaikka ja jos joku vie sen, ei pysty matkustamaan?). Poika kiipeää vaunuparkin penkin yli ja minun ohitseni takaisin käytävälle. Samaan aikaan käytävällä rynnii muita ja minua jännittää, että miten tässä käy: kompastuuko joku vielä vaunujen päälle.


Kaikissa kaupungeissa vaunujen kanssa matkustavien ei tarvitse suorittaa matkasta maksua. Olen kuullut huhua, että meillä niin ei olisi. Olin ottanut hanskan sisään tarpeellisen määrän kolikoita ja odottelin, että pääsen kuljettajan luokse. Kun viimeisetkin asiakkaat olivat nousseet kyytiin, matka alkoi ja käytävällä seisoi useita ihmisiä tukkimassa tieni kuljettajan luokse. Päätin, että en edes yritä, sillä pelkäsin vaunujen kaatuvan, jos kesken matkan lähden seikkailemaan ja oltiin jo yli puolenvälin ennen kuin bussi oli tyhjentynyt sen verran, ettei ollut enää käytävää tukkimassa olevia seisoskelevia matkustajia.


Mielenkiintoista sikäli, että kun katselin ympärilleni niin useita paikkoja oli kyllä vapaana: niissä tosin istui ikkunan vieressä jo joku. Joku myös tahtoi välttämättä viedä "minun" paikkani sen sijaan, että olisi mennyt istumaan jonkun vieraan ihmisen viereen. Selkäni taakse änkeytyi henkilö istumaan vaunuparkin istuimelle. Onneksi hänkin jäi ennen pois, joten pääsin edes osan matkaa istumaan.


Vaunujen kanssa bussista poistuminen oli myös yllättävän haasteellista: kun lopulta sain vaunut pois, totesin että pysäkki oli auraamatta, joten jäin odottelemaan vaunujen kanssa lumihankeen siihen asti, kunnes bussi oli ajanut pysäkiltä pois.

Kotiin selvisin, vaikkakin hikisenä. Poikanen ei haasteellisesta matkanteosta ollut milläsinkään vaan nukkui tyytyväisenä vaunuissa.

itkua ja imetystä

Aluksi itkin syöttäessä Poikasta, koska se SATTUI. Purin kyyneleet silmissä hampaanjäljet omaan kämmenselkään, jotten olisi huutanut ja pelästyttänyt vauvaa. Laskin, että montako kuukautta vielä, että Poikanen rupeaa syömää muutakin ja voin lopettaa imetyksen. Välillä päätin, että montako viikkoa vielä jaksan sen helvetillisenkivun kanssa ja sitten nostan kädet pystyyn ja luovutan, ei minusta olekaan tähän. Mutta kuten oli luvattukin, kipu loppui.


Perjantaina Poikanen oli illalla tissillä usein. Luulin, että nyt se tilaa lisää ruokaa. Tai sitten on iltatankkaus-vaihe. Kumpaakaan ei meillä ole vielä ollutkaan. Sitten oli taas yhtä kitinää ja huutoa ja sitteriä ja kantamista ja vaunuja ja vaikka mitä. Lopulta Mies sai vauvan nukahtamaan, nukkui puolisen tuntia ja sama meno jatkui: ei kelvannut tissi, vaikka olin jo ihan varma, että nälkä täytyy olla, kun viimeisestä syömisestä oli jo niin paljon aikaa. Sitähän ei lasketa, että ensimmäiset unet on jo neljä-viisi tuntia ennen kuin herää yöllä eka kerran syömään. Mies tekee ilta- ja yövuoroja, joten olen aina arkisin yksin miettimässä ja ratkaisemassa ongelmia. Kun tissi ei kelpaa, koitettu kymmeniä kertoja, eri tissejäkin (tosin ei Miehen), niin ehdotin, että Mies jatkaa vauvan kanssa ja mä meen nukkumaan, koska joka tapauksessa joudun heräämään aamulla aikaisin, kun vauva herää. Onhan se ihan luksusta, ettei itse tarvitse valvoa myöhään ja silti nousta aikaisin.


