Minä olen kotoisin maalta. Muutin keskikokoiseen kaupunkiin 19-vuotiaana. Halusin kaupunkiin. Pidän kaupungista; ihmisistä, metelistä, kaupoista, harrastusmahdollisuuksista. Muutin 30-vuotiaana isoon kaupunkiin.
Mies on kotoisin kaupungista. Hän asui keskikokoisessa kaupungissa 25-vuotta ja muutti kanssani pari vuotta sitten isoon kaupunkiin. Hän haluaa maalle, rauhaan, missä ei ole naapureita lähellä, täysin metsään.
Muutimme omaan asuntoon pieneen kaupunkiin, joka on maalaismainen ja asuntomme sijaitsee alueella, jota pidetään maaseutuna. Palvelukeskus on vajaan viiden kilometrin matkan päässä, eikä entisen asuinkaupunkimme keskustaankaan aja autolla kuin puolisen tuntia. Poikasen kannalta paikka on ihanteellinen; rauhallinen paikka treenailla polkupyörällä ajoa, uimarannalle kävelymatka ja meillä on myös pieni oma piha.
Vaikka Mies tavoistaan poiketen, ottaa kantaa kodin sisustukseen ja sanoo mielipiteitään asioista jo ennen kuin ehdin kysymään, en tahdo osata heittäytyä pesän rakentamiseen. Vaikka olemme asuneet kaksi ja puoli kuukautta, on lähes kaikille tavaroille jo löytynyt oma paikkansa. Vaikkei edellisen kotimme sijainnut lähempänä ystäviä tai kummankaan vanhempia kuin uusikaan, olen yksinäisempi. Ulosmennessä ei näe ketään, läheisessä leikkipuistossa ei välttämättä ole ketään muita leikkimässä. En niinkää kaipaa kommunikointia vieraiden ihmisten kanssa, kaipaan sitä, että näen, havaitsen, etten ole ainoa ihminen.
Mies viihtyy pelottavan hyvin, ainakin esittää ja väittää kotiutuneensa. Ei tunnusta, että hänellä olisi mitään ongelmia kun avaudun ja kerron ahdistuksestani. Pelkään, etten koskaan kotiudu, en koskaa ala viihtymään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti