meikkipussukan päivitys

Jokusia vuosia sitten Mies osti itselleen uuden kalapakin ja "perin" hänen vanhansa. Saamani pakki oli kolme kertaa isompi kuin sillä hetkellä käytössä oleva ompelutarvikepakkini (enkä käsitä, kuinka tarvikkeet mahtuivat siihen, koska nykyään minulla on kaksi isoa ompelutarvikepakkia).

Pienestä ompelutarvikepakista tuli meikkipussukka. Meikit pysyivät järjestyksessä, jokaisella oli oma paikka, eikä meikkipussukan pohjalta löytynyt levinneitä puuterirasioita tai vuotava rajaustussituubi sotkenut paikkoja.

Kolmisen vuotta sitten siivosin meikkilaukun viimeksi; heitin rikkinäiset tarvikkeet pois sekä päivitin tuotteita äiti -tyylisiksi; kaikki biletysmeikin tekotarpeet heitin roskiin.

Nyt pakki näytti tältä: todella sotkuiselta, suurin osa luomiväreistä oli ainakin sieltä kolmen vuoden takaa ja enää parissa taisi olla ehjät kuoret. Järjestämällä ja tuotteet läpikäymällä tästä olisi selvinnyt, mutta lisäksi oli muuan toinen ongelma: tätä meikkipussukkaa ei oteta viikonlopuksi matkaan vaan reissuun lähtiessä pitää tästä valita viikonloppuna tarvittavat tuotteet kangaspussukkaan.

Kaipasin pientä meikkipussia, joka kotonakin veisi vähemmän tilaa ja olisi helppo pakatessa heittää laukkuun. Lisäksi halusin jotain järjestystä ja toisaalta että ihan kaikki olisi samassa pussukassa.

Viikolla minulla oli sikäli haasteelliset työvuorot, että olin aina töissä kangaskauppojen aukioloaikoina. Visioin meikkipussukan jo paperille ja eräänä iltana nukkumaanmennessä muistin, että minullahan on pienipala kuviollista puuvillakangasta.

Yllätyksekseni löysin paria erilaista kuviollista puuvillakangasta, joista toinen oli valkopohjaista ja päädyin tähän vihreäpohjaiseen käytännön syistä: ei pienet meikkivoidetahrat heti pistä silmään ja yksivärisistä puuvillakankaista sisävuoreksi mätsäävää löytyi vihreään paremmin sekä siksi, että vihreä on lempivärini.

Lauantaina en ehtinyt kangaskauppaan, joten vetoketjut ja napitkin käytin varastoista. Itse asiassa ruskea käy tähän tosi hyvin. Vetoketjujen kanssa taistelin ja taistelun jäljet näkyy myös lopputuloksessa. Ehkä vielä teen täydellisemmän version, tämä menettelee näin aluksi. Eihän sitä tiedä, jos en sopeudu enää käyttämään pussukkaa entisen pakin sijaan tai löytyy jotain kehityskohteita.

Sisätaskutkin olin mitoittanut niin, että oikein järjestämällä tarvikkeet ja tuotteet saa niihin sopimaan.

pesän rakennus

Etsin aikani keinutuolin pehmusteeksi sopivan väristä ja kokoista torkkupeittoa, mutten löytänyt mieleistäni. Löysin sen sijaan palmikkoneulepeiton ohjeen, jota muokkaamalla neuloin tuoliin pehmusteen.

Värit sopivat olohuoneen sisustukeen ja tällä kertaa päättelykin tapahtui samalla viikolla. Kun työstä oli neulottu ensimmäinen kolmannes, haaveilin jo torkkupeittojen ja sisustuspeittojen neulomisesta, mutta toisen kolmanneksen jälkeen laskin montako kerrosta vielä on jäljellä enkä voi sanoa nauttineeni viimeisen kolmanneksen neulomisesta. Loppu oli lähinnä pakkopullaa, jotta sain työn valmiiksi, sillä valmiina oleva peitto alkoi painaa aikatavalla ja teinkin itselleni aikataulua, minkä verran illassa neulon, jotta työ lopulta tulisi valmiiksi. Saattaa mennä aikaa ennen kuin otan työn alle mitään näin isoa neuletta.