Vajaan tunnin yritin saada nukuttua. Huuto muuttu jo todella vihaiseksi: sitterissä ei ole kivaa, vaunuissa ei ole kivaa, tissillä EI OLE KIVAA ja kantaminenkin lohdutti vain hetken. Sitten Mies keksi, että jos hän koittaisi antaa pullosta maitoa. Kesti joitakin viikoja ennen kuin maidontuotanto vastasi tarvetta, joten olen pakastanut ylimääräistä: kun Mies lähtee Poikasen kanssa kaksin kyläilemään, saavat näppärästi eväät mukaan tai jos itse lähden ostoksille tai kampaajalle, ei tarvitse pohtia, että koska se viimeksi söi ja millon syö seuraavaksi. Totesin Miehelle, että sen sijaan, että alkaa sulattaa ja lämmittää maitoa pakastimesta niin pitää hetken Poikasta niin lypsän rintapumpulla valmiiksi sopivaa pulloon. Lypsäminen onnistui jotenkin hirveen vaikeesti, sain puol desiä saalista, kun Mies totesi, että koitetaan nyt sillä aluksi, sillä Poikanen alkoi olla jo todella vihainen. Ja se söi. Silmät alkoi painua puolessa välissä kiinni ja nukahti syötyään niin syvään uneen, ettei edes havahtunut kun kannoin omaan sänkyynsä nukkumaan. Yleensä siinä vaiheessa, kun peittelee omaan sänkyyn, raottaa vähän silmiään, mutta jatkaa sitten unia, kun saa tutin. Ihmekään, jos on monta tuntia ollut nälkäinen, eikä toiset idiootit tajua, että mikä on vikana. Ihmettelin, että miksi tissistä ei kelvannut, Mies oli sitä mieltä, että jos oli jo niin väsynyt, ettei jaksanut imeä, kun pullosta kuitenkin tulee helpommin.

Vähän ennen puolta yötä itkin jo pelkästään sitä, että pääsemme nukkumaan, koska ratkaisu löytyi: Poikanen on tyytyväinen. Toisaalta itketti vähän sekin, että tissi ei kelvannut, vaikka oli nälkä. Ilmeisesti tuotteessa ei ole vikaa, tarjoiltiin vaan väärällä tavalla. Parisen viikkoa olen joutunut iltaisin tekemään kaikki temput, jotta Poikanen nukahtaa ja olen luullut, että nälkä ei voi olla, kun tissi ei kelpaa. En ole ymmärtänyt, että olen keinuttanut ja hyssyttänyt vauvan nälkäisenä nukkumaan, hän olisi syönyt. Lopulta äiti itki itsensä uneen, kun mietti kuinka hirveä onkaan.

Koko viikonloppu menikin sitten rintapumpun ja pullojen kanssa pelatessa. Ehkä annan liian helposti periksi, mutta en pysty pakottamaan toista syömään tissistä. Itselläkin mukavampi, kun vauva on pullosta syötyään tyytyväinen.

Tänään illalla alkoi taas kitinä. Sain rintapumpulla vaivoin vajaa puolen desiä saalista. Poikanen söi ahneesti pullosta, mutta jonkin ajan kulutta alkoi taas kitinä. Tissillä imi muutaman kerran ja rupesi huutamaan. Varmistin Mieheltäkin, että eikö se hänenkin mielestään kuulosta siltä kuin vauvalla olisi nälkä. Mies oli samaa mieltä ja lisäsi vielä, että kun mä annoin niin vähän pullosta. Itkukurkussa aloin selittämään, että kun en saanut enempää. Mies totesi rauhallisesti, että jospa sitten sulatetaan pakastimesta. Ja jälleen kerran: Poikanen söi ja nukahti tyytyväisenä. Ja jälleen mietin, että onko tässä parisen viikkoa ollut jo kitinän syynä se, että tuo lapsi tahtoisi suorittaa iltatankkauksen, mutta maitoa ei ole helposti saatavilla tarpeeksi ja sitte mä oon tuntitolkulla hyssyttänyt ja kantanut ja keinuttanut, kunnes toinen on nälkäisenä nukahtanut.

En ole edes ymmärtänyt pelätä, että maito loppuisi. Raskausaikana ajattelin rennosti, että imetän, jos lähtee sujumaan ja jos ei niin kyllä ne lapset kasvaa, vaikka saa pullosta vastiketta. Pääasia, että saa ruokaa. Mies oli sitä mieltä, että tottakai imetän, onhan se paljon helpompikin, kun ei tarvitse pestä pulloja ja lämmittää evästä oikean lämpöiseksi. Aluksi Mies kannustikin imettämiseen ja sita kannustusta tosiaan tarvitsin, kun itkin kivusta ja itkin harmista, että maitoa on ihan kaikkialla, kun sitä oli aivan liikaa. Jotenkin olen vielä sisäistänyt kaiken sen tarjonnassa olevan propagandan siitä, ettei maito voi loppua yhtäkkiä. Niin, ei se lopukaan, sitä on vain aivan liian vähän. Itkettää, kun ei tämä mennytkään niin kuin elokuvissa.

herkkis

En ole niitä ihmisiä, jotka haluavat kulkea käsikädessä kumppaninsa kanssa julkisella paikalla. Muiden läsnäollessa voi ehkä halailla ja suudella tai pitää kädestä kiinni, jos on tarpeeksi promilleja veressä.

Yllättäen hormonit saavat minussakin aikaa jotain. Raskausaikana, varsinkin alkuvaiheessa, purskahtelin itkuun ihan älyttömistäkin asioista. Töissäkin piti välillä hipsiä piiloon nieleskelemään itkua. Raskauden edetessä herkistelyt vähenivät, ehkä hormonit vähän tasoittuivat. Sairaalassa kerrottiin, että synnytyksen jälkeen hormonit saavat naisessa taas uuden vallan. Kun lopulta pääsin sairaalasta kotiin, ensimmäisinä iltoina rupesi vaan itkettämään. Ilman mitään syytä paitsi, että olin päässyt kotiin, olin selvinnyt hengissä ja vauva oli ihana ja ne oli antaneet sen meille omaksi. Ihmettelin Miehellekin, että mikä ihme on.

Nyt itku meinaa tulla, jos Poikanen huutaa. Poikanen huutaa todella harvoin ja silloin on vielä helppoa, jos kyse on siitä, että on NÄLKÄ, mutta palvelu on liian hidasta. Kun vain ajattelen sitä, että joudun jonain päivänä takaisin töihin ja hylkäämään Poikasen vieraan hoitoon tai että joka aamu tuhansia vauvoja viedään päiväkoteihin, kun vanhemmat menee töihin tai että jotkut vauvat joutuvat huutamaan yksin, nälissään, märissä vaipoissa tai että joku joutuu tekemään sen ratkaisun, että raskaus keskeytetään tai että mitä kaikkea pahaa maailmassa tapahtuu ja miten ihmeessä pystyn suojelemaan siltä kaikelta Poikasta . . .

Harrastan television katselua keskiverto suomalaista huomattavasti vähemmän. Käytän ajan mielummin johonkin järkevään puuhailuun. Vauvaa imettäessä en kahden käden omaavana yksilönä pysty puuhailemaan muuta niin kuluttelen aikaa joko ihailemalla Poikasta tai katsomalla televisiota. Itkevät vauvat, vanhemmat, joiden pikkulapset on kateissa tai sairaita, jopa mainosten pikkulapset saavat kyyneleet omiin silmiini. En juurikaan seuraa mitään sarjoja, mutta monissa elokuvissa on edellä mainittuja elementtejä. Ja sitten mainoskatkolla näytetään se mainos, jossa pikkupoika leikkii lattialla äidin puhuessa puhelimessa ja keittäessä iltapuuroa. Miten ne ovat edes löytäneet niin ihanan ja suloisen lapsen siihen mainokseen tutti suussa?

Vielä en ole valmis kulkemaan Miehen kanssa käsikädessä kadulla. Pelkään pahoin, että hormonien tasaannuttua en liikutu enää ihan kaikesta siitä, mistä nyt, mutta tuskin palaudun enää omaksi entiseksi itsekseni. Tässäkään asiassa.