Keittiön verhot olikin projekti, joka alkoi verhotangoista. Edellinen omistaja oli laittanut muihin huoneisiin yhdenmukaiset verhotangot, mutta keittiössä ei ollut ollenkaan. Melko nopeasti hoksasin, miksi. Keittiön ikkunoiden välissä on kodin elektroniikka ja siten yksi pitkä verhotanko ei seinälle sovi. Toisaalta toisen ikkunan lähellä oleva kettiön kaapisto aiheuttaa omat haasteensa, jotta yläkaappikin aukeaa.

Päädyin lopulta ratkaisuun, ettei keittiöön tule samanlaisia näyttäviä verhotankoja kuin muissa huoneissa.

Alunperin suunnittelin, että verhoissa olisi tummanruskeat yksityiskohdat. Siskoni on hankkinut lakanakangasta, joka onkin jäänyt kaappeihin pyörimään. Sisko taasen ei pitkiä aikoja katsele nurkissa kankaita tai lankoja, joten silloin tällöin saan pussillisen hänelle tarpeetonta käsityötarvetta. Erään tällaisen pussin mukana meille kotiutui metrin verran valkoista lakanakangasta, johon oli painettu mustalla numeroita kirjaimin. Kun leikkelin näitä verhoja, huomasin kangaspalan ja hetken mallailtuani totesin, että alunperin suunnittelema yksivärinen ruskea kangas on liian tylsä.

Itse verhona oleva kangas on osaksi pellavaa, joten sen saa kolmenpisteen silityksellä todella siistiksi ja suoraksi, mutta kun verhon on pujottanut tankoon, näyttää siltä, ettei olisi silitetty ollenkaan. Ehkä se ajan kanssa oikenee ja "laskeutuu".

Innostuin todella verhojen ilmeestä, varsinkin kankaiden yhdistelmä miellytti. Kumpaakin kangasta jäi jonkin verran, joista suunnittelin ruokapöydälle liinaa. Mies ei innostunut ajatuksesta ollenkaan. Jotain kuitenkin vielä halusin yhtenäistämään keittiön ilmettä.

Alunperin suunnittelin tämän penkin eteiseen naulakon alle. Penkki oli tilaan kuitenkin liian leveä, niin se sai uuden paikan eteisestä, keittiön ja eteisen jakajaksi; avokeittiöstä on yksi porras eteiseen.

kotiutumisvaikeuksia

Minä olen kotoisin maalta. Muutin keskikokoiseen kaupunkiin 19-vuotiaana. Halusin kaupunkiin. Pidän kaupungista; ihmisistä, metelistä, kaupoista, harrastusmahdollisuuksista. Muutin 30-vuotiaana isoon kaupunkiin.

Mies on kotoisin kaupungista. Hän asui keskikokoisessa kaupungissa 25-vuotta ja muutti kanssani pari vuotta sitten isoon kaupunkiin. Hän haluaa maalle, rauhaan, missä ei ole naapureita lähellä, täysin metsään.

Muutimme omaan asuntoon pieneen kaupunkiin, joka on maalaismainen ja asuntomme sijaitsee alueella, jota pidetään maaseutuna. Palvelukeskus on vajaan viiden kilometrin matkan päässä, eikä entisen asuinkaupunkimme keskustaankaan aja autolla kuin puolisen tuntia. Poikasen kannalta paikka on ihanteellinen; rauhallinen paikka treenailla polkupyörällä ajoa, uimarannalle kävelymatka ja meillä on myös pieni oma piha.

Vaikka Mies tavoistaan poiketen, ottaa kantaa kodin sisustukseen ja sanoo mielipiteitään asioista jo ennen kuin ehdin kysymään, en tahdo osata heittäytyä pesän rakentamiseen. Vaikka olemme asuneet kaksi ja puoli kuukautta, on lähes kaikille tavaroille jo löytynyt oma paikkansa. Vaikkei edellisen kotimme sijainnut lähempänä ystäviä tai kummankaan vanhempia kuin uusikaan, olen yksinäisempi. Ulosmennessä ei näe ketään, läheisessä leikkipuistossa ei välttämättä ole ketään muita leikkimässä. En niinkää kaipaa kommunikointia vieraiden ihmisten kanssa, kaipaan sitä, että näen, havaitsen, etten ole ainoa ihminen.