uusia rooleja

Luulin, että olen uranainen, jos joskus saan lapsia niin olen äitiysloma-ajan kotona ja sitten hilpaisen äkkiä takaisin töihin. Luulin väärin. Välillä mietin sitä, että minun pitää hylätä Poikanen jonkun vieraan hoidettavaksi, oma isä tai äiti ei hoidakaan häntä koko ajan. Osaako se vieras ihminen hoitaa lastani oikein? Olen vahvasti sitä mieltä, ettei päiväkoti ole lapselle hyvä paikka, siellä lapset hoidetaan liukuhihnalla, lasten kuuluu olla kotona isän tai äidin hoidettavana, vaikka minulle on kerrottu, että päiväkodissakin lapset saavat yksilöllistä palvelua. Joka päivä mietin sitä, että taas on yksi päivä vähemmän Poikasen kanssa oleilua ja kasvun ja kehityksen seuraamista. Toisaalta yritän aina nauttia jokaisesta päivästä. Olen jopa opetellut sulkemaan silmät siltä, että kotimme ei ole järjestyksessä. Vielä en ole kunnolla oppinut. Mielummin leikin Poikasen kanssa, kun hän on valveilla saatikka siivoan. Toisaalta Poikasen nukkuessa voisin siivota. Poikasen nukkuessa voin itsekin nukkua tai ommella tai lukea tai vain ihailla, kuinka ihana ja söpö Poikanen on. Tai käydä suihkussa.

Tunnustan, että silloin harvoin kun Poikanen huutaa, enkä tiedä, mikä on vikana enkä osaa heti keksiä keinoa, miten hänet saa taas tyytyväiseksi, pitää ihan muistuttaa itselle, että nauti nyt tästäkin hetkestä. Aina toisinaan en jaksa sulkea silmiä kotimme epäjärjestykseltä ja varsinkin, jos Mies on jättänyt omia astioita minun siivottavakseni. Kun asiasta avaudun Miehelle, useimmiten melko isoilla kirjaimilla, en silloin edes muista muistuttaa itselleni, että tästä pitäisi nauttia. Mitä nauttimista muka siinä on, että kotimme on ihan sekaisin? Totta kai jos asian muotoilee siten, että kotimme on sekaisin, koska meillä on tärkeämpääkin tekemistä, Poikanen.

Olen vahvasti sitä mieltä, ettei Mies ollut ennen yhtä ärsyttävä kuin nykyään. Muistan vielä, että jotkin asiat ärsytti todella paljon, välillä oli jopa hetkiä, kun olin valmis lyömään hanskat tiskiin, ettei tästä yksinkertaisesti voi tulla mitään. Nykyään ärsytysaiheita on muutamia, joista top kolmoseen kuuluvat seuraavat:

Yksi. Mies ei siivoa omia jälkiään. Puolipidettyjä vaatteita on ympäri taloa, olohuoneen pöydälle jää minun korjattavakseni astiat, kun Mies on syönyt ja kun Mies on laittanut ruokaa, niin hän on tosiaan vain laittanut ruokaa. Ihmettelen joka kerta, miksei ruuanlaitossa käytettyjä astioita voi laittaa suoraan tiskikoneeseen, miksei ruuanlaitossa tulleita jätteitä voi laittaa suoraan roskikseen, vaan ne jätetään työpöydälle lojumaan ja miksei hellalle kiehunutta tai roiskunutta ruokaa voi tuoreeltaan pyyhiä?

Kaksi. Miehen uni on tärkeämpää kuin minun. Okei, Mies käy töissä, mutta täytyy minunkin jaksaa hoitaa meidän lastamme joka päivä. (Ja kun ykköskohdasta voi päätellä, että työni kotona on muutakin kuin vain lapsenhoitoa). Ei ole viikonloppuja tai vapaapäiviä. Jos Mies ottaakin Poikasen hoidettavakseen muutamaksi tunniksi, olen ajatuksissani koko ajan ns. töissä. Mietin ja suunnittelen kotitöitä, menoja tai olen hoitamassa jotain perheemme asioita. Toisinaan tuntuu, että Mies ihan odottaa minun hoitavan ja suunnittelevan kaiken. Joka kerta kun Mies katkeamattoman kymmenen tunnin unen jälkeen haukottelee kuuluvasti ja mutisee makuuhuoneesta kömpiessään, että kun väsyttää, olen valmis epätoivoisiin tekoihin. Tästä sujuvasti päästäänkin seuraavaan ärsytysaiheeseen.

Kolme. Kun Mies ei osaa lukea ajatuksia. Onko mitään ärsyttävämpää kuin se, että kun sanon Miehelle, että tarvitsen lepoa, minun tulee vaatia (uhkailu, kiristys ja lahjonta keinoinani), että saan lepohetken. Ärsyttävää on myös se, että vaikka huomautan kotimme epäjärjestyksestä, Mies ei omatoimisesti tee asian eteen mitään. Hän ei ehdota, että voisimme siivota yhdessä. Hän ei todellakaan omatoimisesti ota imuria esiin, vaikka suoraan sanon, että lemmikki-pölypalleromme ovat kasvaneet jo liian isoihin mittoihin. Hän saattaa huomauttaa, että vessa pitäisi siivota, mutta hän ei tee mitään, kuten hakisi siivouskomerosta pesuainetta ellen minä komenna. Ja lopulta, mikäli vaadin, että on hänen vuoronsa siivota vessa tai imuroida, mitään ei tapahdu. Tai tapahtuu, kun olen kolme päivää huomauttanut asiasta ja joko itse toimin, kun kyllästyn odottamaan tai saan itku-potku-raivarin talonmyynti- ja eroamisuhkailuilla ja Mies toimii. Mies jättää minut yksin ratkaisemaan tilanteet, joissa Poikanen on tyytymätön. Miehen ollessa töissä, joudun ratkaisut keksimään yksinäni ja odotan, että viikonloppuisin Mies ottaisi Poikasen hoidettavakseen. Miehen ollessa kotona Poikasen kiukutellessa ja kun olen ääneen jo ihmetellyt, että mitäs seuraavaksi pitäisi keksiä, Mies ottaa Poikasen syliin, juttelee, yrittää rauhotella. Jos Poikanen on edelleen tyytymätön, Mies tuo Poikasen takaisin syliini ja häipyy. Lähtee ulos hakemaan puita tai kauppaan tai apteekkiin tai tapaamaan kavereitaan, mitä hän siinä tilanteessa vain keksii.

Loppuun kai pitänee todeta, etten minäkään ole täydellinen, vaikken omia heikkouksiani tuokaan esille, en edes mielelläni ajattele niitä. Itku-potku-raivari-uhkaus-kohtauksen saatuani Mies kyllä huomauttelee minunkin puutteistani. Eikös joku viisas ollut sitä mieltä, että näemme toisissa ne huonot puolet, joita emme halua myöntää itse omaavamme. Ehkä minäkin olen hivenen itsekäs, ainakin nukkumisen ja oman ajan suhteen.

vaippavillitys

Sain kaavan yhdenkoon vaippaan, edelleen on kestovaippakokeilu menossa. Näitä ei tosin vielä ole testattu, että kuinka sopivat.

Hivenen olen vielä epäluuloinen koko toimintaa kohtaa, vaikka innostuin kyllä kovasti, kun meillä kävi kyläilemässä kaksi kestovaippailija-äitiä, jotka opastivat ja innostivat. Varsinkin, kun kuolaa netistä ihania kankaita, olen täysin myyty: onhan nämä nyt paljon komeempia kuin tavalliset vaipat.

itsenäisestä ihmisestä äidiksi

Poikasen reilun kahden kuukauden elämän aikana olen tehnyt havaintoja sekä ympäristöstä että itsestäni. Ehkä olen muuttunut itsekin ihmisenä, kyllähän vauva kasvattaa vanhemmista vanhempia.

Luulin, että imetys on sitä, että pannaa tissi vauvan suuhun ja sitten sitä maitoa joko tulee tai ei tule. Raskausaikana olin itse huolissani vain siitä, että maitoa tulisi. Olin kuullut, että rinnat tulee kipeäksi, mutten ajatellut koko asiaa. Ensimmäisinä viikkoina jopa itkin kivusta imettäessäni. Poikasen mielestä toinen tissi on selkeästi parempi kuin toinen. Yöllä herätessä syömään ei olla asian suhteen kovin tarkkoja, eikä päivälläkään jos on oikein kova nälkä. Harvemmin on, koska mielelläni ennakoin tilannetta, koska jos palvelu on kovin hidasta, ehtii Poikanen suuttua ja sitten ei tahdo syömisen aloittamisesta tulla yhtään mitään, varsinkin jos on kyseessä se väärä tissi. Poikanen tosin hoitaa syömisen tehokkaasti, kymmenen minuuttia ja valmis. Kuulin vasta, että jotkut vauvat viihtyvät tissillä tunteja. Poikaselle ei vielä ole kelvannut tissi lohdutukseksi. Mikäli ei ole nälkä ja yrittää tarjota tissiä, nousee hirveä meteli.