Mies viihtyy pelottavan hyvin, ainakin esittää ja väittää kotiutuneensa. Ei tunnusta, että hänellä olisi mitään ongelmia kun avaudun ja kerron ahdistuksestani. Pelkään, etten koskaan kotiudu, en koskaa ala viihtymään.

pukeutuminen

Muuan vaateketju muistaa omalla postimyyntiluettelolla tasaisin väliajoin. Vajaa pari viikkoa sitten postilaatikosta löytyi taas uusin, jonka selasin samana iltana läpi. Viimeisen vuoden olen hivenen pettynyt, kun olen selannut muotilehtiä tai vaatemyyntiluetteloita.

En ole koskaan pukeutunut muotilehtien mukaan. Olen kiinnostunut muodista, mutta hankin vaatteita, joita tiedän käyttäväni useamman kauden ja toisaalta jotka sopivat omaan tyyliini. Tiedän, etten pitäisi edes kotona kirjavia legginsejä ja vaikka olen kuolannut haaremihousuja, edes kotihousuiksi, sovitettuani usempia olen luopunut haaveista, koska ne ei yksinkertaisesti sovi minulle.

Vuosi sitten ihmettelin kirjavaa ja moniväristä kevätmuotia ja pelkäsin, etten enää koskaan käytä housuja. Luottovärini on musta ja vaikka 15-vuotiaana omistin muunkin värisiä housuja kuin mustia niin tänään en pukisi päälleni niitä. Kun kaupat ja kadut täyttyivät alaspäinkapenevilla housun lahkeilla, olin aivan varma, että minusta tuli kokonaan hame-ihminen. Ilmeisesti kauppojen rajallinen tarjonta tai se, että katukuvassa näkyi pääasiassa tätä yhtä housumallia sai mieleni muuttumaan ja kaapistani löytyy vielä housujakin ja osa jopa niillä kapeilla lahkeilla.

Tänä vuonna postimyyntiluetteloa selatessani totesin, että neonväreistä on luovuttu ja tarjottu värimaailma oli heti itselleni  mieluisampi. Samalla ihmettelin sitä, että miten vuosi sitten selaamassa kuvastossa ei ollut mitään mitä halusin ja tänä vuonna löytyi paljonkin. Mietin myös sitä, että vaikuttaako tähän asiaan oman vaatekaapin tilanne: vuoteen en ole kovin paljon uusia vaatteita ostanut, joten joka-aamuinen mitä-tänään-pukisin -ongelma ratkeaisi helposti parilla uudella mekolla.

Bussipysäkillä värjötellessä aloin pohtimaan omaa rajoittuneisuuttani vaatteiden värimaailmassa ja erityisesti alaosissa: hameiden ja mekkojen kanssa sukkahousut voivat olla värikkäätkin, mutta housut ovat joko denim-farkkusiniset tai mustat. Omistan yhdet vaaleat housut, jotka siis selvästi on kesähousut, mutta joita todellisuudessa käytän ehkä kerran kesässä. Kaupoissa on vihreitä ja punaisia housuja ja näen niitä ihmisten päällä, jopa itseäni iäkkäämpien.

Poikasen siirryttyä taaperoikäisten vaatetukseen, kritisoin kauppojen tarjontaa pojille: värimaailma on melko tumma; sininen, harmaa, musta. Tein viime viikonloppuna Poikasen kaapissa inventaarion ja totesin, että paitoja on, mutta jotain kummaa on tapahtunut jaloille ja suurin osa housujen lahkeista jää lyhyeksi. Jostain syystä uusia housuja suunnitellessa, silmäni etsivät kangasvarastoista mustaa ja ruskeaa ja suunnittelen tekeväni muista väreistä paitoja tai collegehuppareita. Onko minut kokonaan aivopesty? 

sukkia

Miten neuletöiden päätteleminen voikaan olla niin vastenmielistä? Kun saan työn päätökseen, en ota neulaa esiin päätelläkseni langanpäät. En en en.

Vaikka tänä aamuna päättelin nämä sukat ennen töihin ja päiväkotiin lähtöä, koska itselleni ei ollut yksiäkään puhtaita villasukkia jäljellä. Paitsi nämä. Aikaa meni ehkä viisi minuuttia. Hyvin vähän kuitenkin.