Vauvan jo synnyttyä ajattelin, että käyn edelleen suihkussa kaikessa rauhassa. Ihmettelin, miksi jotkut äidit raahaavat vauvansa ihan joka paikkaan mukaan. Käytännössä olen todennut, että on kaksi tapaa hoitaa asia: vauvan nukkuessa, on varmistettava, että se tosiaan nukkuu jonkin aikaa, eikä rupea etsimään tuttia kesken kaiken ja silloin otetaan pikasuihku. Toinen tapa on mennä suihkuun silloin kun vauva on valveilla. Tämä on suositeltavin vaihtoehto varsinkin silloin, jos on tarkoitus mennä johonkin tiettyyn aikaan, koska eihän vauvat niinä päivinä nuku niin kuin muina päivinä. Poikanen viihtyy yllättävän hyvin sitterissä, kun asettelen sen siten, että näen tarvittaessa, jos kaivataan tuttia ja silloin voi suihkutella pitkänkin kaavan mukaan. Oikeastaan rauhassa suihkussa käyminen tarkoittaa juuri sitä, että vauva on mukana. Tarkemmin asiaa ajateltuna enhän ole moneen vuoteen käynyt vessassakaan rauhassa, koska kissa tulee aina sinne hengailemaan tai juomaan hanasta.

En ollut tajunnut, kuinka tärkeä oma kroppa on itselleni. Voihan se olla kaikille naisille, mutta siitä, miten kroppa muuttuu raskauden ja synnytyksen aikana ja miten jotkut muutokset on pysyviä, ei vain puhuta. Mielestäni on todella epäreilua, että vain lapsen takia kaikki ei palaudukaan enää ennalleen. Tässä kohtaan huomautan, että lapsi on tottakai tärkeä, arvokas ja ihana, mutta kun ajatellaan, miten luonnollista lisääntyminen on, ei se ole mikään sairaus tai rangaistavateko niin miksi niin kallis hinta. Ehkä tässä voi olla osaksi jotain ikäkriisiäkin, koska eihän me näytetä enää kolmikymppisenä samalta mitä seitsentoista vuotiaana. Valitettavasti.

En tajunnut, että raskausaikana olisi tosiaan vielä enemmän pitänyt nauttia siitä omasta ajasta. Olen aina ollut iltaihminen ja minulle kyllä huomautettiin, että lapsen myötä on paras opetella heräämään aikaisin ja menemään nukkumaan aikaisin. Vielä en ole sitä oppinut, että pitäisi mennä ajoissa nukkumaan. Aamulla on tosiaan herättävä, kun Poikanen herää. Sovimme jo ennen Poikasen syntymää Poikasen isän kanssa, että saan viettää omaa aikaa ilman vauvaa ja hän vastaavasti laatuaikaa tutustuen kaksin vauvaan. Olen toki muutaman tunnin ollut shoppailemassa tai kyläilemässä tai kampaajalla yksinäni. Joskus olen jäänyt yksin kotiin, kun Mies on lähtenyt kyläilemään Poikasen kanssa. Toisaalta kotona on paljon tekemistä, vauvan hoidon ohella, yrittää jotenkin hoitaa kotitöitä ja omat harrastukset jää. En ole vielä oppinut, että kotona saisin sitä omaa aikaa, vaan olen aina kärppänä paikalla, mikäli Poikanen äännähtää ja varmistelen, miten Mies Poikasta hoitaa. Enää en mene vierestä katsomaan, kun vaihtaa vaippaa vaan osaan istua rauhassa ja valmistautua Poikasen syöttämiseen. Epäilen, ettei Mies seurustele Poikasen kanssa tarpeeksi tai oikein, vaikka tiedän, että kyllähän vauvat ilmoittaa, jos niillä on tylsää, ainakin meidän vauva tekee niin.

Luulin, että vain todella tylsät kotiäitihenkiset naiset omistautuvat täysin lapsilleen. Ajattelin, että voisin mennä töihin ja Mies jäädä kotiin lapsen kanssa. Käytännössähän tämän asia ratkaistiin, kuten varmasti monessa muussakin perheessä, siten, että se jäi kotiin, jolla on huonompi palkka. Tosiasiassa eihän minulla nyt ole muuta elämää kuin koti ja lapsi. Kahvipöydässä kuuntelen sujuvasti muiden kuulumisia ja elämää, itse jaksan puhua tuntikausia vauvanhoidosta. Totta puhuen viihdyn paljon paremmin kun saan puhua siitä, mitä olen tehnyt Poikasen kanssa päivällä ja toisten äitien kanssa tästä saa keskustella pitkään ilman, että keskustelukumppani tylsistyy ja toisaalta myös saa kuulla kiinnostavia tapahtumia toisten vauvojen arjesta. Olen jo vähän huolissani siitä, että minun on mentävä takaisin töihin ja Poikasta ei silloin hoida Poikasen isä vaan joku muu, luultavasti täysin vieras ihminen.

En tiennyt, että vastasynnyttäneet äidit ovat kuin eläintarhan eläimet. Olin osannut varautua siihen, että sairaalassa ja neuvolassa henkilökunta kyselee intiimempiäkin asioita. Jotenkin se kuuluu asiaan. Se on helppo hyväksyä. Vapaaehtoisesti voin todella läheisten ihmisten kanssa keskustella vastaavista asioista. Silloin valinnan suoritan itse, kuka on tarpeeksi läheinen. Mutta en tiennyt, että puolitutuilla on oikeus kysellä vastaavia asioita tai tiedustella, minkä kokoiset rintsikat minulla on ennen ollut ja mitä kokoa käytän nyt. En tosin ole ollut koskaa kiinnostunut toisten ihmisten rintaliivien koosta tai siitä, että mitä Kela maksaa äitiyspäivärahaa.

Enkä tiennyt sitäkään, että vauvat ovat näyttelyesineitä. Olen toki itsekin käynyt katsomassa läheisteni vauvoja ja olen kutsunut läheisiäni katsomaan omaa vauvaani. Jossain se raja menee. Vaunukävelyllä ollessa vieraat ihmiset voivat kurkistaa vaunuihin, naapurit, joiden kanssa tähän asti on vain tervehditty, utelevat vauvan sukupuolta.

Minulle kerrottiin, että kun itse on synnyttänyt haluaa jakaa tämän kokemuksen toisten vastaavan kokemuksen omaavien kanssa ja vastaavasti tietää toisten synnytyksen kulun. En vieläkään halua kertoa asiaa yksityiskohtaisesti tai suurinpiirteinkään kenelläkään. En vieläkään halua tietää toisten synnytyskokemuksia. En vieläkään etsi netistä tai lehdistä toisten synnytystarinoita luettavakseni.

Olin luullut, että vauvat huutavat paljon ja siten valvottavat vanhempiaan. Olimme varautuneet tähän ja keskustelimme jo ennen Poikasen syntymää vauvanhoitovuoroista Miehen kanssa. Poikanen ei juurikaan huuda. Yleensä tiedämme, mikä on vikana ja osaamme tehdä asialle jotain. Useimmiten Poikanen hermostuu, jos palvelu on hänen mielestään liian hidasta. En tiennyt, että voisin olla todella kipeä, kun lähtisin vauvan kanssa sairaalasta kotiin. Kyllä minä sen tiesin, että synnytys sattuu.

Ennen lapset olivat pelottavia. Kun niistä ei tiennyt. Ne ovat niin arvaamattomia ja likaisia ja jotenkin vain vastenmielisiä. En voi sanoa, että vieläkään pitäisin kaikista lapsista. Määrittelisin asian niin, että vieraat lapset, joiden kasvattajia en tunne, ovat edelleen pelottavia, arvaamattomia, likaisia ja vastenmielisiä. Kun tunnen vanhemmat, tiedän, onko lapsi kasvatettu oikein eli omien kasvatusarvojeni mukaisesti, enkä tarkoita, että samalla tavalla kuin minä tekisin. Poikanen on kyllä kaikkein ihanin lapsi, ei muiden lapset ole läheskään yhtä söpöjä.

jotain itselleni

Jälleen kerran jämäpalojen hyötykäyttöä: Kestoliivinsuojat ovat kyllä paljon näppärämpiä kuin kertakäyttöiset. Itsellä paperiset jäi ihoon kiinni ja muuttuivat koviksi, kun kostuivat ja kuivuivat ja niitä sai olla jatkuvasti vaihtamassa.