Sukat ovat olleet valmiina monta aikaa.

Sinikuviolliset Poikaselle, hivenen reilua 28 kokoa. Vihreä-valkoiset ex tempore -työnä joulunpyhien ajankuluksi itselleni, koko 36.

pipoja

Syksyllä etsin Poikaselle paksua talvipipoa. Turhaan. Halusin haalareiden väreihin sopivan (kirkkaan omenan vihreä) ja sellaisen, joka menee korville ja niskaan. Poikasen nykyisessä päiväkodissa oletetaan 3-vuotiaiden olevan pelottavan itsenäisiä pukemisen suhteen enkä itse luota, että Poikanen osaisi vetää pipoa tarpeeksi korvien päälle, jos itse pipo ei ole malliltaan korvat peittävä.

Pettymykseni totesin, että sopivaa pipoa ei löydy: väri ei miellytä ja Poikasen koossa pipoista suurin osa valmistetaan ilman leuan alta sidottavaa nauhaa tai malli vaikuttaa tyhmältä. Onneksi ongelman tein minä itse, joten ratkaisu oli helppo: neulekypärämyssy fleecevuorella.

Epäilen kuinka paljon tälle käyttöä tulee lopulta olemaan, kun valmistui vasta nyt ja toisaalta talvikin vasta alkoi.

Muistan itse haaveilleeni kaulurimyssystä (tai aikuisten kypärämyssystä) teinivuosinani. Koin silloin olevani liian nuori ja arka pukeutumaan sellaiseen, mutta koska kaikki tulee uudestaan muotiin näin eräässä lehdessä mallin ja innoistuin: muistin unelmoineeni tälläisestä ja olin jo vanhakin.

Kaulurimyssyn valmistuttua puin sen innoissani päähäni enkä nähnyt sitä niin tyylikkäänä asusteena, mitä olin unelmoinut. Onhan tuo toki lämmin, mutta yllättävän tyhmän näköinen. Tekee minustakin tyhmän näköisen.

Mies seurasi jälleen pipojen valmistumisia ja paljasti, että hänelleki olisi käyttöä pipolle. Tällä hetkellä ainoa käyttökelpoinen, jossa voi lähteä pihan ulkopuolelle on työpaikan mainospipo. Lopulta tuosta jämälangoista valmistuneesta ex tempore -lopputuloksesta tuli varmasti onnistunein tuotos.

miehet ja maha

Olen uskotellut itselleni, ettei miehillä ole paino-ongelmia tai ulkonäköpaineita samalla tavalla kuin naisilla. Eihän ajatuksessa ole mitään järkeä, koskei ajatukset ole niinkään kiinni sukupuolessa kuin yksilössä. Toisaalta miesvaltaisella alalla työskennellessä ei kahvipöydässä keskustella erilaisista laihdutuskuureista. Mikäli joku työyhteisössä tuo kahvipöytään pullaa tai muita leivonnaisia, ei kukaan kieltäydy syömästä sen takia, että aikoo saada vyötärön ympärystä pienemmäksi. Ei ennen kuin nyt. Kun vuosi vaihtui.

Saattaa olla, että on tapahtunut jotain muutakin; ehkä istun erilaisessa porukassa kahvipöydässä, ehkä olen tullut tutummaksi. Mutta sen tiedän, että hyvin hämmentävää se on. Mitä ihmettä pitäisi sanoa ihmiselle, joka kertoo, kuinka paljon aikoo laihduttaa (määrä tuntuu hitonmoiselta, tajuan kyllä, että realistinen), millä tavoin (herkkujen vähentäminen tuntuu järkeenkäyvältä, mutta urheilusuoritukset lähinnä itsensä kiusaamiselta) ja millä aikataululla (eikä minulla ole mitää käsitystä siitä, että mikä on realistinen aikataulu).

Toisaalta kun ei minulla ole mitään kosketuspintaa asiaan. Tokihan synnytyksen jälkeen oli ylimääräistä, mutten muista tehneeni kovasti paljon töitä asian eteen, jotta niistä pääsin eroon. Ehkä aika on kullannut muistot. Ehkä asiasta olisi helpompi keskustella, jos keskustelukumppani olisi nainen. Ehkä asiasta olisi helpompi keskustella, jos itsekin olisi samassa tilanteessa.